Musta rakkaus

By Virpi Anders

Piinallisen jännittävä sairaalatarina!Kun sairaanhoitaja Suvi kutsutaan keikkatöihin psykiatriselle osastolle, hän kohtaa odottamattoman mysteerin: pieni potilas Toni Töyry ei puhu ja pelkää omituisen paljon vettä... Suvin mielikuvitus lähtee laukkaamaan, mutta voiko aavistus pitää paikkansa? Epäilykset valtaavat nuoren naisen mielen. Pakkaa sekoittaa kiehtova Erno Töyry, Tonin isä, johon Suvi ihastuu päätä pahkaa.Sairaalan käytävät kaikuvat Suvin määrätietoisista askelista: hän on päättänyt selvittää, mikä pikku Tonia oikein vaivaa. Samalla hänen on uskallettava kohdata totuus, kuinka epämiellyttävä se sitten onkaan. Yksityiselämän ja sairaala-arjen sekoittuessa tehtävä ei ole helppo.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788727030593

Book preview

Musta rakkaus

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 Virpi Anders and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727030593

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Poika joka vaikeni

S uvi kätki juuri ja juuri haukotuksen kämmeneensä. Mikä pahus sai hänet edellisenä iltana valvomaan myöhäisleffan loppuun! Osastonhoitajalla oli tarkat silmät – väsyneenä tapahtui virheitä, eikä niitä saanut tapahtua. Lasten sisätaudit olivat jatkuvasti sukset ristissä hallinnon kanssa, kun Eeva ei antanut tehdä tuplavuoroja vaan uhmasi sijaiskieltoa ja hankki tuuraajia sairaslomalaisten tilalle. Eeva oli tiukka esimies, mutta alaistensa arvostama eikä vähiten tästä syystä.

Yövuorosta vapautuva Sylvi, vanhempi hoitaja, kävi läpi tapahtuneita.

– Kakkosessa tyttövauva Ainetdinilla ollut levoton yö. Kipuja. Pitää konsultoida Hietasta siitä lääkitysasiasta. Eihän tuo ole kohtuullista vauvalle eikä äidille. Äitiraasu on kohta kypsä hoitoon itsekin, kun katsoo lapsen kärsimistä.

– Eikö nyt tosiaan ole mitään noin pienelle? kysyi Suvi. Vauvan tapaus kuristi hänen kurkkuaan kun sitä mietti. Kasvain oli huomattu rutiinisti tehdyssä uä-tutkimuksessa raskausviikolla 22s. Heti kun ihmistaimen keuhkojen kypsyys oli ollut riittävä, oli synnytys käynnistetty ja parikiloinen pieni kiidätetty leikkauspöydälle. Leikkaus oli sujunut hyvin, kasvain oli alustavien tutkimusten mukaan hyvälaatuinen, mutta ongelmana olivat leikkauksen jälkeiset kivut.

– Noin pienen vauvan kanssa hengityskatkosten riski on iso kipulääkettä annettaessa, silti minusta Korpinoro on liian vanhakantainen lääkäri näissä asioissa. Uskon, että tarkkaan mietityllä annostuksella… No, juttelen Hietasen kanssa. Ehkä hän keksii jotain.

– Mitä se vauva edes sisätaudeilla tekee? Eihän se tänne kuulu, huomautti Essi, yksi aamuvuoron aloittavista.

Osastonhoitajan kulmakarvat kohosivat, sitten hän muisti.

– Niin joo, sullahan on lomaviikko takana, et tiennytkään. Kuusbee on remontissa, oli otettava. Siksihän ne siellä kakkosessa ovat, kun siellä on oma sisäänkäynti. Mutta eteenpäin.

Sylvi selvitti kurkkuaan ja jatkoi:

– Salonen Linda, huone kolme, ulkoilulupa peruttu. Oli taas heittänyt ruuat pois.

– Ja mihin tällä kertaa? huokasi Suvi. Kolmosen yksitoistavuotias anorektikkotyttö tuotti päänvaivaa koko osastolle.

– Vierasvessaan. Habiba oli huomannut, että likalla oli aamutakin taskussa perunamuusin jämiä. Meni sitten katsomaan ja löysi vierasvessan roskiksesta muusit ja nakkikastikkeet.

– Eikö sen jo saisi kohta syömishäiriöyksikköön? Ei me voida taata, että aina ehtii vahtia sen syömisiä? Essi tivasi.

– Se on tosiaan tuntien taistelu, joka paiva. Isa ja aiti, aina töisa, ei koskan ruoka-aikana taalla, turkkilaissyntyinen Habiba huomautti.

– Jonossa on aika monta ennen Lindaa. Mutta oikeassa olette, pitää yrittää painaa päälle. Yksitoistavuotias, herrajumala, kai meillä kohta on eskari-ikäisiä syömishäiriöisiä, Eeva huokasi.

