Näiden seinien sisällä me emme näy

By Katri Tapola

Taiturimainen kuvaus siitä, kuinka äidiksi tuleminen mullistaa kaiken.Kun Ellen saa lapsen, käynnistyy monen muuttujan ketjureaktio. Parisuhteeseen on löydettävä uudet sävelet äidin ja lapsen muodostaessa symbioosin, ja myöhemmin lapsen itsenäistyessä äidin on siedettävä erillisyyden kipu. Äitiys on lakkaamatonta mukautumista, mikä saa Ellenin kysymään, onko hän enää mitään itselleen. Syvällisesti ja herkkäotteisesti äidin ja lapsen suhdetta kuvaava romaani on samalla myös huumoria kaihtamaton tarina itsensä löytämisestä sekä vapautumisesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 19, 2022
• ISBN: 9788728473658

Book preview

Näiden seinien sisällä me emme näy

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2002, 2022 Katri Tapola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728473658

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

1

Yöllä lapsi oli Ellenin kanssa, unessa. Ellen käänteli kortteja, kuningas nousi, hän seurasi vierestä tapahtumista, joka eteni ilman häntä. Lapsi lepäsi, asettui aloilleen ja toisti hänen ääriviivansa. Maailma oli kaunis ja he kaikki yhdessä kuoleman edessä. Aika pysähtyi. Öinen lintu lauloi sateen halki. Ellen heräsi, yöllä aika ei lopu, hän ajatteli ja astui muistosta toiseen. Kaikki oli kesken. Se oli valvottu yö ennen sanoja.

Aamulla aika kiisi eteenpäin. Aivokemiaa, Ellen ajatteli vielä sängyssä maaten, pelkkää aivokemiaa. Sitten ajatus katkesi, hämärään räpsähti äkkiä kirkas valo kun Tapani napsautti makuuhuoneen katkaisijan etsiäkseen vaatekaapista puhdasta paitaa. Ellen nousi nopeasti, lapsi oli yön aikana kasvanut joksikin josta Ellen ei tiennyt mitään. Hän ryhtyi puuronkeittoon ja näki miten lapsi avautui kuin kasvi kohti valoa.

Puuro valmistui liedellä. Muovinen salaattikulho peitti lapsen kasvot, lampunvarjostin, se sanoi ja lähti törmäilemään. Ellen tarjoili aamupalan. Marjasose ei saanut olla puuron päällä kiemurassa.

Tapani kiirehti työhön ja Ellen asettui avoimen keittiön ikkunan ääreen varmistettuaan, että sose kulki suorana viivana puuron poikki. Hän katsoi ulos ja näki Tapanin selän. Mies oli ollut hätäinen, löytänyt ryppyisen valkoisen paidan ja sännännyt sitten saman tien ovesta. Ellen sulki ikkunan. Hän sulki äänet ikkunan taakse, hän halusi hiljaisuuden, heille kahdelle. Lapsi murisi kun hän vei tyhjän puurolautasen sen edestä tiskipöydälle. Se käänteli huuliaan ja etsi oikeaa asentoa sanoille. Kissa kääntyi selälleen, kun valo osui sopivasta kulmasta.

Aamiaisastiat loivat Ellenin mieleen levottomuutta. Tiskaamattomat iautaset vaivasivat Elleniä kun hän kulki makuuhuoneeseen, petasi vuoteen ja suoristi lopuksi sängynpeitteen. Kaikkialla hänen ympärillään oli vauhtia ja vilkkautta, lapsi pomppi sängynpeitteen myttyyn, Ellenin pää meni pyörälle ja koti sekaisin. Vain sanat olivat vakaita, mutta ne puuttuivat. Sanat eivät pysäyttäneet yhtä ainutta hetkeä aloilleen, sinne tänne vilahtavat liikkeet veivät aikaa eteenpäin. Ellen ryhtyi aikatauluttamaan mielessään aamua: ulkoilu, ruokahuolto, pyykkihuolto, siivous. Rikkalapio ja lattiaharja kaatuivat rymisten lattialle kun Ellen veti pölynimurin valmiiksi esiin siivouskomerosta.

