Susikoira Roi ja merikapteenin arvoitus: -

By Jorma Kurvinen

Kun Tomin, Roin ja heidän ystävänsä Soikkelin tuntema vanha merimies katoaa, kolmikko tietää, että jokin on pielessä. Merikarhu on käyttäytynyt jo pidemmän aikaa oudosti. Onko hän tehnyt katoamistempun tahallaan vai onko kaiken takana hämärähommia? Pian Tomi ja susikoira Roi ovat taas rikollisten jäljillä. Susikoira Roi ja merikapteenin arvoitus on kymmenes osa vauhdikasta nuortenkirjasarjaa, joka kertoo Tomin ja saksanpaimenkoira Roin seikkailuista. Kirjasarjaan perustuu klassikoksi noussut tv-sarja, ja ensimmäisestä kirjasta on tehty myös elokuva Susikoira Roi, joka ilmestyi 2022.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 1, 2020
• ISBN: 9788726357172

Book preview

Susikoira Roi ja merikapteenin arvoitus

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1992, 2020 Jorma Kurvinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726357172

1. e-book edition, 2020

Format: EPUB 2.0

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

SAGA Egmont www.saga-books.com – a part of Egmont, www.egmont.com

TOMI kuuli auton pysähtyvän kadulla heidän kohdalleen.

Eräs toinen kuuli sen tietenkin jo paljon aikaisemmin, ja reagoi aivan eri nopeudella. Haukahtelu kuului jo portilta, kun Tomi vasta laski kirjan kädestään puutarhapöydälle ja keikautti itsensä ylös lepolassesta.

Se oli Halvarin Petteri, koulukaveri ylemmältä luokalta.

– Roi, terve! Et kai sinä väitä ettet tunne minua, mitä? Oltiin kuule samassa duunissakin siihen aikaan, kun sinä mainostit bensa-asemaa ja minä pesin siellä autoja.

Tomi kuuli Roin haukustelustakin, että poke tunsi tulijan. Tuossa oli enemmän tervetulotoivotusta kuin varoitusta.

– Kai sinä päästät minut pihaan, eikö niin!

Monelta olisi jäänyt tulematta, jos ei ollut varma isosta susikoirasta. Mutta Petteri oli vanhaa rohkeaa merenkulkijasukua eikä arastellut. Hän oli jo portin sisäpuolella, kun Tomi ehti talon nurkalle, ja kumartui taputtelemaan Roita, jonka häntä heilui tapaamisen ilosta.

– Sinä voit olla varma, Petteri, että se kaveri ei unohda ketään, joka on tarjonnut sille lakritsapatukan. Tule tuonne varjoon!

Oli kuuma päivä, tuuleton ja pikkuisen painostava. Peltivaari oli ennustellut ukkosta käväistessään aamulla tarkistamassa, että täällä on herätty ja lähdetty lomille. Se loma oli äidin ja isän. Tomin oli määrä hoidella pihaa ja lukea enkun sanoja, sillä välin kun he olivat Rodoksella.

Petteri ei ruvennut repimään leukojaan enkun vuoksi.

– Ihan viisasta, hän päinvastoin hyväksyi. – Meikäläinen ei ole mikään pingoittaja, mutta sanavarastoa on pakko kartuttaa.

Petteri istuutui pöydän ääreen, jossa oli varjoisinta.

– Miten ois kokis? Tomi ehdotti.

– Minä join ihan äsken … Petteri raaputteli kengän kärjellä tarjolle asettuneen Roin kylkeä. – Miten sinulla ja Roilla on tällä hetkellä kiireitä?

Tomi oli aavistellutkin jotakin asiaa, kun Petteri oli liikkeellä keskellä päivää.

– Ei kai tässä mitään ihmeempiä. Miten niin?

Petteri lopetti jaikansa heiluttelun.

– Minä pyytäisin teiltä pikkuisen apua.

– No?

Petteri näytti totiselta.

