Vielä sydän lyö

By Susanne Fellbrink and Jenni Sainio

Viihdemaailman koukeroita ja rikosta yhdistävä sarja jatkuu!

Kesä on koittanut kauniissa Sundsvallissa ja opiskelijoiden laulu raikaa. Laulaja Cilla Fallander on saanut uuden työtehtävän talven traagisten tapahtumien jälkeen. Hän työskentelee projektipäällikkönä uuden kauppakeskuksen avajaisissa, ja suunnitelmat ovat loistokkaat. Avajaiset kestävät neljä päivää, mutta jo heti ensimmäisenä iltana asiat menevät hirvittävällä tavalla pieleen. Sen jälkeen ongelmat vain kasaantuvat toisensa perään. Cillalla on vahva tunne, että joku haluaa laittaa kapuloita hänen rattaisiinsa katastrofaalisin seurauksin. Mutta kuka olisi valmis sabotoimaan avajaiset keinoista piittaamatta ja miksi?

Samaan aikaan mies toisella puolella maata tekee synkkiä suunnitelmia. Hän on jo vuosia etsinyt naista ja lasta, jotka kerran pakenivat häneltä. Nyt hän on saanut luotettavan vihjeen, joka johdattaa hänet Sundsvalliin.

Vielä sydän lyö on toinen osa musiikkiuraa tavoittelevasta Cilla Fallanderista kertovassa sarjassa. Ruotsalainen kirjailija ja laulaja-lauluntekijä Susanne Fellbrink yhdistelee taitavasti ihmissuhdedraamaa ja trilleriä ja ammentaa kirjoihinsa paljon omista henkilökohtaisista kokemuksistaan showbisneksessä.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Oct 18, 2022
• ISBN: 9789180346023

Book preview

Viisitoista vuotta myöhemmin

TORSTAI 23. ELOKUUTA KELLO 21.45

Oli epätavallisen lämmin elokuun ilta, ja Sundsvallin tori täyttyi odottavaisista ihmisistä. Musiikki hiljeni ja juontajien äänet kaikuivat, kun he ohjeistivat yleisöä. Ihmismeri teki, kuten juontajat sanoivat, ja kääntyi kohti Sundsvallin kaupungintaloa, joka oli vastapäätä ostoskeskusta. Meni pari sekuntia, ja Cilla uskalsi tuskin hengittää ennen kuin näki tulipallon lähtevän kovaa vauhtia kaupungintalon parvekkeelta ja ulvovan kuin raketti kulkiessaan torin yli, juuri niin kuin hän oli suunnitellut.

Tilaisuutta varten kirjoitettu kappale alkoi soida, ja pian Stina hyppäisi parvekkeelta ja ilmassa roikkuen loihtisi esiin ostoskeskuksen nimen. Se tanssisi ja valaisisi kauniin 1800-luvun talon julkisivun.

Yleisö huusi, ja sen täytyi tarkoittaa, että suunnitelma toimi.

Mutta sitten hän näki Stinan jalkojen riippuvan parvekkeen yläpuolella. Mitä oikein tapahtui? Stad i ljus -kappaleen intro alkoi soida, ja mieskuoro katsoi Cillaa ihmeissään. Eihän Stinan pitänyt roikkua heidän parvekkeensa edessä? Hänenhän olisi pitänyt roikkua paljon ylempänä?

Yleisö riemuitsi, ja he alkoivat osoitella kohti parveketta ja taputtaa. Valonheitin kääntyi kohti rakennusta ja tanssahteli pyörien sen seinää vasten. Kun valo kohtasi Stinan, Cilla huomasi hänen olevan aivan sininen kasvoiltaan. Punaiset tahrat levisivät Stinan valkoisella mekolla ja siivillä, jotka koristivat hänen selkäänsä. Stinan silmät ammottivat auki, ja hän yritti huutaa apua ennen kuin vaikutti pyörtyvän ja roikkui täysin velttona. Hän näytti aivan räsynukelta, ja Cilla tunsi paniikin iskevän.

Jonkin oli täytynyt mennä aivan päin helvettiä.