Ellen tiesi jo etukäteen, että haluaisi kysyä leikkipuistossa asioita. Mitä teillä on ruokana? Miten päiväunet sujuvat? Mitä illan pitkät tunnit tuovat tullessaan? Suututteko miehillenne viiden vaivaisen minuutin vuoksi? Mutta, Ellen ajatteli, he olisivat hiljaisten armeija.

Hän kokosi kassiin pillimehun, ruisleipää, nenäliinat, vaihtohousut. Lapsen vaatteet olivat jälleen kerran väärillä paikoilla Tapanin ja lapsen edellisillan ulkoilun jäljiltä. Ellen tuijotti hetkisen ikkunasta ulos ja näki sateen alkavan. Pelkkä ajatuskin sateesta väsytti häntä. Aamu muuttui sameaksi, pölynimuri oli rantautunut olohuoneeseen, joka nyt oli venesatama. Käskyt kolisivat äreinä, sillä jatkuvat liikahdukset ympäröivässä materiassa, esineiden arvaamattomat reitit, ne tönäisivät Ellenin radaltaan.

Ellen penkoi eteisen komerosta esiin rikkinäisen sateenvarjon ja ihmetteli miten saisi kannettua sateenvarjoa kun samalla piti kantaa lapsen sankoja, lapioita, kassia, roskapussia. Roskapussi, ajatteli Ellen, olisikohan Tapani vienyt sen mennessään eteisen nurkasta? Hän kääntyi kohti ulko-ovea, siinä roskapussi oli, se vuosi lattialle, lapsen sadehuppu oli rypyssä pussin vieressä. Ellen tunsi että oli aika saada päänsärky.

Ellen ryhtyi keräämään ulkovaatteita valmiiksi eteisen tuolille. Kulkiessaan edestakaisin eteisessä hän huomasi makuuhuoneen ovelta sängyn, joka nyt näytti jälleen petaamattomalta. Tapanin edellisenä päivänä käyttämä paita pilkotti olohuoneen sohvatyynyn takaa kun Ellen kulki keittiöön hakeakseen toista muovipussia roskille. Ohimennessään hän tarttui kuppiin, jonka Tapani oli illalla jättänyt kirjahyllyn reunalle, ja vei sen tiskipöydälle puurolautasen viereen. Keittiön lattialla oli talouspaperisilppua, muovipussit oli rytätty roskasangon taakse röykkiöksi, Ellen teki nopean ratkaisun ja otti mukaan myös yhden tyhjän pussin istumista varten.

Toinen kurakinnas oli edellisen illan jäljiltä kateissa. Kumisaappaat olivat vieläkin sisältä märät, sillä pohjallisia ei ollut poistettu yöksi. Lapsi heilui jo ulkoovella. Ellen tunsi itsensä lannistuneeksi, mutta hän päätti onnistua. Hän laittoi lapion sangon sisään. Sitten hän sulloi sangon uuteen muovipussiin yhdessä sateenvarjon ja sadehupun kanssa ja puki lapselle kuravaatteet ja yhden kurakintaan. Hän halusi kuljettaa lastaan raittiissa ilmassa, joka taas kerran vaihtuisi pakokaasuun samalla kun ihmismassat pitäisivät ääniään päällä. Sitten joskus myöhemmin, vasta myöhemmin, päivä unohtuisi teloilleen, unien ajaksi. Mutta nyt, Ellen ajatteli, hän oli pyöräyttänyt päivän käyntiin, ja päivä pyöri, vimmatusti.

