Valepukuna rakkaus

By Virpi Anders

Kuka saa ja kenet, kun asiat on käsitelty ja tunteet selvitetty?Mikko on töissä sairaanhoitajana Corpore Sano -nimisellä lääkäriasemalla, jonka johtavan neurologin, Arsi Arfmanin, temperamentista saavat kaikki aseman työntekijät vuorollaan osansa. Juuri kolmannesta avioliitostaan eronneen Arsin viimeisin kiukunpuuska on yhdistelmä eron ja mönkään menneen potilaskokeilun aiheuttamaa ärsytystä, ja ilmapiiri lääkäriasemalla on poikkeuksellisen kireä. Kaikki muuttuu kuin tilauksesta, kun Mikko törmää Sanniin ja tämän veljeen Samuun, jotka tarjoavat ratkaisun potilaskokeiluongelmaan. Samu pääsee mukaan potilaskokeiluun ja saa siitä apua, eikä Sanni voisi olla onnellisempi.Mutta mitä tapahtuu, kun Sanni herättää sekä Mikon että Arsin kiinnostuksen? Uskaltaako rakkaudelle antaa ohjat, vaikka siihen olisi aiemmin pettynyt? Mistä tietää, kenet valita?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788727030692

Book preview

Valepukuna rakkaus

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 Virpi Anders and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727030692

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Hätätila bistrossa

– N iko Arjalan äiti soitti äsken.

Hän peruutti Nikon ensikäynnin.

Sairaanhoitaja Mikko Virtakari sulki silmänsä ja tarttui otsaansa. Pirulauta, muutenkin hankala päivä takana, ja nyt pitäisi vielä ilmoittaa Arsille, että ainoa sopiva kokeilupotilas oli peruuttanut ensikäyntiajan. Arsi ei tosiaankaan ilahtuisi!

– Helvetin kuustoista. Mikä oli syy? Mikko kysyi Emmalta, vastaanottoapulaiselta.

– No, Nikon äiti ei ollut huomannut sitä, että lääkityskokeiluun ei oteta aikaisemmin lääkehoidettuja Tourette-potilaita, Emma sanoi. – Ja nyt hän soitti ja sanoi, että heillä oli joskus ollut jokin muutaman viikon kestänyt, epäonnistunut haloperidolikokeilu…

– Ai miten niin ei ollut huomannut? Sehän on kissankokoisilla kirjaimilla siinä potilasinfossa, äyskäisi Mikko.

– Älä minulta kysy, Emma puolustautui. – Ja suotta muutenkaan tuhlaat ruutia minuun. Säästä sitä Arsin tapaamiseen.

Mikko huokaisi. Emma oli oikeassa. Corpore Sanon johtava neurologi, Arsi Arfman oli suuttuessaan ehkä maailman epämiellyttävin esimies. Aina joskus tuntui siltä, että pomo kaipasi pimeälle keskiajalle, jolloin sai surutta ruoskia ja läimäytellä töpeksineitä alaisia. Hyvällä tuulella ollessaan Arsi oli loistavaa seuraa ja työssään ilmiömäisen hyvä. Temperamentista taas kertoi ehkä parhaiten se, että mies oli juuri eronnut kolmannesta vaimostaan.

Avioero omaisuuden osituksineen tuotti harmaita hiuksia paitsi Arsille, myös tämän alaisille. Miten mies saattoi olla niin tampio, ettei tehnyt avioehtoa? Eikö kaksi aikaisempaa avioliittoa ollut opettanut mitään?

Corpore Sano oli kohtalaisen uusi lääkäriasema, ja ison kaupungin markkinoilla sen valttina oli erikoistuminen neurologiaan. Mikäli lääkäriasemalle saataisiin uusi, korkeataajuuksinen magneettikuvantamislaite, he voisivat saada asiakkaaksi itse kaupungin, jos tarjous olisi kohdallaan, kuten Arsi oli vielä puoli vuotta sitten intoillut. Neuroradiologisia laitteita oli tällä puolella maata harvassa; sijoitus olisi iso mutta maksaisi itsensä ilman muuta takaisin.

