Uimataito

By Niina Hakalahti

Erkki ja Kristiina Rönkön elämässä riittää erikoisia haasteita. Kotiäiti-Kristiinan motto on, ettei lapsia saa pakottaa mihinkään. Hän suhtautuu äitiyteen ja sallivaan kasvattamiseen intohimoisesti – niin intohimoisesti, että Santeri-pojasta on tullut perheen pomo. Erkki puolestaan on itsekeskeinen konsultti, jota ei juuri kotona näy. Jos Erkki on kotona, hän löytää valitettavaa kaikesta ympärillään olevasta. Toisaalla maahanmuuttaja Ahmet yrittää voittaa uimakammonsa. Pizzeriaa pyörittävän Ahmetin elämässä on omat ongelmansa, ja kuinka ollakaan, hänen tiensä risteää Rönkön pariskunnan kanssa yllättävällä tavalla...Nina Hakalahden "Uimataito" on tragikoominen romaani nykyajan elämän ja vanhemmuuden haasteista. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 29, 2021
• ISBN: 9788726788273

Book preview

www.egmont.com

1

Ahmet ei ollut kertonut kenellekään, ettei osannut uida. Hän oli vältellyt tilanteita, joissa olisi pitänyt mennä veteen. Ei hän kyllä pizzerialtaan olisi ehtinyt mihinkään. Fruttidimareja ja quattrostazioneja aamusta iltaan, sitä elämä oli. Aamupäivällä satunnaiset kulkijat, puolestapäivästä iltapäivään lounastajat, myöhemmin iltapäivällä perheelle ruokaa hakijat ja illalla humalaiset. Niin päivät kuluivat, vatsat täyttyivät halvoista raaka-aineista, oreganounelmat tyydytettiin päivä toisensa jälkeen. Kilpailu oli kovaa. Samassa korttelissa oli kaksi muutakin pizzapaikkaa. Ahmetin valtti oli pizzojen koko sekä jäätelöpuikot lapsille. Kenelläkään muulla ei ollut niin raflaavaa ikkunatekstiä kuin hänellä: Pizzeria Ahmatti – when the size matters. Ja vielä kuva, jossa silmää iski iloinen kokkipoika pizzatarjottimineen. Segmentointi, oli työvoimatoimiston nainen painottanut hänelle aikoinaan, kun hän oli puhunut ravintolan perustamisesta. Tässä sitä oli segmentointia, koko ratkaisee. Typerää junttihuumoria, mutta se puri.

Kirjeessä luki: Torstai-illan uintiryhmään on tullut peruutuspaikka. Pyydämme vahvistamaan osallistumisenne mahdollisimman pian, mikäli haluatte vastaanottaa paikan. Tervehtien Oulun kaupungin liikuntatoimi.

Uskaltaisiko hän? Entä ihmiset, tutut, asiakkaat? Miltä hän näyttäisi avuttomana veden varassa?

Kun mummo hukkui, hän oli kuusivuotias. Hän ja mummo olivat lähteneet hakemaan Arasjoelta juomavettä vuohille, niin kuin niin monena muunakin päivänä. Mummo oli liukastunut, livennyt kiveltä, ja ahne joki oli tarttunut heti vaatteisiin, kastellut ne painaviksi. Hän oli nähnyt miten mummo vajosi veteen, huitoi, että hän ei saisi tulla veteen, pysyisi rannalla. Hän näki lopulta, miten musta vesi kätki mummon valkoisen hijabin. Ahmet muisti, että hän oli lakannut puhumasta moneksi viikoksi. Ei ollut suostunut enää veteen, mummontappajaveteen.

2

Yritykset ovat olennainen osa talousjärjestelmää ja rahoituksen järjestyminen on olennainen osa yritysten toimintaa. Kristiina sulki Liiketalouden perusteet. Oli aika ryhtyä suunnittelemaan päivällistä. Santerin eskaripäivä olisi pian pulkassa. Sitä paitsi Erkillä oli aina kova nälkä, kun se tuli töistä. Erkki oli huomattavasti mukavampi mies, kun sai ruokaa. Vaikka Erkki oli 45-vuotias, se ei oikein osannut huolehtia ravinnostaan. Joi vain kahvia niin, että vatsa oli loppupäivästä kipeä.