– Neloshuone. Jisela Töyryllä on ollut hyvä yö. Vain kerran on pitänyt antaa spiraa. Hietanen saa katsoa tänään. Pääsevät varmaan kotiin kokeilemaan.

– Pitäisi sillä Salosen tytöllä olla samanlainen äiti. Jisela pikkuinen on vähän väliä täällä ja äiti valvoo yötä päivää. Pitää oikein hätistellä syömään ja nukkumaan itse. Käy sääliksi sitä Töyryn äitiä, Maarikako sen nimi oli? Ensin menettää yhden lapsen, sitten kun saa toisen, se on aina sairaana. Mutta nainen on helmi. On malttia, on jaksamista, on hyvää tahtoa vaikka muille jakaa. Pitäisi ehdottaa sille äitienpäivämitalia.

Iäkkään Sylvi-hoitajan äänessä oli kunnioittavaa ihailua. Kolmevuotias Jisela Töyry oli osaston vakiasiakkaita astmansa ja vaikeiden allergioidensa kanssa, ja äiti Maarika oli kaikille tuttu – ja kaikkien arvostama.

Raportti jatkui, ja Suvi tunsi heräävänsä vähän kerrassaan. Hän oli taas kerran tyytyväinen siitä, että sai työskennellä lasten sairaanhoitajana. Hän tunsi olevansa omalla alallaan – välillä tuntui kuin sydän särkyisi ja mielenrauha olisi lopuksi ikää mennyttä, mutta jos pystyi auttamaan, edes vähän – se hiljainen palkinto, jonka, sai kun lapsen kivut hellittivät, kun vanhempien silmiin syttyi taas valo, korvasi epätoivon hetket kymmenkertaisesti.

– Suvi. Jäätkö vielä hetkeksi, olisi asiaa.

Eevan ääni pysäytti Suvin kynnykselle, kun muut jo riensivät aamun askareisiin.

– Sinähän olet ollut seiskoilla jonkin verran?

– Joo, sanoi Suvi varovasti. Seitsemän a ja b olivat lastenpsykiatrisia osastoja

– Meillä on täällä nyt hyvä miehitys ja ainakin kaksi mahdollista kotiutettavaa. Seiska beellä on katastrofin aineksia ilmassa. Tiedät varmaan Lisbet Grönkvistin? Hän on tehnyt kolme tuplavuoroa tällä viikolla ja sanoi, että omat lapset ovat kohta psykiatrisella osastolla, jollei äiti pääse viettämään lakisääteistä lepotaukoaan. Minä en ymmärrä Tuulikkia! Tämä sijaiskielto on kestämätön ja kuka maksaa hinnan? Potilaat! Meidän pitäisi kaikkien osastojen vetäjien puuttua napakammin tilanteeseen sen sijaan, että mielistellään hallintoa niin kuin Tuulikki.

Eeva sai itsensä koottua ja Suvin edessä seisoi taas asiallinen osastonhoitaja.

– Niin että jos kävisit omat potilaasi katsomassa ja menisit sitten seiskabeelle?

– Selvä juttu.

Suvilla ei rehellisesti sanottuna ollut kovin hyvä olo Eevan päätöksestä. Seiska bee oli tuttu paikka, joka herätti hänessä monenlaisia tunteita. Jos lapsen fyysinen sairaus oli kova paikka vanhemmille ja haaste hoitajalle, oli pieni särkynyt mieli vielä raskaampaa. Seiska beellä Suvi olisi ehdottomasti mukavuusrajojensa ulkopuolella.

Silti, tavallaan, olo oli myös hyvä. Suvin perusolemukseen kuului hakea omia rajojaan. Nikke, oma rakas jo kolmatta vuotta, aina välillä toppuutteli tätä ominaisuutta harrastuspuolella. Ei lenkkiä tarvitse juosta veren maku suussa, Nikke muistutteli, vaan kolme peetä mielessä: Pitää Pystyä Puhumaan. Puhuihan siinä toki Niken ammattiminäkin, urheiluohjaaja ja personal trainer, mutta ennen kaikkea lämpimästi rakastava sulhanen. Tai ainakin rakastava. Tai ainakin yhdessäoloon tottunut…

Suvi ravisteli tämän ajatusketjun poikki. Nyt ei ollut aikaa kyseenalaiseksi ryöstäytyneelle rakkauselämälle, vaan nyt hän oli töissä.

– H uomenta, Linda! Suvi sanoi reippaasti. Linnunluinen, nippa nappa 130-senttinen tyttö vastasi kääntämällä kylkeään rajusti sängyssä ja hautautumalla peittoihin. No, ainakaan se ei tehnyt turhia vatsalihasliikkeitä niin kuin joinain aamuina. Suvia puistatti muistikuva varpusenkokoisesta Lindasta tekemässä tuhannetta vatsarutistusta kylkiluut nahan alla pingottuen, taistelemassa läskiä vastaan, läskiä, jota ei ollut muualla kuin tytön mielen mustassa peilissä.