– Heti alkuun: Kalle luultavasti tykkää tästä kyttyrää. Mutta tämä on pakko hoidella jotenkin, olipa juniori mitä mieltä tahansa.

Kalle oli Petterin nuorempi velimies. Tomin laskujen mukaan neljäntoista.

– Niin?

Petteri muutti asentoaan. Näytti jotenkin hermostuneelta.

– Kalle pelkää, että hänelle ruvetaan naureskelemaan. Luultavasti ruvetaankin. Huutelijoitahan aina piisaa.

Tomi nyökkäsi.

– Mitättömimmät tyypit ovat aina jonkun asialla. Mutta niistä ei kannata välittää pätkääkään.

Petteri katsoi häneen.

– No, Kalle nyt on siinä iässä …

Petteri sanoi sen kauniisti. Halvarin veljekset olivat eri tyyppiä. Petteri harrasti karatea ja voimailua ja oli sen näköinenkin. Kalle oli hintelä huilisti ja sen vuoksi aranpuoleinen.

– Mitä sille on sitten tapahtumassa? Joku jengi ottanut silmätikukseen?

– Vähän siihen suuntaan.

– No mikset sinä nosta niitä kuivumaan jollekin oksalle? Tai ilmoita poliisille.

Petteri liikautti päätään.

– Ei kuule onnistu noin yksinkertaisesti. Poliisilla ei ole aikaa tämmöisiin juttuihin.

Yrjölä oli sanonut siitä haastattelussa lehdessäkin. Komisario oli ihmetellyt suomalaista systeemiä, jossa samaan aikaan rikollisuus kasvaa ja poliisin vakansseja vähennetään.

– Ne eivät kylläkään ole mitään pikkujuttuja sille, joka joutuu jengin hampaisiin, Tomi sääli Kallea. – Oletko sinä pitänyt jätkille puhuttelua?

– En. Mutta aion pitää. Ja siinä minä tarvitsen sinun ja Roin apua.

– Miten iso sakki niitä on?

– Ei se siitä ole kiinni. Mutta ne eivät jää juttelemaan kenenkään tasavertaisen kaverin kanssa. Ajelevat vain mopoilla pakoon ja huutelevat jälkeensä. Mutta Kallea odotellaan aina jossakin mutkassa ja uhkaillaan ja tönitään. Tai tullaan vinoilemaan kiskalle.

Halvarin Kalle oli jäätelökioskilla myymässä. Kioskia piti nuoriso-orkesteri aina kesäisin kerätäkseen varoja toimintaansa.

– Minä olen pari kertaa yrittänyt saada ne säikytettäviksi, mutta ne pääsevät aina pakoon. Ja kostavat heti seuraavana päivänä Kallelle.

Tomi kyhnytti Roin päälakea.

– Mehän tullaan tietenkin sinulle kavereiksi, jos meistä on mitään apua.

– On ihan varmasti. Luultavasti niille riittää jo kiinnijäämisen pelko, kun Roi tulee mukaan. Siinä karisee pakoonpääsyn varmuus.

Tomi uskoi sen. Nämä pikkurosvosakit olivat yleensä pelkureita, jotka olivat kokoontuneet yhteen terrorisoidakseen heikompiaan. Kun itselle tuli tosipaikka vastaan, oltiin säikähtyneitä kaniineja.

– Pelko on ainoa, joka pitää tyhmimmän sakin aisoissa, Tomi myönsi. – Kunnon puhuttelu riittää luultavasti. Milloin yritetään?

Petterin ilme kirkastui.

– Vaikka heti tänään, kun Kalle on tulossa illalla kymmenen jälkeen kiskalta. Mutta ei ole sanottua, että hampparit ovat juuri tänään uhoamassa.

– Eipä tietenkään. Mutta kokeillaan …

He sopivat puoli kymmenestä. Petteri nouti heidät siihen aikaan autollaan. Mutta sillä ei ajettu perille.