Tänään hän oli lukenut 25 sivua. Ei kovin paljon, mutta eihän talousasioita voinut lukea niin kuin romaania. Lisäksi hän oli viimeistellyt kuivakukka-asetelmansa. Kukka-asetelmiin hänelle oli alkanut syntyä jonkinlainen intohimo sen jälkeen, kun hän oli käynyt kaksi sidontakurssia työväenopistolla. Toki vain peruskursseja.

Toki. Mikä ärsyttävä sana. Erkki käytti sitä paljon. Kun hän kysyi tai pyysi jotain, Erkki sanoi aina toki. Toki ei kuitenkaan ollut Erkille myöntymisen merkki, sillä tokia seurasi aina jokin selitys tai lausahdus, jolla Erkki vapautti itsensä tilanteesta.

Kun Kristiina oli valmistunut merkonomiksi, ei nimikkeellä ollut enää arvoa. Reilu kaksikymmentä vuotta aikaisemmin merkonomi oli ollut lähes sama asia kuin maisteri nykyään. Ja nykyään merkonomi oli lähinnä sama kuin vitsi. Kristiina oli neljäkymmentäkaksi, ja hänen urastaan Valtion Polttoainekeskuksen apulaisjohtajan sihteerinä oli aikaa. Santerin syntymän jälkeen hän oli ollut kotona, ja paljon aikaa ja energiaa oli mennyt näinä vuosina myös turhiin lapsettomuushoitoihin. Ja rahaa. Luksusauton hinta oli valunut vähitellen pöntöstä alas. Viime viikolla Kristiina oli perunut Vauva-lehden kestotilauksen. Hän ei enää yrittäisi eikä uskoisi. Vauva-asia oli hänen elämässään loppuun käsitelty. Jos tilanteesta jotain hyvää saattoi kaivaa, niin saisihan Santeri heiltä enemmän huomiota ja aikaa.

Kristiina käveli päiväkodille tuttua oikopolkua. Ilopillerin yksityinen päiväkoti oli vain muutaman sadan metrin päässä heiltä. Kristiina oli hyvissä ajoin, niin kuin aina. Hän jäi odottelemaan käytävään, koska eskarihuoneen ovi oli vielä kiinni. Santeri oli itse halunnut päiväkotiin nelivuotiaana. Poika oli valittanut, että kotona oli tylsää. Se oli tuntunut pahalta, varsinkin kun Kristiina oli joka päivä yrittänyt järjestää monipuolista ohjelmaa. Heillä oli yleensä päivittäin ainakin viidentoista minuutin loruttelutuokio ja puolen tunnin satujumppahetki. Viriketyhjiötä ei olisi pitänyt syntyä, mutta poika ei kuitenkaan ollut tyytyväinen.

Kristiina oli miettinyt pitkään ja päätynyt huolellisen tutkimuksen jälkeen ratkaisuun, että Santeri sai aloittaa puolipäivähoidon yksityisessä viestintäpainotteisessa päiväkodissa. Ilopillerissä kiinnitettiin myös ravitsemukseen erityistä huomiota, lapset söivät enimmäkseen lähialueiden luomuvihanneksista tuotettua ruokaa. Erkki ei tähän päivään mennessä tuntunut olevan selvillä, millaisesta hoitojärjestelystä oli kysymys. Välillä Erkki kuului kyselevän Santerilta miten kerhossa sujui, kerran se oli höpöttänyt jollekin puhelimessa, että poikakin on jo koulun aloittanut.

Seinällä oli lasten piirustuksia. Jokaisen lapsen naulakon yläpuolella oli piirustus sekä uutuutena myös haastattelu. Kristiina ryhtyi lukemaan. Nimi, ikä, perhe… Äiti ja joskus iskä, Santerin vastauksessa luki. Joskus iskä. Se oli aivan totta, vaikka samassa osoitteessahan he kaikki asuivat. Joskus pienempänä Santeri oli kaupassa kirkkaalla äänellä kysynyt, että missä isi asuu. Hän oli sitten punastellen yrittänyt vastata jotain pojalle ja kääntää tämän huomion nopeasti toisaalle.