Kolme kuukautta aiemmin

KESKIVIIKKO 9. TOUKOKUUTA

107 päivää jäljellä

Cilla pysäköi kalatorille ostoskeskuksen viereen, ja vatsassa pisteli. Täysin uusi haaste oli hänen edessään, ja hän odotti sitä innolla. Tieto siitä, että hänellä olisi mahdollisuus luoda jotakin, joka ilahduttaisi monia sundsvallilaisia täytti koko kehon ihanalla energialla. Oli sitä paitsi mahtavaa tuntea, että joku uskoi häneen. Ja Tim Larssonin oli todella uskottava häneen, koska oli antanut hänelle niin suuren vastuun ja vapaat kädet. Vieläpä epätavallisen suuren vastuun ottaen huomioon, paljonko oli pelissä. Cilla saapui henkilökunnan keittiön luo ja asettui suljetun oven ulkopuolelle odottamaan. Hän suki hiuksiaan ja paranteli huulikiiltoa odottaessaan vuoroaan.

Timin kollega Katarina Frolén kiinteistöyhtiö Norrsidanista avasi oven ja viittoi Cillaa tulemaan peremmälle. Katarinan kasvot ja kaula punoittivat, Cilla pani merkille astuessaan huoneeseen. Ehkä se johtui niistä kiivaista äänistä, jotka hän oli juuri kuullut oven läpi. Tunnelma vaikutti kaikkea muuta kuin hyvältä, ja Cilla yritti vaivihkaa kuivata hionneita käsiään housuihinsa. Noin kaksikymmentäviisi naista ja kolme miestä, jotka edustivat ostoskeskuksen myymälöitä, istuivat pöydän ympärillä. He hiljentyivät ja katselivat häntä päästä varpaisiin, ja Cilla ehti ajatella, että hänen olisi pitänyt nähdä hieman enemmän vaivaa ja pukeutua muodikkaammin. Kaikki olivat pukeutuneet liikkeidensä uusimpiin vaatteisiin, ja myrkynvihreä angoraneule, joka Cillalla oli yllään, alkoi kutista ja pistellä hänen lämmintä ihoaan vasten. Huoneessa täytyi olla kolmekymmentä astetta lämmintä. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän punaisia, ja huoneessa haisi hiki parfyymien tuoksuun sekoittuneena. Suurin osa oli asettunut istumaan yhdeksi pitkäksi pöydäksi yhdistettyjen kolmen puupöydän ääreen, ja loput istuivat vanhan kivitalon suurilla, leveillä ikkunasyvennyksillä.

Cilla asettui Katarinan viereen eikä tiennyt, mitä tehdä käsillään.

– Tässä on siis Cilla Fallander, joka toimii elokuussa aukeavan uuden ostoskeskuksen avajaisten projektipäällikkönä. Mutta hän tulee olemaan täällä talossa tästä päivästä lähtien ikään kuin keskusjohtajana, sanoisin. Mutta hän saa kohta kertoa lisää itsestään.

Kaikki tuijottivat epäileväisinä Cillaa. Kaikki paitsi se punahiuksinen nainen, jonka hän tunnisti KappAhlista. Hän ainakin hymyili Cillalle kannustavasti ja ojensi tälle kahvikupin. Cilla otti kulauksen, ja tietysti poltti kielensä.

Hitto.

Katarina astui sivuun ja jätti Cillan huomion keskipisteeksi konferenssihuoneeksi muuttuneessa keittiössä, aivan kuin kaikkien katseet eivät olisi jo valmiiksi olleet hänessä. Cilla ei täysin ymmärtänyt, mitä Katarina tarkoitti keskusjohtajalla, muttei uskaltanut kysyä asiasta heidän edessään istuvan joukon kuullen. Katarina vaikutti muutenkin todella vaivaantuneelta jostakin syystä. Cilla ajatteli niitä kiihtyneitä ääniä, jotka hän oli juuri kuullut odottaessaan ulkopuolella. Irralliset lauseet olivat kuuluneet: hävyttömät yhteiset kustannukset, talossa ei tapahdu mitään ja mitä teemme vessarahoille?

– Vai niin, ja kukahan meillä siinä on? eräs viisikymppinen nainen sanoi ja tirkisteli häntä sinisillä silmillään heilauttaessaan hopeanvaaleaa sivuotsatukkaansa.

Cilla köhäisi.

– Nimeni on siis Cilla Fallander, ja minä järjestän elokuun avajaiset, hän sanoi surkeimmalla äänellä, jonka hän oli koskaan päästänyt suustaan. Hän tunsi polvien lähes tutisevan. Huoneen tunnelma todella imi voimat hänestä.

– Puhu kovempaa, ääni huusi.

