Susikoira Roi ja kultakello: -

By Jorma Kurvinen

Tomin, Roin ja heidän ystävänsä Soikkelin kotipaikkakunnalla on pahamaineinen jengi, jonka kanssa he eivät haluaisi olla missään tekemisissä. Ystävykset ajautuvat kuitenkin tilanteeseen, jossa heidän on pakko unohtaa periaatteensa – sillä viattomia saattaa olla vaarassa.Susikoira Roi ja kultakello on 14. osa vauhdikasta nuortenkirjasarjaa, joka kertoo Tomin ja saksanpaimenkoira Roin seikkailuista. Kirjasarjaan perustuu klassikoksi noussut tv-sarja, ja ensimmäisestä kirjasta on tehty myös elokuva Susikoira Roi, joka ilmestyi 2022.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 1, 2020
• ISBN: 9788726357134

Book preview

Susikoira Roi ja kultakello

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1996, 2020 Jorma Kurvinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726357134

1. e-book edition, 2020

Format: EPUB 2.0

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

SAGA Egmont www.saga-books.com – a part of Egmont, www.egmont.com

SOIKKELI ehti nähdä Tomin ilmeen. – Tämä päätös pitää!

– Olenko minä epäillyt?

Soikkeli kääntyi katsomaan Roihin.

– Kuulikko nää? Sun isäntäs yrittää hämätä! Mutta sällistä näkee päältäpäinkin, että mikään ei mene perille. Miten sinä olet vuosikaupalla tullut toimeen tuollaisen tyypin kanssa?

Tomi näki, miten ukkoparka yritti selvitellä itselleen ristiriitatilanteen. Se kallisti päätään, katsoi vuoroin toiseen ja toiseen ja haukahti varmuudeksi puoli-innokkaasti varoen liian jämäkkää kannanottoa.

Tomi tiesi Soikkelin suuret päätökset. Mutta tyyppi itse kuohahti muka loukkaantuneena epäilyksistä: – Te kumpainenkin tulette näkemään: ei MITÄÄN koulunkäyntiä haittaavia kotkotuksia! Ei likkoja. Ei typeriä urakoita rahan perässä. Ei lorvimista kulmilla. Tämä sälli aloittaa koulunkäynnin uudelta pohjalta.

Roi haukahti innokkaammin, hehkuttaen Soikkelin äänelle ja olemukselle, mutta Tomi jarrutteli kumpaakin: – Älä nyt sinäkin rupea uskomaan näitä Soikkelin visioita, Roi! Minä olen pitänyt sinua sentään täysijärkisenä koirana …

Soikkeli pidätteli häntä lähtemästä vielä eteenpäin.

– Eikö teille riitä rehellinen fakta, mitä? Sulle ainakin, Roi! Yritä nyt sinä selvittää tälle tyypille, että muutos on tapahtunut monta päivää sitten. Soikkeli oli puhuvinaan koiralle, mutta nosti sormeaan kohti Tomia.

– Kaikki matikan ja fyskan tehtävät oikein, viimeistä pistettä myöten. Maikkakin huomasi.

Se piti paikkansa, Soikkelia oli kehuttu matikantunnilla.

– Kuusi ylimääräistä laskua joka ilta, poika luetteli. – KUUSI! Satutteko te tietämään, mitä se merkitsee? Meikäläinen valvoo joka ainoa ilta puolille öin. Mutta se on ainoa tie lääkikseen!

– Lääkikseen?

– Joo joo. Älkää sanoko kumpikaan, että siihenhän on kamalasti aikaa! Muutama vuosi ja sitten kirjoitukset. Ja on pärjättävä niillä papereilla, jotka on kourassa! Sitten on myöhäistä rykiä, kuvitelkaa mitä kuvittelette!

Tomi ei ollut ihan varma susikoiran kuvitelmista, mutta rehellinen ollakseen hänen oli pakko myöntää, että hän itse ei ollut ajatellut noin kaukaisia. Kunhan nyt vuosi kerrallaan. Eikä ollut kyllä Soikkelikaan, se vain oli taas vauhdissa.