Huoneen ovi avautui ja lapsilauma pursusi ulos. Muumipaitoja, Hämähäkkimies-oloasuja, makeita My Little Pony – mekkoja. Kristiina huomasi laskevansa, mitä vaatekerrat olivat maksaneet. Lapsen hinta. Lapset ovat kalliita. Kulta, niille sanottiin.

– Hei kulta, Kristiina sanoi Santerille, joka tuli viimeisenä ulos huoneesta. Kristiina yritti kumartua halaamaan poikaa, mutta Santeri väisti. Ei pussailua eikä muuta ällöä tarhassa.

– Äiti, voiko Niko tulla meille? Santeri kysyi ja alkoi kiskoa haalaria päälle.

– Pitää soittaa Nikon äidille. Ehkä joku toinen päivä.

– Meille ei käy ikinä heti. Miksi sitten Benjaminin ja Henrikin äitille käy aina tänään? Meillä ei oo mitään tekemistä kotona! Meillä ei saa edes tehdä olohuoneeseen majaa, miksi Benskulla saa?

Kristiina katsoi poikaa, mini-Erkkiä. Se oli aivan oikeassa. Joillekin sopi aina kaikki heti. Miksi hänelle ei käynyt? Miksi hän sanoi aina, että katsotaan tai ehkä myöhemmin tai odota hetki. Miksei hän sanonut, että joo, totta kai, selvä homma, siitä vaan.

Ulkona Santeri poimi jokaisen kepin maasta. Kristiina muisti lukeneensa lapsipsykologiaa käsittelevästä kirjasta, että pojat tekivät luontaisesti näin, että kepit olivat niille peniksiä. Santeri keräämässä peniksiä. Aika älytön ajatus. Eikö keppi voinut yksinkertaisesti olla keppi?

Huhtikuu oli hyvässä vauhdissa, ja Santeri hyppäsi lätäköstä toiseen. Kristiina yritti kiertää lätäköt parhaansa mukaan.

– Äiti mitä ruokaa meillä on?

– Teillähän oli juuri ruoka eskarissa.

– Oli pahaa ruokaa, jotain klönttiruokaa.

– Äiti ei vielä tiedä, mitä ruokaa laitetaan. Perunoita ainakin.

Kristiina osti luomua niin paljon kuin mahdollista. Kyllä hän käytti eineksiäkin, mutta vain hyvälaatuisia.

– Mää en tykkää olla esityksessä nelonen.

– Puhutko sinä nyt teidän kevätjuhlaesityksestä?

– Joo, ja mun pitää nostella käsiä ja laulaa, että täällä tulee nelonen, aika veikkonen. Kaikkien pitää olla numeroita. Kakkosella on vatsatauti, sen pitää kävellä kippurassa. Mää haluaisin mieluummin räpätä tai breikata. Äiti, jos Niko ei saa tulla meille niin voiko Bensku tulla? Santeri keskittyi irrottamaan jääpuikkoja autotallin rännistä ja veti samalla räkää sisään.

Kristiina ei viitsinyt sanoa Santerille, että olisi parempi tavata Benjaminia silloin, kun isi oli vaikka työmatkalla tai kokouksessa myöhään. Erkki ei pitänyt Marjasta, eikä Marja sen vertaa Erkistä. Vastenmielisyys oli yhtäläistä ja syvästi molemminpuolista.

3

Tänään kaikki olivat ryssineet. Sihteeri oli sekoillut Erkin aikataulun kanssa, harjoittelijatyttö oli tuonut wienereitä sämpylöiden sijaan, veli oli soittanut palaveriin kertoakseen, että äidin vanhainkotimaksu kallistuisi seuraavan kuun alusta, ja kaiken lisäksi hänellä oli ollut harvinaisen hankala ja ärsyttävä asiakas. Joku ihme mullah, jolla oli omasta mielestään niin saatanan loistava bisnesidea että oksat pois. Niinhän niillä kaikilla. Ja sitten ne itki, kun jokaista nakkikioskia tai karvankähertämöä ei lähdetty rahoittamaan. Mullah oli kärttänyt rahaa johonkin vesibisnekseen. Menköön vaikka torille myymään pullovesiään. Mutta ei kun kuulemma kansainväliset markkinat oikein oli tähtäimessä. Kengät se oli ottanut pois, vaikka eihän hänen byroonsa mikään moskeija ollut. Onneksi sillä oli sentään ollut puhtaat sukat, tusinatavaraa kylläkin, kolme paria eurolla.