– Älä viitsi. Minä tiedän jo, miten sille päivälliselle kävi. Habiba kertoi.

– Habiba on paska, kuului peiton sisältä.

– Ja sinä tiedät, että täällä on säännöt. Ellet syö, et mene ulos. Minä tuon kohta aamupalaa ja istun sinun kanssa tässä. Jos se menee alas, niin katsotaan huomenna uudestaan.

– Kaikki te haluutte samaa! Että musta tulee läski paska enkä pääse valmennusryhmään! Kaverit treenaa, niistä tulee huippuja ja mä oon täällä vankina ja musta tehdään syöttöpossua!

Tyttö oli tullut esiin peiton alta, mutta pysyi edelleen siihen kääriytyneenä. Paleli, todennäköisesti – ja tuijotti Suvia vihamielisenä ja taistelunhaluisena.

Suvi katseli laihojen poskien vaaleaa untuvaa. Lanugokarvaksi sitä sanottiin; sikiövaiheessa se suojasi syntymätöntä lasta kylmältä ennen kuin ihonalainen rasvakerros kehittyi. Ja näille pienille voimistelijoille, ballerinoille ja luistelijatytöille, näille isän ja äidin silmäterille se kasvoi uudelleen lämmittämään ruumista, kun he kuihduttivat itsestään kaiken elämää ylläpitävän halutessaan olla henkäyksenkevyitä.

– Sä tiedät, miten tuossa käy. Se on sitten nenämahaletku ja minä muistan, miten kovasti sinä siitä tykkäsit viimeksi. Nyt menen hakemaan aamupalaa ja sitten katson, että syöt.

Suvi latoi tarjottimelle jogurttipurkin, voiteli leipäviipaleen ja kaatoi lasin puolilleen omenamehua. Hän tunsi itsensä turhautuneeksi. Toisaalla heille jankutettiin lasten ylipainoon puuttumisesta, vanhempien valistamisesta, diabeteksen yleistymisestä – ja sitten tuntui, että ne ohjeet tarttuivat juuri niihin, joihin ei missään nimessä olisi pitänyt. Miksi jo noin pieni naisenalku vihasi itseään ja ruumistaan? Miten paljon käsittämätöntä oli ihmisen mielessä?

L indan ruokailu vei hyvän rupeaman aamua ja Suvi pääsi myöhään Jisela Töyryn luo. Tytön äiti ei kuitenkaan sanallakaan moittinut. Ehkä joku toinen, mutta ei Maarika Töyry.

Kolmoshuoneen vihamielisen varpustytön ja turhauttavan ruokataistelun jälkeen nelonen vaikutti keitaalta. Huone oli siisti ja valoisa, Jisela oli jo syönyt ja Maarika toimittanut tehokkaasti ruokailuvälineet ja astiat sinne, minne ne kuuluivat. Soma tummakiharainen pikkupotilas oli puhtaassa pyjamassa ja puhtaissa lakanoissa kädessään My Little Pony. Yhtä tummakiharainen äiti istui sängyn reunalla pikkuponi kädessään, Suvin mieleen tuli kaksi leikkivää lasta.

Maarika Töyry toivotti herttaiset hyvät huomenet. Suvi katseli naista; tämä ei ollut sataakuuttakymmentä senttiä pidempi ja oli siro tavalla, joka sai normaalikokoisen ja -painoisen Suvin tuntemaan itsensä isoksi elefantiksi. Oli kuin olisi katsonut Martta Wendelinin kuvittamaa satukirjaa, kun katseli äiti ja tytär Töyryä.

– Hei Jisela! Sinulla oli kuulemma hyvä yö.

– Tarvittiin me kerran spiraa.

Tytön ääni oli pikkuvanha ja vakava. Suvi tiesi tämän viettäneen sairaalassa lähes enemmän aikaa kuin sen ulkopuolella kolmen ikävuotensa aikana. Säälin ailahdus käväisi – spiran ei pitäisi kuulua tuon ikäisen sanavarastoon edes, vaan auringon ja leikin ja ponin ja…

Taas kerran Suvi ryhdistäytyi.

– Luulen, että lääkärillä on hyviä uutisia teille tänään. Kierron jälkeen se vasta selviää, mutta etteköhän pääse kotiin.

– Niinkö…en minä tiedä…tuntuu vähän liian aikaiselta, viimeksi tilanne päätyi niin pahaksi ennen kuin pääsimme lähtemään..

Maarika Töyryn äänessä oli aavistus epävarmuutta. Suvi tunsi, että nyt tarvittiin rohkaisua.

– Kuulehan, kyllä te pärjäätte. Sinä olet äideistä parhain. Ollaan monta kertaa mietitty, että jos