Kaksi on yhtä kuin yksi: Mikon kirja

By Sari Liemola

Hyvän mielen iloinen kirja.

Tampereen Pispalassa asuvalla fiktiivisellä Mikolla on loistavia kokemuksia yhteydessään henkimaailmaan. Tapahtumat tempaavat mukaansa niin nuoren kuin aikuisenkin lukijan. Suuri osa tapahtumista on todellisten henkilöiden kokemuksia edesmenneiden rakkaidemme yhteydestä meihin.

Helppolukuinen, elämän ihmeellisyyttä valaiseva kirja nuorten elämään nivoutuneena.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 28, 2018
• ISBN: 9789528003465

Sari Liemola

Positiivisella asenteella ihmisten parissa ja elämässä. Miksi synkistellä, kun voi myös iloita? Sari on kirjoittanut ensikirjansa ja jatko-osa on jo tulollaan. Neljän pojan äiti, joka ei pelkää heittäytyä uuteen ja haastavaan aluevaltaukseen. Visuaalinen ja kerronnallinen maailma ovat hänen sydäntään lähellä. Kirjan kansikuva on hänen omaa tuotantoaan ja monenlaista kuvapalvelua halukkaille tarjolla hänen kesällä 2018 avautuvalla mielenmutka.fi -sivustollaan. Asiakaspalvelua elämäntyönään tehnyt Sari haluaa nyt antaa ihmisille elämyksiä niin kirjojen tekstin, kuin kuvienkin kautta.

Book preview

Kaksi on yhtä kuin yksi

Kaksi on yhtä kuin yksi

Huhtikuu 2016

1

Huhtikuu 2016, Mikko

Toukokuu 2016

1

Toukokuu 2016, Mikko

Kesä 2016

1

Kesä 2016, Mikko

2

Kesä 2016, Mikko

3

Kesä 2016, Mikko

4

Kesä 2016, Lyyti

5

Kesä 2016, Mikko

6

Kesä 2016, Lyyti

7

Kesä 2016, Mikko

8

Kesä 2016, Mikko

9

Kesä 2016, Lyyti

Elokuu 2016

1

Elokuu 2016, Mikko

2

Elokuu 2016, Lyyti

Syyskuu 2016

1

Syyskuu 2016, Mikko

2

Syyskuu 2016, Lyyti

Syyskuun 24. 2016

1

Syyskuun 24. 2016, Mikko

2

Syyskuun 24. 2016, Lyyti

Syyskuun 27. 2016

1

Syyskuun 27. 2016 Mikko

2

Syyskuun 27. 2016, Lyyti

Marraskuu 2016

1

Marraskuu 2016, Mikko

2

Marraskuu 2016, Lyyti

Joulukuu 2016

1

Joulukuu 2016, Mikko

2

Joulukuu 2016, Lyyti

Joulukuun 17. 2016

1

Joulukuun 17. 2016, Mikko

2

Joulukuun 17. 2016, Lyyti

Tammikuun 11. 2017

1

Tammikuun 11. 2017, Mikko

2

Tammikuun 11. 2017, Lyyti

Helmikuu 2017

1

Helmikuu 2017, Mikko

2

Helmikuu 2017, Lyyti

Maaliskuu 2017

1

Maaliskuu 2017, Mikko

2

Maaliskuu 2017, Lyyti

3

Maaliskuu 2017, Mikko

Huhtikuu 2017

1

Huhtikuu 2017, Lyyti

2

Huhtikuu 2017

Huhtikuu 2017, Mikko ja Lyyti

Huhtikuu 2017, Mikko ja Lyyti

Kiitokset

Ajatus

Valmistusmerkinnät

Kaksi on yhtä kuin yksi

Kaksi on yhtä kuin yksi

Sari Liemola

Teksti ja kansi © Sari Liemola

ISBN 978-952-94-0169-7

Huhtikuu 2016

1

Huhtikuu 2016, Mikko

Mikolla on hävyttömän hyvä fiilis. Hänellä ei ole ollut tällaista päivää sitten… niin, sitten viime viikon.

Tänään on ollut keltaista ja sadetta ja sateen tuntua. Eikä siinä mitään – hän on jopa ymmärtänyt mitä se kaikki tarkoittaa!