Valitettavasti suurin osa ihmisistä oli yksinkertaisesti tyhmiä.

Erkki löysäsi kravattia, närästi niin perkeleesti. Hän tuijotti Juhani Palmun latomaisemaa, jonka hän oli saanut edellisestä työpaikasta läksiäislahjaksi. Elämäntyö: maalaan ladon kuvia. No, ehkä sekin oli jotain. Ainakin naisia sillä miehellä oli riittänyt ja muuta häslinkiä.

Päätä jomotti. Olisikohan lääkekaapissa Buranaa.

– Hei, ehtisitsä Eki vilkasta tätä mun asiakkaan brosyyriä nyt kohtpuoleen, Minttu oli heti käytävällä kimpussa.

Kohtpuoleen. Miten joku voi sanoa kohtpuoleen. Ja Minttu vielä. Niin helvetin pirteä nimikin.

– En nyt valitettavasti ehdi. Perkele, hän lisäsi mielessään.

Erkki penkoi lääkekaappia, vittu tännekään kukaan mitään kunnon roppeja huolehdi. Kaapissa oli terveysside, joditabletteja, jonkun firman mainoslaastaria ja aspiriinia. Aspiriini saa kelvata, kun ei vahvempaakaan ole, Erkki otti varalta kolme aspiriinia kerralla. Ja vanhainkotimaksua sitten nostavat, on se kumma, että ihmisten avuttomuudella rahastetaan. Erkki oli huolehtinut äidin parhaaseen vanhainkotiin, yksityiseen, tietysti. Iltaruskossa oli kaikilla tasokas oma huone ja kaikki tarvittavat palvelut. Erkki oli sitoutunut maksamaan suurimman osan maksusta, hänellä kun ei juuri ollut tilaisuuksia käydä äitiä katsomassa. Pentti kävi joka viikko, mutta sehän asuikin lähellä. Mutta hän, Erkki, maksoi kaksikolmasosaa maksusta, loppu katettiin äidin eläkkeellä. Ja jouluksi hän laittoi aina niin ison kukan, että ihme, että ne heiveröiset sisarhentovalkoiset jaksoivat sen huoneeseen kantaa. Niin että jos nyt Pentti, työtön mies, kävi kerran viikossa jorisemassa sängyn laidalla niitä näitä, niin ei se kohtuutonta ollut. Tasan meni veljesten työnjako, vähintään.

Erkki veti takin niskaan, löi työhuoneen oven niin lujaa kiinni, että Palmun latomaisema jäi heilumaan pimeyteen. Hetken hän mietti, miten voisi laskea, kuinka kauan se heiluisi, mutta päänsärky esti niinkin yksinkertaisen matemaattisen suorituksen.

Kajaanintie oli ruuhkainen, valoissa Lada-kuski oli pahasti tukkeena, ja Erkki joutui tööttäämään monta kertaa, että se tajusi lähteä liikkeelle. Läski ämmä vielä kaiken lisäksi. Hyvä että ratin taakse mahtui, ja jotkut ihme halatit päällä. Ihmeelliset korvatkin, joissa näytti killuvan koko saatanan omaisuus. Kristiinan hörhökaverilla oli tuollainen samanlainen ikäkulu Lada. Siihen se aina sulloi pentunsakin. Päätä jomotti entistä pahemmin, aspiriinit mitään auta.

Kristiina kuuli, että Erkki ajoi pihaan. Hän kuuli myös, miten Erkki sulki auton oven.

Ei luvannut hyvää.

– Santeri, isillä taitaa olla pää kipeä. Mene vähän tuonne kauemmas leikkimään, ettet ole tässä kulkuväylällä.

Santeri huokaisi, otti ukkelin maasta ja meni nojatuolin taakse.