Nyt hanke kuitenkin uhkasi siirtyä kauas tulevaisuuteen, kun bisnesmies Arsi oli taas kerran kompastunut heikkoon kohtaansa, toivoon Suuresta Rakkaudesta! Ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä isoa investointeja, hyvä kun he selviäisivät normikuluistaan.

Mikko havahtui hämmästelemään mietteitään. Miksi hän ajatteli rakkaudesta noin kyynisesti? Eikö hän itse toivonut elämäänsä rakkautta? Eikö hän uskonut, että sitä oli?

– Mies parhaassa iässä, kunnon ammatti ja hyvä työpaikka, mikset sinä etsi itsellesi mukavaa tyttöä? oli Mikon äidillä tapana huomautella nykyisin aina kun Mikko kävi kylässä. – Minä en tästä enää nuoremmaksi tule, ja olisi mukava saada lapsenlapsia ennen kuin kuolee…

– Kuolee? Hei haloo, äiti, sinä olet viisikymmentäyhdeksän, terve kuin pukki ja pahansisuinen vielä lisäksi. Ei sinua mikään viikatemies uskalla korjata riesakseen, oli Mikko vastannut viimeksi käydessään. Joku toinen olisi voinut ärsyyntyä äidilleen jatkuvasta huomauttelusta, mutta Mikko ja äiti olivat hyvissä väleissä, eikä asia oikeastaan ollut Mikolle mitenkään arka.

– Mikko kuule. En minä siitä kuole, jos sinä kerrot, että asiat ovat toisin. Ettei sinua… ehkä kiinnosta. Ja koko ajanhan sitä juttua ajetaan eteenpäin, tiedä vaikka hyvinkin ne niitä adoptio-oikeuksia saisivat vielä minunkin aikanani, äiti oli sitten kerran sanonut varovasti.

Mikko muisteli huvittuneena, miten ei ollut ensin tajunnut äidin puheesta hölkäsen pöläystä. Kiinnosta? Adoptio-oikeuksia? Kun äidin ajatuksenjuoksu oli lopulta hänelle kirkastunut, Mikko oli räjähtänyt nauruun.

– Äiti hei – minä tykkään tytöistä, ihan tosi! Olen niin heteroseksuaalinen kuin mies olla voi. En vain ole vielä löytänyt sopivaa tyttöä.

– Ja miten niin et? Se sinun pomosikin on jo kolmatta kertaa naimisissa, vaikka on sellainen lyhyt ja paksu. Ja sellaisen kauniin mallinmittaisen naisen kanssa! Sinä olet sentään komea sälli…

– …ja pelkkä sairaanhoitaja, kun taas Arsi on neurologi. Pieni ero lompakon paksuudessa, oli Mikko huomauttanut. – Eikä Arsi enää ole naimisissa sen kolmannenkaan kanssa. Karina oli tullut kotiin töistä aikaisemmin kuin oli pitänyt ja löytänyt Arsin pelehtimästä nuoren tytön kanssa, joka taisi vielä olla Karinan pikkusisko. Se liitto loppui siihen

– Voi hyvän tähden, on siinäkin mies, äiti oli puuskahtanut. – Ei se kuule Mikko lompakko paljoa paina, jos naimisissa oleva mies ei malta housuissaan pysyä. Sinä olet toisenlainen, sinulla on tapoja ja olet hyväluontoinenkin, aivan varmasti löydät itsellesi sopivan tytön, kun vain viitsit katsoa ympärillesi.

– Katsonhan minä. Koko ajan. Vielä en ole riittävästi tykännyt näkemästäni, Mikko oli tokaissut vastaan, ja puheenaihe oli sillä erää tyssännyt siihen.