Cilla laski painon toiselle jalalleen ja yritti uudelleen, mutta ero ei ollut suuri.

– Pitikö sinun olla myös keskusjohtaja? Olisi hienoa, jos jotain tapahtuisi jo kesän aikana, kävijämäärä ei nouse välittömästi, nuori kalju mies Stadium-paidassa sanoi ja naulitsi katseensa häneen. Cilla tunnisti miehen. Mies oli seissyt kassalla edellisellä viikolla, kun hän oli ostanut Williamille pyöräilykypärän.

– Joo, Cilla sanoi hiljaisella äänellä ja antoi katseensa harhailla.

Aivot työskentelivät kuumeisesti. Keskusjohtaja. Mitä sellainen teki? Mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta?

– Otetaan yksi asia kerrallaan, Katarina sanoi tarttumatta Cillan kysyvään katseeseen.

Cilla ryhdistäytyi.

– Yritämme pitää huolen, että ostoskeskuksessa tapahtuu paljon hauskoja juttuja avajaisten aikana, ja te, jotka tunnette talon, saatte opastaa minua ja mielellään esittää myös toiveita, Cilla sanoi ja hymyili kaikille pöydän ympärillä. Hän halusi kovasti, että porukka tuntisi itsensä osallisiksi ja ymmärtäisi, ettei hän ollut sellainen ihminen, joka käyttäisi kyynärpäitään. Että hän mielellään kuuntelisi heitä ja tahtoisi heidän parastaan. Mutta totuus oli, että kaikista eniten hän halusi, että he pitäisivät hänestä saman tien.

Kuului hiljaista mutinaa, eikä kukaan hymyillyt takaisin. Ei edes KappAhlin nainen.

Oveen koputettiin, ja Tim astui sisään. Timhän oli antanut Cillalle tämän tehtävän, ja Cilla hengähti hieman, koska sai olla hetken poissa keskiöstä.

– Anteeksi, että olen myöhässä, Tim sanoi. – Mutta olette näköjään jo saaneet tutustua Cillaan. Emmekö olekin saaneet huippumimmin mukaan! hän huudahti ja katsoi ympärilleen huoneessa.

Hän ei saanut välittömästi suurta vastausta, lähinnä päälle liimattuja kohteliaita hymyjä.

– Vai niin, sitten voimmekin käydä läpi muita asioita, hän jatkoi ja katsoi Katarinaa, joka asettui hänen viereensä.

Cilla astui sivuun ja tarkkaili huoneessa olijoita Timin ja Katarinan keskustellessa. Monet istuivat käsivarret ristissä. Jännitys ilmassa oli käsin kosketeltava, ja Cilla aisti tukun selvittämättömiä konflikteja.

Mutta Tim ja Katarina vaikuttivat olevan hyvä tiimi, ja he vaikuttivat työskentelevän mielellään yhdessä. Niinä muutamana kertana, kun Cilla oli tavannut Timin, hän oli saanut kuvan, että Tim oli oikeudenmukainen ja ammattimainen mies, joka ei vaikuttanut pelkäävän työskennellä naisten kanssa, joilla oli mielipiteitä. Hän oli jotenkin itsevarma. Treenattu, ja näytti vieläpä hävyttömän nuorekkaalta. Cilla piti miehestä.

– Nyt minun on kiirehdittävä eteenpäin, joten toivon, että olette kilttejä ja toivotatte Cillan tervetulleeksi, Tim sanoi ja nyökkäsi Cillalle ennen kuin jatkoi matkaansa.

Huoneen valtasi täysi hiljaisuus.

*

Sydän hakkasi lujaa, ja hän yritti saada katsekontaktia Timiin, mutta tämä katsoi kaikkia muita paitsi häntä. Miksi mies vältteli häntä? Miksi hän käyttäytyi taas niin kummallisesti? Ja miksi hän hymyili, ja mielisteli tuota Cillaa?

Tämä ei tuntunut hyvältä, ei lainkaan hyvältä, ja hänestä tuntui, että kaikki saattaisi lipua pois hänen ulottuviltaan. Hänenhän olisi pitänyt saada avajaiset hoitaakseen? Kai hän saisi edes osallistua? Etenkin mies hänen olisi pitänyt saada…

Katarina seisoi paikoillaan. Hän näytti tekopyhältä Tiger of Swedenin liituraitapuvussa ja teeskenteli kuin mitään ei olisi meneillään. Eivät kai kaikki Timin ja Katarinan lupaukset olleet voineet olla tyhjiä? Kyllä se kannattaa, blaa, blaa, blaa. Totta helvetissä. Hän joi vielä kulauksen kahvia ja hymyili epäaidosti takaisin, mutta hän ei saanut katsekontaktia Katarinaan.