– Ajatelkaa nyt, jos kummallakaan on siihen kalustoa! Lääkärin työ on joka tavalla upeaa: autat ihmisiä, saat siitä arvostusta ja tinaa. Ympärilläsi on hyvännäköisiä hoitsuja ja älykkäitä työkavereita. Hommat kehittyvät hurjalla vauhdilla ja olet kansainvälisessä tietoputkessa. Mitä te kaksi odotatte tulevaisuudelta? Toinen aikoo pysyä koirana ja toinen ei aio mitään.

– Mitä nyt pitäisi aikoa? Tomi oli hapan. – Meikäläinen ei ole mikään hikipinko.

– Sinä äännät tuon väärin, Soikkeli vastusti. – Se kuulostaa oikeinlausuttuna tältä: … meikäläinen on laiska paskiainen eikä viitsi nähdä vaivaa oman tulevaisuutensa eteen! Tuntuuko tutulta?

– No joo, kai se on niinkin, Tomi antoi periksi. – Meikä ei vaan jaksa innostua noin kaukaisista asioista.

– Tsap tsap tsap, Soikkeli maiskutteli. – Itsepetos haisee ainakin kilometrin päähän! Mikset sinä sano suoraan, ettet älyä! Kyllä sinä Jani Sievistä ja Teemu Selännettä ihailet, muttet ota mitään opiksi.

– Nekö ovat menossa lääkikseen, Tomi ällistyi.

– Älä heittäydy tyhmemmäksi kuin olet, Soikkeli toppaili. – Minä puhun niitten treeneistä. Niillä on takanaan vuosikausien kipukynnykset ylittävät treenit, mutta te kaksi ette ylitä edes lorvikynnystä, Tomi ainakaan.

Roi haukahti isännän nimen kuullessaan, mutta tämä itse ei innostunut.

– Katsotaan nyt, miten kauan into sinullakaan kestää, Soikkeli!

Jeppe oli jo lähtemässä eteenpäin, mutta pysähtyi tivaamaan: – No, mihin me nytkin ollaan matkalla, mitä?

Tomi ei vastannut, vaan antoi Roin lähteä liikkeelle. Einstein se jaksoi vouhottaa matikasta. Soikkeli oli joutunut jonkun yritteliään puolimaisterin koukkuun ja vastannut ilmoitukseen, jolla kaupattiin huipputärppejä lahjakkaille pitkän matikan lukijoille. Poika oli sopinut puhelimessa käyvänsä noutamassa hyvänhintaiset monisteet ja sinne nyt oltiin menossa.

»Voit sanoa edes kävelleesi matikan hajussa», Soikkeli oli perustellut poiketessaan noutamaan heitä kavereikseen. »Vaikka kiinnostuneempi kai tämä karvanaama matikasta on.»

He kävelivät ikivanhalla omakotialueella, se oli rakennettu jo ennen sotia tai heti niitten jälkeen. Tontit olivat melko suuria ja taloissa oli päärakennuksen lisäksi kunnostettu pieni tupa, ehkä alunperin sauna. Monissa oli vuokralaisia, pääasiassa kai opiskelijoita.

– Neljäkymmentäyksi, Soikkeli laskeskeli. – Tuo keltainen talo neljäntenä tuolla, missä on jotakin sakkia portilla.

– Roi, tänne!

Tomi kytki koiran. Seisoskelijat näyttivät nuorilta kavereilta, mutta jollakin saattaisi siltikin olla sanomista irrallaan liikkuvasta susikoirasta. Rähinöiltä säästyi, kun pisti koiran hihnan päähän.

Jos säästyi …

Portilla seisoi kaksi toisiaan muistuttavaa vantteraa sälliä ja pitkätukkainen laiha hujoppi, kaikki farkuissa ja nahkarotseissa.

– Mihin meno? kumarainen häiskä katsoi heitä vihamielisesti ja epävarmasti Roita, jonka Tomi tunsi urisevan.

Jos Soikkeli olisi ollut oma itsensä, poke olisi varmasti kysynyt, mitä se näille kuului. Mutta nyt Soikkelilla oli menossa matemaattis-lääketieteellinen järjenkäytön kausi.

– Käväistäisiin tuolla piharakennuksessa, jos Aution veljekset asuvat tässä.

Kukaan ei väistynyt tieltä. Vankkojen jäpien virnistys kertoi, mitä he ajattelivat matikkapingoista. Kaikki kolme pitivät silmällä Roita. He tajusivat, että vieraat kyllä menisivät portista, jos halusivat.