2

Naiset ovat huutaneet miehilleen viidestä minuutista, Ellen tiesi sen vaikkei siitä ollut puhuttu, viidestä vaivaisesta minuutista, ja nyt Tapani oli puoli tuntia myöhässä. Ellen katsoi ulos makuuhuoneen ikkunasta ja näki vihdoin miehensä, joka lähestyi kotia raahaten kuutta muovikassia käsissään. Kuusi kassia ruokaa, ajatteli Ellen, mieshän on hullu. Heillä oli ennestäänkin joka kaappi täynnä kuivamuonaa ja jääkaapin hyllyt ahdettu täyteen maitotuotteita ja kylmässä säilytettäviä eineksiä. Jopa pakastin oli täynnä: kalapuikkoja, pinaattikeittoa, lohkoperunoita.

Tapanin hahmo eteni tietä pitkin. Mies näytti hymyttömältä, rasittuneeltakin, ja hänen kulkunsa oli jollain tavalla hoippuvaa pullottavien kassien painon vuoksi. Miehen rahjustava hahmo ei herättänyt Ellenissä liikutusta, päinvastoin, Tapanin yltiöpäinen raataminen elannon eteen ärsytti Elleniä.

Miksei Tapani voinut ottaa rennosti, Ellen mietti, miksi ihmeessä miehen täytyi käyttäytyä kuin olisi ollut varautumassa poikkeusolosuhteisiin. Ellen kaipasi Tapanilta sitä mitä mies oli antanut hänelle ennen, ennen lapsen syntymää: rauhallista läsnäoloa.

Ennen lapsen syntymää. Tapani oli ollut mies joka oli kohdellut häntä ihmisenä, vertaisenaan. Ellen muisti heidän yhteiset alkuaikansa kirkkaasti ja ihmetteli mitä tekemistä alkuaikojen Tapanilla oli sen Tapanin kanssa, jonka hän nyt näki ikkunan läpi ponnistelemassa taakkojensa alla kotia kohti. Pitkä päivä takana, sanoisi Tapani, totta kai, ajatteli Ellen, sen hän kyllä tunsi itsekin jäsenissään, pitkä päivä takana.

Ja mitä he päivästä kertoisivat toisilleen, senkö vain että päivä oli ollut pitkä ja sateinen? Että roskapussi oli vuotanut eteisen lattialle. Etteivät jokapäiväiset teot olleet niin helppoja kuin miltä ne kuulostivat: saada yhtä aikaa ulos itsensä, vuotava roskapussi, lapiot ja sanko, raivokohtauksen vallassa vellova lapsi asianmukaisiin varusteisiin puettuna.

Avain kääntyi lukossa ja ovi kolahti.

Ei, ajatteli Ellen, hän ei halunnut Tapanin lähestyvän. Ellen halusi, että mies antaisi hänen yksinkertaisesti vain olla.

Tapani lonksautti kauppakassinsa eteisen lattialle riisuakseen päällysvaatteensa. Ellen astui makuuhuoneesta olohuoneeseen juuri sopivasti nähdäkseen miten Tapani onnistui tiputtamaan yhden henkareista metalliselle kenkätelineelle.

– Hyvä luoja Tapani, sihahti Ellen, – minä sain lapsen juuri nukkumaan, onko aivan pakko!

Ellen näytti uhkaavalta ja Tapani huomasi sen. Loukkaantukoon, Ellen ajatteli, hän ei tarkoittanut mitään, ei yhtään mitään, hän ei todellisuudessa välittänyt edes loukata. Hän oli juuri saanut lapsen nukkumaan. Juuri ja juuri, hän lisäsi äkäisenä mielessään.

Jos mies olisi ollut hevonen, sen korvat olisivat nyt pitkänään taaksepäin kuin raippaa peläten, ajatteli Ellen. Miehelle ei nykyään saanut huomauttaa enää mistään, niin herkkänahkainen tästä oli tullut. Ja hänen oma tehtävänsä, se nähtävästi oli vuorokauden ympäri vain hillitä itseään.

Mutta Tapani näki takanaan vain oman pitkän päivänsä. Hän poimi henkarin maasta ja ripusti sille märän toppatakkinsa.