Niin se vain oli. Hän ei ollut vielä pitänyt näkemästään tarpeeksi paljon. Mikä kumma siinä oli, että kaverit kuitenkin yksi toisensa jälkeen löysivät elämänsä naisen, avioituivat ja hankkivat kodin? Moni oli jo tullut isäksikin. Suurimmalla osalla oli sitä paitsi ihan nätit ja täysipäiset vaimot. Olivatko kaikki sellaiset tosiaan varattuja? Missä ne piileskelivät Mikolta?

– Sinä et anna mahdollisuutta ketiellekään naiselle, oli lapsuudenystävä Antti erään saunaillan jälkeen vastannut Mikon pohdintoihin. He olivat istuneet Antin rivitalokolmion takapihalla olutkeissi välissään ja odottaneet Antin vaimoa Sirua seuraansa. Tämä oli ollut viemässä perheen pikkutyttöjä äidilleen illaksi hoitoon.

– Ai miten niin? Mikko muisti sanoneensa. – Hyvähän sinun on puhua, kun sinun luoksesi käveli tuollainen aarre kuin Siru. Minun luokseni tulee vain huomionkipeitä pikkupimuja tai aggressiivisia pomottajia, jotka haluavat tehdä minusta projektinsa; vieroittaa kaljasta – kavereista ja ohjata oikealle tolalle ammatin ja elämänvalintojen suhteen.

– Ja miten pian sinä yleensä teet tuon johtopäätöksen? Vartin päästä? Et sinä muistaakseni ole pitempään seurustellut kenenkään muun kuin Hillan ja oliko se nyt Tuulian kanssa, Antti oli muistuttanut ja onkinut keissistä kaksi karhunkuvalla koristettua tölkkiä. Hän oli ojentanut toisen Mikolle.

– Nean, Mikko oli korjannut ja sihauttanut tölkin auki.

Sitten Antti oli jatkanut:

– Katsos, jos minäkin olisin päättänyt ajatella, että Siru on raivostuttava perfektionisti, niin en istuisi tässä nyt tyytyväisenä ukkomiehenä ja perheen isänä.

– Miten niin Siru on raivostuttava perfektionisti? muisti Mikko hämmästyneensä.

– No kai sinä olet katsonut ympärillesi täällä? Vaikka nyt noita pensasaidan syreenejä? Antti oli viittonut rehevän pihansa syreeniaitaa kohti.

– Hieno aita. Tasainen kuin mikä, oli Mikko sanonut.

– Siinäpä se. Tiedätkö, minä olen kaivanut tuon viimeisen pensaan maasta kaksi kertaa. Ja vaihtanut sen paikkaa. Koska Siru tahtoi.

– Etkä? Mikko oli ällistynyt.

– Olen minä. Älä nyt tuijota siinä tuon näköisenä! Ensin minä siirsin sitä kymmenen senttiä poispäin toiseksi viimeisestä puskasta. Sitten iltamyöhällä, kun olin jo pannut pillit pussiin ja menossa saunan kautta nukkumaan, Siru ilmoitti minulle, että hän juuri mittasi noiden puskanalkujen erot, ja se viimeinen pitää siirtää takaisin, kun se on nyt liian kaukana siitä edellisestä, että hän ei saa unta, jos se jätetään silleen. No, minä siirsin.

Mikko oli ollut tyrmistynyt kuulemastaan. Ettäkö Siru, iloinen ja viehättävä Siru saattoi vaatia tuollaisia? Ja Antti, hänen suurpiirteinen kaverinsa oli myöntynyt?

– Siirsin, siirsin, oli Antti vakuuttanut. Olisinhan minä toki voinut sanoa, että rouva on hyvä ja siirtää itse. Ei Siru siihen olisi kuollut, eikä meidän suhteemmekaan olisi loppunut. Mutta yksi pensashan se vain oli ja pieni homma sinänsä. Okei, ihan tyhmä juttuhan se on, mutta se on Sirussa vain yksi puoli. Niitä hyviä puolia on voittopuolisesti enemmän. Isot linjat ovat kohdillaan. Ja harvoin Siru minua kuitenkaan häiritsee noilla tiptop-jutuillaan. Isot linjat meillä ovat yhteneväiset, ja se tässä merkitsee. Pitää tulla toista vähän vastaan!