Juttu menee niin, että Mikolla on ollut aika sekava lapsuus ja nuoruus. Siis ihan oman päänsä sisällä. Eihän sitä kukaan ymmärrä. Kukaan muu, kuin hän itse. Tai, no, ehkä serkkulikka Porvoosta voisi ymmärtää, mutta jos tapaa ainoaa ymmärtävää ihmistä maailmassa vain kesällä kerran ja toisen kerran onnenkantamoisella syksyn pakkokokoontua, sukusekoaa –tapahtumassa, niin sitä ei kai voi sanoa, että olisi elämässään joku, joka ymmärtää…

Lenkkareiden nauhat pitää sitoa aina samalla tavalla – rutiinit tuovat turvallisuuden tunnetta. Mutsi sen joskus silloin kakarana opetti: Laitetaan ensinnä limenvärinen nauha vasempaan kenkään ja pinkki nauha oikeaan kenkään. Sitten laitetaan rusetti. Ja päälle toinen rusetti. Luoja tietää, että on omituinen ja haastava juttu. Ei niinkään tuo solmimistapa, mutta nuo värit! Ei kulu montaa päivää, etteikö joku hänelle tästä omituisuudesta huomauttaisi. Mutta näin on tehtävä. Näin saa tavallaan pitää äidin lähellään, ihan vaikka sitten vaan näin ajatuksen tasolla. Onhan siitä jo seitsemän vuotta, kun äiti kuoli.

Nauhat valmiina, syvä hengenveto. Ja toisen kerran syvään henkeä. Hitto, että tekee joskus hyvää ihan vaan hengitellä. Siis oikein tiedostaen hengittää. Syvään sisään ja vahvasti ulos. Syvä sisäänhengitys ja vahva puhallus uloooooooos.

Noin. Sehän pysäyttää ajatusrallin aika tehokkaasti. Ja ajatuksia Mikolla t o d e l l a k i n riittää.

Siitä se sitten lähtee – askel – toinen – kengät narskahtelevat asfaltilla makaavaa hiekoitusta vasten, tavallaan vähän luistavat hiekanjyvien päällä pari milliä itsekseen joka askeleella. Päässä ollut surina alkaa vähän hellittää. Kyllä tämä tästä. Kunhan hoitaa yhden asian kerrallaan. Hyvä siitä tulee.

Siirin luo ei ole kuin muutama kortteli matkaa. Talon erottaa muista korttelin taloista sammalenvihreästä, kiiltäväksi maalatusta ovesta ja keskellä ovea olevasta rautaisesta, hevosen takaliston mallisesta kolkuttimesta. Mikko haluaa aina käyttää kolkutinta, vaikka ovikello kai olisi yleisempi valinta.

Mutta valinnat on aina hauska tehdä pikkujutuissakin omannäköisesti.

Niin kuin ovat Siirin vanhemmatkin osanneet sijoittaa Mikon mielestä aika hemmetin hyvän vitsin siihen, keskelle ovea, kaikkien nähtäville. Melko suoraan sanottu viesti – hevon perseestä – tai voisiko sen tulkita rakkaudesta se hevonenkin potkii tai ihan vain pelkkä ääs tai ihan miten kukakin itse sen haluaa ottaa. Siiri oli kyllä sanonut, ettei sitä kolkutinta käyttänyt kukaan muu kuin Mikko…

Knok knok knok. Mikä niillä kestää. Vaikka oltiinkin juuri kauppakeskuksessa tavattu tunti sitten, niin Mikolla on jo taas paljon kerrottavaa Siirille. Malttaminen ei ole tällä hetkellä Mikon vahvimpia ominaisuuksia. Kenkä naputtaa rappujen kiveä. Rappusten kaide tuntuu takapuolen alla kylmältä. Vitsit, on hienoa, että on huhtikuu. Eihän sitä talvea jaksa. Ei oikeesti. Knok knok knok. Kolmas kopautus jää vähän ilmaan roikkumaan, kun ovi aukeaa vauhdikkaasti.

Tuu äkkii sisään! Siirillä on kiihtynyt ilme. Et ikinä arvaa?!

He juoksevat yläkertaan, Mikko potkaisee matkalla tossuja pois jalasta, mutta nehän ovat ja pysyvät: tuplarusetti, just niin, hyvät ja huonot puolensa silläkin asialla.

Siirin huoneessa soi heavy metal. Ei Mikon suosikkeja, mutta Siiriin uppoaa.

Siiri loikkaa sijaamattomalle sängylleen, heittää mustalla tyynyliinalla varustetun tyynyn lattialle, viittoo istumaan vastapäätä.

Mä näin yhden jutun!! Kun mä olin tulossa kotiin – kiitti muuten hitosti, ettet ottanut ritsille, oli tooooosi kiva juosta koko matka! Pieni kulmien kurtistus. Mutta sitte! Et ikinä arvaa, mitä mä näin!

Mikko tajuaa tuijottavansa suu typerästi auki.

Siiri jatkaa: Hepa istu puistonpenkillä KAISLAN kanssa! Ja niillä oli jalat toistensa sylissä, silleen vastakkain! Ja kuolaa vaihtu! Voikko kuvitella! Se ääliö on hulluna Kaislaan! Kaikista idiooteista se on valinnu just sen! Silmät lautasen kokoisina ja kädet viuhtoen kaaria sanojen painotukseksi Siiri jää tuijottamaan odottavasti Mikon reaktiota.

