Pientä purtavaa

By Reija Kaskiaho

Omiin oloihinsa vetäytyvällä Tuulilla on salaisuus: hän sairastaa bulimiaa. Sanavalmiin Tuulin on kuitenkin helppo kätkeä tieto koulukavereilta esittämällä kovaa. Isällekään ei voi kertoa, mutta kun kuvioihin tulee karkkikaupan poika Miso, tilanne muuttuu. Olisiko Miso totuuden arvoinen? Tuuli jatkaa oksentelua, mutta vähitellen teini-ikään liittyvät kasvukivut väistyvät ja olo alkaa helpottaa – oksentamattakin.Tuulin tarina on realistinen kertomus syömishäiriön sairastamisesta ja sen selättämisestä. Nuoren naisen taakka on raskas, mutta vähitellen valoa pilkottaa edessäpäin. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728524220

Book preview

Pientä purtavaa

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2002, 2023 Reija Kaskiaho and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728524220

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tuuli tunsi, kuinka opettaja tuijotti. Ilmeisesti sen vanhemmilta oli käytöstapojen opettaminen aikanaan pahasti unohtunut.

– En todellakaan tiedä, Tuuli sanoi ja käänsi katseensa ulos. Lunta satoi vieläkin.

– Et tiedä, vaikka juuri eilen näistä puhuttiin.

– Näin on päässyt käymään.

– Mikä sinua nykyään vaivaa?

– Sinä.

Opettaja huokaisi. Tuuli kuuli luokkalaisten supinan ympärillään. Kaisa hymyili ivallisesti. Sillä olikin kusta päässä. Se oli kateellinen, kun Tuuli oli laihtunut. Läski, Tuuli ajatteli hymyillessään takaisin. Lea heilui tuolissaan sekopäisenä. Se käännähti äkkiä tuijottamaan Tuulia kiinteästi. Sen kulmalävistyksestä riippui viivoitin ja suuri pyyhekumi. Tuuli repesi nauruun villapaitansa sisällä.

– Ratkee kohta koko naama.

– Mitä sitte. Mä oon kaksnaamanen.

– Niin oot.

– Lähetään tän tunnin jälkeen pois?

– Tietysti.

Opettaja selitti tasaisella äänellä. Tuulia alkoi nukuttaa. Oli pakko hetkeksi sulkea silmät. Kuka lukiossa enää mitään oppi? Jos ei ollut aiemmin jäänyt mieleen, ei jäisi nytkään.

– Tuuli.

Tuuli havahtui. Opettaja seisoi pulpetissa kiinni. Sen vaatteet olivat aivan liidussa. Se nuohosi aina taulussa niin, että tekstit tarttuivat takkiin. Nyt oli päässyt vähän housuillekin.

– Tänne ei tulla nukkumaan.

– En mä tänne tullu nukkumaan.

– Niinkö, opettaja rääkäisi liian kovaa.

– Niin, Tuuli rääkäisi takaisin, – mää tulin oppimaan. Mää käytän unihypnoosia.

Lea hymyili vieressä. Se osoitteli opettajan housuja ja oli piirtävinään itseensä kuvioita. Tuuli purskahti vahingossa nauruun.

– Mitä nauramista tässä on?

– Opettajan housuissa on jotain valkoista.

Lea sai kohtauksen. Se käpristyi käsiensä alle nauramaan. Tuuli piti kasvonsa ja katsoi opettajaa kauniisti. Miesäidinkielenopettaja. Housuissa jotain valkoista. Aivan sairasta.

Sokoksen kahvion nurkassa istui äiti lapsien seassa. Viisi lihavaa lasta. Tuuli toivoi, etteivät kaikki lapset olisi naisen omia. Tuollainen heiverö ei mahtaisi mitään, kun kersat hyökkäisivät kimppuun.

– Pitäis varmaan syödä jotain, Lea mietti tuijottaessaan vitriiniä.

– Joo.

Tupakoivien puolella oli tilaa. Tuuli söi kasvispasteijaa ja katseli ikkunasta. Sade oli laantunut, taivaasta tippui enää silloin tällöin suuria hiutaleita.