Hujoppi heittäytyi sopuisaksi: – Onnistuisko mitenkään tuntia myöhemmin, pojat! Meillä on tässä yksityisiä selvittelemisiä, ja ne vievät vielä vähän aikaa.

Poika tarkasteli Soikkelin ilmettä ja lisäsi kiireesti: – Sanotaan, että puoli tuntia, jos sopii!

Soikkeli katsoi kelloon.

– No, puoli tuntia, hän suostui. – Me jatketaan lenkkiä sen verran.

Tomi manasi mielessään. Olisi pitänyt sittenkin laittaa enemmän kampetta, kun lenkki vielä venyi. Peltivaari oli oikeassa haukuskellessaan häntä liian keveästä pukeutumisesta.

»Keskellä talvea vouhotetaan lyhyissä kalsareissa ja avopäin! Missä sinä kuvittelet olevasi, Bermudalla vai? Älä sitten valita issiasta minun iässäni!»

Peltivaarille ei viitsinyt sanoa, että pitkien kalsareitten käyttäjät olivat ukkokodissa. Mutta tämmöisinä kylmätuulisina päivinä oli pakko myöntää, että pipo ja kaulaliina tulivat mieleen.

Taisi olla kylmä Soikkelillakin.

– Juostaanko vähän matkaa, se ehdotti.

– Juostaan vain!

Roille tietenkin passasi. Ukko lähti vetämään reippaasti, ja seuraavassa kadunkulmassa he pääsivät suojaan tuulelta.

– Juostakin pitäisi säännöllisesti, Soikkeli huohotti hetken kuluttua pudottaessaan vauhtia.

Tomi ei allekirjoittanut tyypin äänestä kuuluvaa itsesyytöstä. Hän kävi sentään Roin kanssa pari lenkkiä joka päivä, usein melkoisella vauhdillakin. Ja Soikkeli oli useinmiten mukana. Mutta sillä oli nyt kurinpalautuskautensa eikä mikään tuntunut riittävän.

– Mitähän ne hampit siellä portilla olivat? Tomi vaihtoi aihetta. – Yksityisiä selvittelyjä? Niiden matikkanerojen kanssa? Jos ne ovat myyneet jätkille liian vaikeita tehtäviä …

Soikkelia nauratti. – Eivät ne vaikuttaneet pitkän matikan lukijoilta. Sinä et tuntenut niitä?

– En. Luultavasti ne samannäköiset olivat veljeksiä.

– Kaksoset. Niitä sanotaan Kruunaksi ja Klaavaksi. Eivätkä ne ole mitään seurakuntanuoria minun tietääkseni.

– Se laiha hujoppi niistä retkuimman näköinen oli, Tomi arvioi. – Vai mitä ukko sanoo?

Roilla oli jokin keskustelua mielenkiintoisempi sanoma kirsun tutkittavana. Kohteliaisuuttaan poke haukahti muka jonkinlaiseksi vastaukseksi ja jatkoi puuhastelujaan.

Soikkeli vilkaisi kelloon.

– Me on tultu tähän suuntaan kymmenen minuuttia, kohta kaksitoista. Ruvetaan pian kääntymään takaisin.

Jos Tomi arvasi oikein, Soikkelia pikkuisen harmitti sopuisuutensa. Hän ei halunnut toisille semmoista käsitystä, että nämä pääsivät määräilemään, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Kuin johdatellakseen omatkin ajatuksensa pois tientukkijoista Soikkeli palasi kehumaan matematiikan opiskelijoita.

– Niillä on huippufiksu systeemi: ne perivät reilun maksun, mutta antavatkin sitten semmoista opetusta, jolla asiakas saa vastineen rahoilleen. Ne tarkistavat meikäläisen laskusuoritukset jonakin iltana ja neuvovat, jos jossakin on häslinkiä.

Vastaan tuli kaksi eläkeläisemäntää. Tomi käski koiran vierelleen, mutta sai siitä huolimatta tantat kimppuunsa.

– Jos hankitte tuollaisen pedon, sen pitää ainakin olla kiinni, toinen pysähtyi rääkkymään kadun toiselta puolelta heti sivuutettuaan heidät.

– Se on kiinni, kun minä sanon sille, että pitää kulkea vieressä, Tomi puolustautui.