– Hei, Kristiina sanoi liian hätäisesti, kun Erkki vasta oli astumassa eteiseen. – Täällä ois ruokaa, me ollaan Santerin kans jo syöty. Kristiina yritti puhua niin, että mukana oli riittävästi vaikenemista. Kristiina nosti kukka-asetelman pöydältä ikkunalaudalle.

– Onko tässä talossa Buranaa? Erkki ryntäsi raivokkaasti keittiöön ja alkoi penkoa lääkekaappia.

– Mä voisin hieroa sun hartioita, se saattaa joskus auttaa, kun hartiaseutu rentoutuu…

– Mä kysyin, että onko tässä talossa vittu Buranaa! Bee uu är aa än aa aa! Onko se vaikee tajuta?

– Sulla on se paketti kädessä.

– Miten niin, täähän on ihan erinäkönen!

– Geneerinen substituutio, Kristiina sanoi ja meni olohuoneeseen. Turha puhua. Turha olla ollenkaan läsnä. Buranasta tuli mieleen bonsai. Seuraavaksi hän menisi bonsainkasvatuskurssille.

Santeri leikki olohuoneessa sohvan ja nojatuolin välissä turtleseilla. Turtiaisilla, niin kuin se pienenä oli sanonut. Onneksi Santeri ei nyt leikkinyt barbileikkiä. Se olisi ärsyttänyt Erkkiä takuuvarmasti lisää. Poika oli täysin omassa maailmassaan. Kristiina meni polvilleen lattialle Santerin viereen, silitti tukkaa ja kuiskasi:

– Isillä sattuu päähän.

– Sillon se rajustaa, Santeri sanoi ja katsoi häntä silmiin. Santeri olikin yhtäkkiä ihan tilanteen tasalla.

– Mitä jos äiti soittaisi Marjalle ja kysyisi, saisitko sinä mennä Benskun ja Henkan kanssa leikkimään siksi aikaa, kun äidillä on vesijumppa. Isin olisi hyvä nyt levätä.

-Joo, mä haluan sinne! Soita äiti heti niille.

– Äiti soittaa. Heti.

Erkki oli mennyt makaamaan ja tuskin kuuli, että he lähtivät. Marjalle sopi, niin kuin yleensä aina. Santeri oli innoissaan.

Benjamin tuli avaamaan.

– Henkka on piilossa, mennään ettiin, Benjamin sanoi ja veti Santeria kädestä. – Tuu, mennään.

– Moi, Marja tuli ovelle halaamaan. Marjalla oli Kangaliinassa Adalmiina, jolla oli rinta tiukasti suussaan. Kun tyttö näki Kristiinan, hän alkoi hymyillä ja päästi irti rinnasta.

– Moi, kiitos kauheesti, että tää käy. Hei Adalmiina, Kristiinalla onkin sulle yllätys.

-Totta kai käy. Pojilla on paljon kivempaa, kun on seuraa. Onks Santtu syönyt? Meillä ois pitsaa vielä.

-Joo, Santeri söi just kotona.

– Mut mä haluun silti pitsaa! Santeri huusi kaapista, jonne oli mennyt piiloon.

– Tässä on lähellä kiva paikka, mä haen sieltä aika usein pitsat meille, kun ei aina huvita vääntää ruokaa.

Marja oli vegaani, mutta laittoi lapsille sekaruokaa. Marja kasvatti kotona vehnänoraita ja alfa-alfaa ja uskoi taaperoimetykseen, mutta saattoi silti ruokkia lapsensa pizzalla tai hampurilaisilla. Kristiina ei luottanut pizzerioihin, hän oli lukenut, että raaka-aineet olivat heikkolaatuisia, jopa roskiksesta kaivettuja.

– Santeri, et sinä tullut kylään syömään, Kristiina yritti.

-Anna pojan syödä, Marja nauroi ja korjasi Adalmiinan asentoa.

– Missä yllätys? Adalmiina kysyi hiljaa Kanga-liinan sisältä.

– No niin, meinasin jo unohtaa. Kristiina alkoi kaivaa laukkuaan. – Tässä, ole hyvä, Kristiina ojensi paketin ja antoi Adalmiinalle pusun poskelle.