Mmmmhhhh?

Kuuliksää?

Hepa ja Kaisla!

Ilma lähes rätisee sähköstä Siirin tunteenpurkauksesta.

Mikko kääntää katseensa alaviistoon. Ai, oho. Siiri viuhtoo käsillään kehoittaen jatkamaan.

Mikko: Jooo. Onhan se aika pösilö. Mut se ei tajua sitä itte. Kaisla luulee vaan, että paras tyttöystävä ja saalis maailmassa on hän, ku hän saa sentään ilmaset smoothiet Koskarista ja on ikiruskee kaikkien Portugalin matkojen jäljiltä… Mut hei, se on parin vuoden päästä yhtä ruttune, ku meidän naapurin seitsemänkymppinen Hely; mieti, kuin paljo se vetää röökii ja ottaa aurinkoo. Ei siitä kannata hikeentyy. Olkoon mitä on. Se on vaan sen omaa ajatusta se, että hän olis joku paras tyttö maailmassa.

Siiri oli puoliksi tyytyväinen Mikon kommenttiin – siis olihan tämä moittinut Kaislan idioottimaista itsetietoisuutta. Mutta toisaalta: Mikko ei ollut ihmetellyt Hepan typeristä typerintä valintaa.

Siiri jää muikistelemaan nättiä suutaan. Hänelle on luontaista väännellä kasvojaan hyvin elävästi; hänestä voi hyvinkin sanoa, että hänellä on valokuvaukselliset kasvot. Soikeat, hyvin kalpeat kauniilla tavalla. Mustat hiukset. Harmaat, kirkkaat silmät. Siro pikkuinen nenä joka rypistyy hauskasti, kun hän ei pidä jostakin asiasta tai miettii ankarasti. Siiri on sirorakenteinen; ei niinkään missiainesta, mutta hyvin hauskan ja kivan näköinen.

Hän katsahtaa ylös Mikkoon, taitaa olla pojallakin jotakin kerrottavaa. Mikon jutut ovat aina kiinnostaneet Siiriä. Vaikkei hän juuri ymmärräkään mistä on kyse, niin mielenkiintoisia Mikon tarinat kyllä ovat! Ei sellaisia kukaan toinen puhu. Eikä tainnut Mikkokaan puhua niistä jutuista kellekään muulle, kuin Siirille.

Harmi vain, että Mikko on Siirille kuin kauan kaivattu veli. Siinä olisi komea poikaystävä ihan käden ulottuvilla! Siiri tykkää Mikon luonnostaan taipuilevasta ruskeasta tukasta, vähän pitkänomaisista kasvoista ja pikkuhiljaa rotevoituvasta hontelosta kropasta.

Vuosi sitten Mikko oli ollut vielä Siirin sanojen mukaan naru ja polvien ja kyynärpäiden kohdalla solmut. Mutta nyt on hartioihin tullut jykevyyttä ja vartaloon mukavaa luonnollista pantterimaisuutta. Kasvot ovat jees - joo, nenä siinä on, suu ja silmätkin, ihan tavanomaiset ja oikeilla paikoillaan, ei mitään mykistävän komeaa, mutta Mikon olemuksessa kiehtoo hänen itsevarmuutensa! Hänestä huokuu se joku ihmeellinen tyyneys, kaiken tietävyys, hänen seurassaan tulee hyvä olo.

Siiri on huomannut, että muutkin nuoret hakeutuvat mielellään Mikon lähelle. Mikolla on aina jännä kyky saada kaverit lähtemään paremmalla mielellä luotaan, kuin millä he hänen luokseen tulevat. Jännä juttu. Siiri nostaa kulmakarvojaan kysyvästi No?

Mikko kumartuu innoissaan eteenpäin, puristaa käsiä sylissään yhteen ja aloittaa: "Tänään, kun poljin kotiin sieltä kauppakeskukselta, tapahtui taas jotain mukavaa! En pysähtynyt, enkä mitään, mutta mulle tuli yhtäkkiä olo, kuin liitäisin pyörälläni pari senttiä irti maasta. Kaikki näytti keltaiselta ympärillä, talot siis. Mutta ihmiset olivat harmaita, kaikki muu oli harmaata. Satoi, tunsin kosteuden.

Sitten näin edessäni pienen tytön, jolla oli keltainen sadeviitta päällään. Ja sellaiset punaiset Haisaappaat, kuten seiskytluvulla kaikilla oli. Sillä oli lisäksi sateenvarjo ja sekin oli keltainen. Tyttö seisoi suojatien edessä ja kääntyi katsomaan mua tietäväisen näköisenä. Ja sitten se kaikki katosi! Olin taas oma itseni ja ajoin seuraaviin