– Mistä sinä voit tietää, mitä eläin tekee äkillisestä päähänpistosta? lyhyempi nainen kiihtyi. – Lehdessä vasta kerrottiin, miten tuommoinen tappajakoira puri pienemmältä koiralta melkein jalan irti.

Soikkeli sai tarpeekseen.

– Onko tämä purrut rouvien koiraa?

– Meillä ei ole koiraa, pitempi kiikasi. – Pitääkö meidän soittaa poliisille, ennen kuin tuo hurtta saadaan liekaan!

Tomi heilautti hihnaa.

– Tämä sattuu olemaan kyllä kiinni, mutta pysyy se vieressä muutenkin. Eikä pure kenenkään koiria.

– Niin koiranomistajat aina sanovat!

– Mitä neuvojia te kakarat olette meille vanhoille ihmisille, pitempi kimitti. – Täällä ei saa enää edes kulkea rauhassa, kun huligaanit huutelevat! Eikö teitä yhtään hävetä?

Tätienergia lähti jatkamaan matkaansa purpattaen kovaäänisesti nykynuorisosta, joka oli totaalisesti rappiolla.

Soikkeli katsoi heidän jälkeensä.

– Väännänkö minä niille rautalangasta?

– Mitä se kannattaa! Koiraviha vain kiihtyy näillä kulmilla … Eikö niihin matikantehtäviin kuulu oikeat vastaukset?

– Ei … Soikkeli nauroi. – Ja yksi tehtävä ainakin on semmoinen, jota ei pysty ratkaisemaan. Se pitää itse tajuta. Kauppaan kuuluu tehotunti, kun ratkaisut käydään läpi. Ja seuraavat tehtävämonisteet saa reilulla alennuksella.

Ilmeisesti piharakennuksen puolimaisterit hallitsivat matematiikan lisäksi bisneksenkin: kukaan ei pystynyt varastamaan tai kopioimaan tehtävämonisteita, kun ratkaisut annettiin henkilökohtaisesti.

– Tai sitten tyypit todella haluavatkin asiakkaittensa oppivan matikkaa, Tomi laski ääneen.

Soikkeli tajusi hänen ajatusjuoksunsa sanoittakin eikä ruvennut puimaan asiaa. Eikä siihen ollut oikein aikaakaan. He tulivat risteyksestä tuuliselle kadulle ja näkivät heti, että samat tyypit seisoskelivat yhäkin matemaatikkojen portilla.

Soikkeli katsoi kelloonsa.

– Kolmekymmentäkaksi minuuttia!

Hän sanoi sen porttivahdeillekin, kun nämä ilmehtivät heidän tulevan liian aikaisin.

– Vielä varttitunnin keikka! toinen kaksosista vaati.

Tomi näki Soikkelin naamasta vastauksen jo ennen kuin he kaikki kuulivat sen.

– Ei onnistu, kaverit! Meitä ei juoksuteta yhtään enempää.

Soikkeli viittasi kädellään kohti pihanperämökkiä, mutta ei ennättänyt ottaa ensimmäistäkään askelta, kun päärakennuksen nurkalta kuului suuttunut tytönääni: – Käpälät irti Jussista, kuulitteko!

TOMI varmisti ensimmäiseksi Roin vierelleen. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Susikoira otti jo kantaa pihan tapahtumiin, sen kirsu nousi tavoittelemaan vainua riitelijöistä ja kuono rypistyi uhkaavasti. Kruuna ja Klaava väistyivät askeleen kauemmaksi portilta.

– Ei tartte retuuttaa, saakeli! murrosikäisen kaverin vastusteleva ääni kuului pihalle. – Minä pysyn pystyssä itsekin.

Läjähdyksestä ei voinut erehtyä, jotakuta läpsyteltiin poskille.

– Soitanko minä poliisille! kirkas tytönääni kiristyi.

Joitakin jeppejä nauratti. Portilta talonnurkkausta kohti lähtenyt hujoppi nauroi mukana ja kuulutti ääneen: – Et sinä poliisille soita, Tanja, ja tiedät sen itsekin!

Soikkeli teki päällään liikkeen ja lähti hujopin perään. Tomi ja Roi seurasivat, mutta pitivät kaksosia silmällä. Nämä eivät kuitenkaan