– Ihan ku jouluna.

– Niinpä.

Tuuli tunki pasteijanloput suuhunsa ja mietti.

– Ootsä ajatellut koskaan, että ihminen nukkuu suurimman osan ajasta.

– Mistä ajasta?

– Elinajasta.

– En.

– Aha.

Tuuli kuori sämpylän muovikelmusta ja jäi tuijottamaan sen välistä roikkuvaa emmentalia.

– Katso nyt tätäkin, Tuuli työnsi leivän Lean naamaan, – nahistunutta paskaa.

– Joillain ei oo mitään.

– Niin joo.

Tuuli katseli ympärilleen. Kärventynyt mies veti röökiä viereisessä pöydässä.

– Tässä on toisilla syömiset kesken, Tuuli sanoi miehelle.

Mies kääntyi katsomaan tyttöjä.

– Vai sellaista.

Sitten mies nousi seisomaan ja tumppasi tupakkansa.

– Syökää rauhassa.

Tuuli hymyili. Sisimmässä tuntui pahalta. Hän oli vahingossa tahallaan pilannut miehen kahvihetken.

– Onko nyt hyvä olo, Lea alkoi vinkua.

– Ei.

– No niin.

Tuuli söi munkkinsa ja joi limsan loppuun.

– Mun täytyy käydä vessassa.

Vessassa oli huumevalot. Tuuli pesi käsiään ja tuijotti sinistä naamaansa peilistä. Ihminen oli näköjään ruma minkä värisenä tahansa. Hän änkeytyi viimeiseen koppiin ja työnsi sormet kurkkuun.

Kahvilan työntekijä tuijotti Tuulia, kun hän palasi vessasta. Tapatti itsensä, Tuuli ajatteli kävellessään tiskin ohi. Häntä ei kauaa tuijotettu. Lea istui haaveilevan näköisenä pöydässä.

– Mitä mietit?

– Mä haluaisin koiran.

– Mitä sä koiralla? Se paskoo kaikki paikat ja kerjää ruoka-aikana.

– Onhan sullakin koira.

– Risto on eri asia.

– Niin tietysti. Eikä mun koira paskois ku luvan kanssa, Lea julisti kovaan ääneen.

– Ai niin ku Kossu ja Vissykin sai hengittää, kun sulle sopi?

Lea hiljeni hetkeksi.

– Älä puhu niistä, mulla on vieläkin huono omatunto.

– Niin pitää ollakin. Ei kukaan vedä eläviä kaloja pöntöstä.

– Ne oli puolikuolleita!

Tuuli hymyili. Lea oli pitänyt kultakalojaan lasimaljassa ilman happilaitteita. Ja puhaltanut mehupillillä ilmaa, kun ne olivat alkaneet uida pinnalla ympyrää vatsat ylöspäin. Mehupillillä.

– Sä olet sairas. Olisit antanu tekohengitystä.

– Pää kiinni. Parhaani yritin.

– Vähissä on sun parhaat.

– Niin on. Kysele multa ruotsin sanoja.

– En kysele. Sä osaat ne kaikki kuitenkin.

Lea hymyili.

– Niin. Mä ajattelinkin, että sä olisit voinut siinä sivussa oppia vaikka jotain.

Tuulia alkoi ärsyttää. Hän ei pakkopullaa syönyt eikä ruotsia opetellut.

– Lähdetään.

Äiti jäi lapsineen vielä kahvilaan. Tuuli tuijotti pitkään lihavaa pikkupoikaa. Inhon puistatus valahti ruumiin läpi. Oliko mitään pahempaa kuin lihava, limainen lapsi?

Ulkona oli kylmä. Tuuli repi pipon päähänsä ja mietti.

– Muistatsä sen lastenlorun. Harakka huttua keittää, hännällänsä hämmentää?

– No kyllä.

– Eihän harakalla oo häntää.

Lea pysähtyi.

– Ei niin.

– Lapset menee heti pilalle, kun kusetetaan.