Pitää tulla vastaan… Mikko myönsi itselleen, että Antti oli oikeassa; kompromissejahan siinä tarvittiin, kun toisen kanssa elettiin.

Hän mietti kaikkia kahta pidempiaikaista rakkaussuhdettaan. Hilla oli viehättävä leikkaussalihoitaja, peruskurssikaveri, jonka kanssa Mikko oli kulkenut opiskeluaikoinaan. Hillalla oli iso, ihana rakastava suku, joka otti kaikkeen vahvasti kantaa ja suunnitteli täyttä vauhtia Mikon ja Hillan häitä ennen kuin nämä olivat ehtineet edes kihloihin. Suhde olikin loppunut eräisiin lukuisista sukutapaamisista. Hillan äidinäiti oli raahannut Mikon kävellylle ja näyttänyt hänelle paikalliselta hautausmaalta sukuhaudan ja hautakivestä kohdan, mihin oli Mikon ja Hillan nimiä ajatellut. Mikolle oli riittänyt. Hän oli luikkinut takaisin kyläpaikkaan välittämättä mummon tyrmistyksestä ja ilmoittanut seuraavalla viikolla Hillalle, että kiitos vain, hän rupeaisi mieluummin itse kantaisäksi kuin olisi oksa tuuheassa ja tukahduttavassa sukupuussa. Hilla oli raivostunut, lähtenyt – ja toipunut ennätysajassa. Oliko siitä nyt kolme vuotta, kun Mikko oli nähnyt Hillan kihlausilmoituksen lehdessä? Varmaankin uusi sulhanen oli kuin kotonaan Hillan klaanissa.

Nea puolestaan oli ollut kohtalaisen menestyvä malli ja oli halunnut rinnalleen edustavan miehen. Eli ei Mikko kaiketi pahalta näyttänyt, kun sellainen pitkänhuiskea punatukkainen kaunotarkin oli hänet huomannut! Alussa heillä oli ollut ihan hauskaa, Nealla oli loistava huumorintaju, ja sängyssä hän oli villi – kekseliäs. Kun tyttöystävä sitten käynnisti Mikon perusparannusohjelman ruokavalioineen, suihkurusketuksineen ja merkkivaateostoksineen, Mikko kuitenkin nosti taas kerran kytkintä.

Ei, Hillan ja Nean suhteen ei ollut ollut vastaan tulemista. Muutenkin tässä ja nyt oli syytä mennä vastaan vain sitä, mikä väistämättä olisi edessä: Arsin reaktiota siihen, että lääkitystutkimuksen ainoa ihanteellinen potilas oli poissa laskuista.

Mikon hämmästykseksi Arsi ei kironnut eikä lyönyt nyrkkiä pöytään. Mies vain lysähti kasaan tuolissaan näyttäen tyhjiin päässeeltä ilmapallolta.

– Se siitä sitten. Ei tästä tule mitään. Voitaisiin yhtä hyvin laittaa pillit pussiin saman tien, mies huokaisi.

– Miten niin pillit pussiin? Mikko kysyi. Vatsassa muljahti epämiellyttävästi. Arsilla oli toki tapana liioitella reaktioissaan, mutta nyt mies näytti ihan oikeasti melkein turpaansa saaneelta.

– Kuulin luotettavalta taholta, että AgoraMed on tehnyt tarjouksensa kaupungille eilen. Me emme ehdi saada omaamme ajoissa liikkeelle, jollemme saa lainalupausta pankilta.

– No tuskin tässä hengenhätää on, koetti Mikko lohduttaa. – Ne joutuvat joka tapauksessa