– Mistä hyvästä? Marja kysyi ja nosti tytön pois Kangasta.

– Ihan muuten vaan. En voinut vastustaa, kun näin tuon. Adiksen syntymäpäiväänkin on niin pitkä aika, etten voinut odottaa.

Adalmiina avasi paketin nätisti, ei repinyt paperia niin kuin Santeri teki.

– Kato äiti, Adalmiinan plinsessamekko! Adalmiina alkoi heti riisua vaatteitaan, että saisi mekon päälleen.

– Aika makee, on rimpsua ja pitsiä ainakin riittävästi. Kolmivuotiaan unelma. Kiitos vaan.

– Poikien vaatteet on niin tylsiä. Kiva, että Adalmiina tykkää.

Adalmiina juoksi peililtä toisen luo ja nauroi ääneen.

– Vähän siisti mekko! Santeri pysähtyi kesken juoksun.

– Bensku ja Henkka, pistäkääs se parvekkeen ovi kiinni, täällä vetää, ja äiti ei tosiaankaan halua rintatulehdusta. Muuten saatte kaalikeittoa koko ensi viikon.

– Miten niin? Bensku kysyi.

– No jos äiti hautoo tulehtunutta rintaa kaalinlehdellä, niin pitäähän se loppukaalikin johonkin käyttää.

– Yäk, Henkka, äkkiä se ovi kiinni, Benjamin huusi.

4

Uimahallin haju löi heti ovella vastaan pahaenteisenä, steriilinä. Sisään tullessa vettä ei nähnyt, mutta Ahmet tunsi sen olemassaolon, sen painon heti vastaanottotitiskin takana.

Ahmet ojensi kirjeen kassalle: – Tällanen.

Kassa katsoi häntä pari kertaa, ei sanonut mitään, ja alkoi selata paperinippua. Vihdoin nainen löysi oikean paperin, katsoi Ahmetia vielä kerran, pisti ruksin paperiin ja ojensi avaimen: – Kymmenen euroa uimakoulumaksu, kolme euroa kertamaksu, yhteensä kolmetoista.

Niin kuin en olisi itse osannut laskea. Ahmet ojensi kahdenkympin setelin, ajatteli mummon hijabia ja ajatteli Mahmoodia, joka oli luvannut hoitaa pizzeriassa kymmenen seuraavaa torstai-iltaa. Mitä jos peruisi vielä? Vielä voisi astua ovesta ulos, mennä muka hakemaan autosta jotain eikä koskaan palata takaisin. Ja miksi ei saman tien ajaisi ulos koko maasta, tästä tuhansien papereiden maasta. Ahmet ei ollut nähnyt missään niin paljon erilaisia lomakkeita, papereita ja kansioita kuin Suomessa. Ja vessapaperia, erivärisiä, erilaatuisia, erikokoisia pakkauksia, joita hymyilevät naiset mainostivat televisiossa. Mummo oli opettanut, että paperi on kallista, sitä ei sopinut tuhlata. Ja vessapaperia ei heillä tietenkään koskaan ollut ollutkaan, koska vain vesi saattoi puhdistaa tarpeeksi.

Vesi.

Ei, hän ei karkaisi yhtään mistään, ei uimahallista, ei tästä maasta, ei omasta elämästään, joka oli täällä.

Ahmet oli juuri menossa miesten puolelle, kun kassa huusi häneen peräänsä. Hän palasi takaisin.

– Hiuksetkin pitää sitten pestä. Kastelu ei riitä, kassa opasti ja jäljitteli käsillään sampoon hieromista päänahkaan.

-Totta kai, Ahmet vastasi sävyisästi. Mielessään hän antoi naiselle anteeksi.

Ahmet seisoi kauan suihkussa, vaikka vettä ei saanutkaan säädettyä niin lämpimäksi kuin hän olisi toivonut. Hän yritti ottaa kontaktia veteen, valutti sitä käsiensä lävitse, tutustui siihen. Hän kaatoi tuhtia sampoota sinisestä pullosta, jossa oli mökin kuva.