– Sano.

Tuuli alkoi äkkiä miettiä. Tätä ei oltu leikitty pitkään aikaan.

– Sano kätilö, kun viisivuotiaalle vaippaa vaihto.

– No saat pisteen. Vaikkei tossa kyllä ollu mitään järkeä.

– Olipahan. Sä et vaan osaa ajatella syvällisesti.

Tuuli sytytti tupakan ja katseli karkkikaupan ikkunaa. Pieni harmaa maahinen lojui värikkäiden makeisten keskellä. Maahisen kaulaan oli pujotettu lakritsinauha. Se näytti hirttosilmukalta.

– Nuo on panostaneet somisteisiin ihan tosissaan.

– No kyllä.

– Täytyy pelastaa kaveri ahdingosta, Tuuli avasi kaupan oven ja meni sisään.

Myymälässä soi hiljainen musiikki. Myyjää ei näkynyt. Tuuli ihmetteli, miten kukaan pystyi olemaan karkkikaupassa töissä. Hän söisi hyllyt tyhjiksi hetkessä.

– Päivää, kuului ääni tiskiltä.

Lea säpsähti Tuulin vieressä. Myyjä oli ollut kumartuneena tiskin taakse. Mies oli yllättävän nuori.

– Päivää. Sellaista ajateltiin, että mitähän se mahtaa maksaa tuo nukke tuolla ikkunassa.

Poika kääntyi katsomaan ikkunaan.

– Eihän se mitään maksa.

Tuuli vilkaisi Leaan. Ilmaista maahista, onnenpäivä.

– Ettei maksa mitään?

– No ei, kun ei ole myynnissä se nukke.

Tuulia alkoi hymyilyttää.

– Mä maksan kakskymppiä siitä.

– Ei ole myynnissä se nukke, poika toisti järkevästi ja kumartui taas tiskinsä taakse. Tuuli huokaisi ja katsoi Leaan. Sillä oli suu täynnä makeisia.

– Syötkö sä saatana kuormasta, Tuuli sihisi sille.

– Pari karkkia maistoin.

– Pari karkkia. Suu on täynnä, ku pornotähdellä.

– Sano.

– Sano Henry Saaren vaimo, kun mieheltään suihin otti.

Poika singahti pystyyn tiskinsä takaa. Se jäi tuijottamaan tyttöjä.

– Oliko jotain epäselvää vielä?

– Tuntuu niin vaikealta lähteä ilman sitä nukkea, Lea sanoi surkeasti.

– Viiskymppiä, Tuuli tarjosi.

Poika huokaisi ja meni ikkunalle. Se repi maahisen käteensä ja poisti hirttonarun.

– Siinä on. Pidä huolta.

Tuuli alkoi kaivaa rahapussia esille.

– Anna olla. Ei se maksa vieläkään mitään.

– Kiitos kaunis.

– Samoin, poika sanoi ja hymyili vähän.

Ulkona Lea purskahti nauruun.

– Sehän kävi iskemään sua.

– Älä jaksa.

Tuuli katseli maahista. Sen huopatakki näytti kuluneelta. Taisi olla köyhästä perheestä.

– Mä meen kotiin, täytyy siivota. Isä tulee tänään, Tuuli sanoi.

– Mä voisin tulla auttamaan.

– Ei tarvi, kiitti vaan.

Tuuli halusi olla hetken yksin, ennen kuin isä tulisi. Ja oikeasti siivota. Hän oli elänyt kuin sika koko viikon.

Tuuli avasi oven varovasti, jos Risto olisi nukkumassa. Risto oli perhoskoira. Se oli niin pieni, että mahtui farkkujen taskuun, jos oikein tunki. Aamulla Risto oli ollut kummallinen. Tuuli oli hädissään soittanut eläinlääkärille, vaikka tiesi, että Risto oli vain vanha. Se ei jaksaisi enää kauaa elää. Tuulista tuntui välillä samalta.

– Moi, Tuuli sanoi, kun Risto tuli eteiseen, – katso, minkä toin