– Jätetään se elokuvateatterin lähettyville, niin hampit eivät saa varoitusta etukäteen, Petteri laski. – Lähempää puistoa ne voivat huomata auton.

Tomi kiinnitti Roin hihnaan.

– Ollaan muka taluttelemassa Roita. Eikä katsella niitä liian tarkasti, jos ajelevat ohi.

– Just niin. Minut ne tietenkin tuntevat, jos huomaavat, mutta useimmiten ne päästelevät letti suorana eivätkä näe mitään.

Roi pysähtyi tutkimaan puistikon ensimmäisiä pensaita.

– On meillä aikaa, Petteri vastasi Tomin ääneenlausumattornaan kysymykseen. – Tästä on kymmenen minuutin matka puistoteiden risteykseen, jossa ne tavallisesti odottelevat Kallea.

– Mikä ne on saanut valitsemaan juuri Kallen?

Petterin katse kääntyi koirasta Tomiin.

– Sinäpä se sanoit! Me on varoitettu junioria Puustisen sakista jo edelliskesänä, mutta Kalle ei uskonut.

Kuvio oli Tomille tuttu, ikävä kyllä. Hän itse vihasi kenenkään leimaamista ennakkoluulojen ja kuvitelmien perusteella. Mutta – oli olemassa semmoisiakin, joista saattoi arvata saavansa riesan, jos solmi minkäänlaista tuttavuussuhdetta yhdenkään niitten kanssa.

– Muistathan sinä, Tomi, meidän vaarin?

– Merikapteenin. Muistan tietenkin.

Kaikki pojat olivat aina ihailleet Petterin ja Kallen isoisää. Ja olleet veljeksille pikkuisen kateellisiakin hänestä. Vaari oli kaiken nähnyt seilori. Kiertänyt purjelaivalla Kap Hornin. Risteillyt maailman merillä sota-vuosina. Ohjannut suurta rahtialusta kaikkiin tärkeimpiin satamiin maailmassa.

– Kalle oli vaarin luona lomalla viime kesänä ja tutustui siellä näihin Puustisiin. Näitten kotimökki on jossakin sielläpäin ja Kimmo ja Rauno olivat siellä kesänvietossa.

Roi lähti eteenpäin. Petteri jatkoi kävellessään:

– Minä sanoin Kallelle heti, kun näin veljekset, että noitten kanssa tulee hankaluuksia. Mutta juniorhan tietää itse kaiken ja jatkoi uhallakin. Sitten jokin meni pieleen ja hän sai veljekset vihamiehikseen. Ne ovat kyllä niin hulluja, että potkivat ihan ketä tahansa, kun sattuvat sille tuulelle.

Tomi oli puhunut tästä tuttujen poliisien, Yrjölän itsensä ja Tyynelän ja Huuskon kanssa.

Niillehän ei voi mitään edes puhtaanapitolaitos, Tyynelä oli manannut.

Ainoa tehokas tapa oli hoidella ne tällä tavalla yksityisesti, samoilla säännöillä joilla ne itsekin toimivat.

Heidän lähestyessään Petterin tarkoittamaa risteystä hän nosti äkkiä kättään varoittavasti.

– Kuuletko?

Jossakin edessäpäin tyhjäkäytettiin mopoa, ehkä useampaakin.

– Siellä ollaan odottelemassa taas Kallea, Petteri laski leukaperät kireinä.

– Eikö hän kuule tuota ääntä tarpeeksi ajoissa?

Petteri hymähti.

– Mitä se auttaa? Siinä pitää tehdä kolmatta kilometrin kierros, jos aikoo kiertää muualta. Nuo tavoittavat sinä aikana jo moneenkin kertaan.

He siirtyivät asfaltilta ruohikolle. Sillä tavalla oikaisikin tässä hieman. Ja saattoi pysytellä pensaitten suojissa.

Roin pysähtyminen edessäpäin äkkiä paikalleen lopetti Tomin ja Petterinkin etenemisen.