Saunassa miehet heittivät löylyä hiljaisuuden vallitessa. Lämpö tuntui hyväilevänä iholla. Aivan kuin mummon kanssa hammamissa, kun hän oli pieni. Laakerinlehti- ja oliiviöljysaippua ja henna tuoksuivat, samoin ruoat, joita ihmisillä oli mukanaan. Puukengät kopisivat kuumaa kivilattiaa vasten. Katto oli korkealla ja siinä oli kaunista, värillistä lasia.

Täällä uimahallin saunassa ei oikeastaan ollut tuoksuja. Äänetkin rajoittuivat siihen, kun joku ähkäisi kuumasta. Mutta lämpö iholla huijasi muitakin aisteja. Ihan kuin hänen lapsuutensa maailma olisi hetkeksi palannut, kuin se olisi herätetty eloon mustavalkoisista valokuvista, vanhasta kenkälaatikosta, joka hänellä oli yksiössään. Ahmet sulki silmät, keskittyi kuumuuteen. Kuumuutta hänellä kyllä oli joka päivä. Hänellä oli oma ilmasto pizzerian uunin luona. Mutta saunan kuumuus oli toisenlaista, se helli häntä, veti häntä vastustamattomast jonnekin, jossa oli mummon pehmeä syli, puheensorinaa, lämmin, huomaamaton virtsanoro valumassa hänen laihoja sääriään pitkin ja hyvää oloa lisäämässä.

Kristiina pysäköi punaisen Mini Cooperinsa (40-vuotislahja Erkiltä) Raksilan uimahallin pihaan. Erkki unohti aina hänen vesijumppansa, vaikka hän oli teipannut ison lapun eteisen oveen siitä muistuttamaan ja vaikka lääkäri oli kehottanut häntä harrastamaan tätä nimenomaista liikuntamuotoa.

– Tättäräätää! Erkki oli puhaltanut kuvitteelliseen torveen, kun se oli tullut herättelemään häntä syntymäpäiväaamuna.

– Nyt olis rouvalle vähän semmoinen isomman luokan paketti. Se ei ihan mahtunut postilaatikkoon, eivätkä vaatimattomat käärepaperiresurssimme aivan riittäneet, joten jos kaunis rouva olisi hyvä ja tulisi aamutakissaan hiukan raitista ulkoilmaa haukkaamaan. Erkki oli niin innoissaan, että sen poskilla paloivat pikkupoikamaiset punaiset läikät, niin selvärajaiset, että olisi voinut kuvitella jonkun piirtäneen ne. Se tepasteli turhia askeleita hänen ympärillään ja puristeli käsiään yhteen.

Kristiina oli vetäissyt aamutakin päälleen ja seurannut miestään, joka käyttäytyi kuin juuri mopon rippilahjaksi saanut viisitoistavuotias.

Pihalla seisoi chilinpunainen, kiiltelevä Mini Cooper, jonka tuulilasiin oli teipattu kortti. Erkin poskiläikät alkoivat olla samanväriset kuin auton kromipinta.

– Se on ihana. Se on herkullinen, Kristiina sanoi ja astui askeleen kohti autoa.

Mutta paljon onnellisempi oli Erkki, joka teputteli auton ja Kristiinan väliä ja lepatti ja liehui kaikkialla. Paitsi että Erkki rakasti autoja, hän rakasti lahjojen antamista ja tuolla hetkellä kaiken euforian keskellä saattoi yleisestä rakkaudentunteesta ammentaa niin paljon, että siitä riitti varmasti myös Kristiinan rakastamiseen.

Kortissa luki: Kaunottaret saavat toisensa. Se oli ehkä herkintä, mitä Erkki oli koskaan elämässään onnistunut tuottamaan.

Suihkussa Kristiina mietti Santeria, joka oli tyytyväisenä jäänyt Marjalle. Marja tarjosi pizzaa ja iloista kaaosta, se oli niin erilainen kuin hän. Henrikin Marja oli saanut kaksvitosena. Henrikin isä oli tuhdisti keski-ikäinen naimisissa oleva mies, joka oli nähnyt poikansa yhden kerran, synnytyssairaalassa. Vanhoja miehiä Marja oli muutenkin deittaillut paljon, sillä oli ollut useampikin heila, joka oli ollut sotalapsena Ruotsissa. Benjaminia Marja oli alkanut