– Se näkee tyypit, Tomi veikkasi.

Petteri nyökkäsi.

– Näet itsekin, kun tulet tämän pensaan taakse, hän kuiskutti.

Tomi siirtyi sinne varovaisesti. Onneksi mopoilijat eivät katsoneet tähän suuntaan. Kumpikin istui ajokkinsa päällä kasvot täältä poispäin ja juttelivat keskenään.

– Eivät yhtään salaile odottelemistaan, Tomi arvioi.

– Siltä vaikuttaa. Ne ovat niin varmoja itsestään, ettei tarvitse, Petteri oli katkera. – Saatais ne edes tämän kerran puhutteluun!

Tomi arvioi mahdollisuuksia. Tästä oli luultavasti liian pitkä matka Roillekin, jos juipit havahtuisivat vaaraan. Ja sitten vasta näitten itsevarmuus kasvaisi, kun he selviytyisivät tästäkin ja pääsisivät naureskelemaan heille.

– Yritetään mennä lähemmäksi, Tomi kuiskasi.

Hän viittasi Roille käskyn etenemisestä. He Petterin kanssa odottelivat sillä aikaa paikallaan pensaan takana, pitäen veljeksiä silmällä.

Roi pääsi pitkälle. Ja osasi itse arvioida mahdollisuutensa. Se katsoi taakseen ja sai Tomilta ’Paikalla’ -merkin juuri oikean pensaan suojasta.

Nyt oli heidän vuoronsa.

– Mene sinä ensin, Petteri supatti. – Sinä pystyt antamaan siellä Roille käskyjä.

Se oli tietenkin totta. Petteri ehtisi mukaan kauempaakin sitten, kun tilanne kehittyisi siihen suuntaan.

Eteneminen onnistui hyvin. Yhden ainoan kerran tyypit vaihtoivat asentoa mopojensa päällä ja vilkaisivat silloin ympärilleen, mutta Tomi oli jo ehtinyt pysähtyä pensaan suojaan eivätkä veljekset huomanneet häntä.

Varmuudeksi Tomi kuitenkin tyytyi jäämään kymmenenviidentoista metrin päähän Roista, mistä saattoi ilmijoutumatta pitää veljeksiä silmällä. Tähän kuului jo moottorin täryytyksen lävitse poikien puhekin.

– Entä jos ei tulekaan? nuorempi epäili.

– No sitten joku toinen ilta. Mutta kyllä se tulee …

Kallea siinä oltiin venttaamassa.

Tomi rauhoitteli käsimerkillä Roita odottelemaan. Kääntyi sitten katsomaan Petteriin.

Petterikin oli varovainen. Liikkui hiljaa ja pysytteli koko ajan mahdollisimman kätkössä poikien suuntaan. Äkkiä hän jähmettyi liikkumattomaksi ja viittasi kädellään pyörätien risteykseen.

Tomi näki. Kallen pää siellä nousi ja laski, kun poika otti vauhtia risteyksen jälkeen.

Eikö Kalle kuullut mopojen ääntä? Vai oliko hän saanut tarpeekseen näistä, kävi miten kävi? Kun mopot sulkivat eteenpäinpääsyn asfaltilla, Kalle jarrutteli ja laskeutui pyörältä.

– Mitä nyt, pojat?

Veljekset hörähtivät.

– Mitä luulisit?

Kallen otsatupsu heilahti.

– Meillä on ollut melko tiukka työpäivä, pojat. Minua ei huvita mitenkään erityisesti ruveta ratkomaan arvoituksia sen jälkeen. Onko teillä jotakin asiaa vai ei?

Oikein! Hyvä ettei Tomi sanonut sitä ääneen. Varmuudeksi Tom vilkaisi Roihin. Koira oli jännittynyt syöksymään liikkeelle millä hetkellä tahansa.

Nyt veljekset nauroivat epäuskoisesti.

– Sinulla taitaa olla huono muisti, nuorempi pilkkasi. Raunoksi Petteri