Neljä vuotta.

Neljä vuotta hän oli auttanut ostoskeskuksessa päivätyönsä lisäksi, mutta se ei näköjään merkinnyt mitään. Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen muiden reaktiot, mutta kaikki vaikuttivat kuuntelevan keskittyneesti sitä makeilevaa hirviötä. Kaikki paitsi Cubuksen Lotta, joka näpelöi jollakin hiton kimalteella koristeltuja kynsiään, ja H&M:n Louise, joka liikutteli tyhjää kahvikuppiaan edestakaisin niin, että posliini raapi pöydän puupintaa vasten ja oli tehdä hänet hulluksi. Stadiumin Jonas räpläsi puhelintaan ja teeskenteli saaneensa jonkin tärkeän tekstiviestin, ja se uusi vihreähiuksinen Body Shopista hymyili koko ajan ja näytti todella hölmöltä istuessaan ikkunalaudalla kollegansa kanssa. Åhlénsin Sofie vilkaisi hänen suuntaansa, mutta hän ei suonut Sofielle edes katsetta, hän tiesi, mitä tämä sanoisi. Ainakin Cerveran Mona katsoi ämmää pahasti. Monaan hän pystyi edes luottamaan.

Kun tapaaminen vihdoin päättyi, hän käveli portaat alas ja kiiruhti ulos Centralgatanille kohti Navetia ehtiäkseen Granloholmiin menevään bussiin. Hän ei halunnut puhua niiden tekopyhien paskiaisten kanssa. Ah, olet niin hyvä. Mitä tekisimme ilman sinua? Olet vain paras.

Epätavallisen kylmä toukokuun tuuli löi vasten kasvoja ja vilvoitti hänen punoittavia kasvojaan. Hän huokaisi, kun huomasi ulkona sataneen lunta. Aivan kuin päivä ei olisi ollut jo riittävän surkea.

Kaikki hänen rehkimisensä oli siis ollut täysin turhaa. Kaikki ne tunnit, jotka hän kantanut joulukoristelaatikoita, kiipeillyt portaita, työskennellyt ilmaiseksi ja auttanut ilman kiitosta. Niin joo, olihan hän saanut suklaarasian talon kokouksessa edellisenä jouluna.

Kiitos vaan siitäkin.

Bussi luisui loskassa, ja hän piti kiinni edessä olevasta penkistä. Hän katsoi ulos ikkunasta, ja pahin raivo laantui ja muuttui suureksi möykyksi vatsassa. Mitä hän nyt sanoisi äidille ja isälle? Nyt hänen siskonsakin saisi lisää vettä myllyynsä, ja äiti ja isä katsoisivat häntä päät kallellaan ymmärtäväisesti, kuten heillä oli tapana. Kunpa hän olisi pystynyt pitämään suuren suunsa kiinni ennen kuin oli varma. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Hänen olisi taas keksittävä jotakin.

Noustessaan bussista hän kompastui omiin jalkoihinsa ja kirosi, kun kaatui ranteensa päälle loskaan. Lunta toukokuussa, älytöntä, hän ajatteli ennen kuin nousi nopeasti ylös, kohensi vastasävytettyjä punaisia hiuksiaan ja korjasi huulipunaansa ottaakseen selfien. Viikonloppuna hän oli istunut parvekkeella juomassa roséta ja oli ollut jo lähes sinut asian kanssa, mutta tämäkin vielä.

Otettuaan liudan kuvia hän oli vihdoin tyytyväinen kuvakulmaan, jossa sekä luminen rinne että sen edessä töröllään olevat huulet näyttivät täydellisiltä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää… hän kirjoitti, kun oli valinnut, minkä filtterin laittaisi Instagram-julkaisuun.

Hän astui sisään tyhjään asuntoon ja meni suoraan ruokakomerolle. Hän otti esiin viskipullon ja drinkkilasin. Juotuaan kolme kulausta ja irvistettyään pahanmakuiselle nesteelle hän otti puhelimen esiin. Hän tiesi, ettei saisi soittaa Timille näin myöhään illalla. Timin vaimo saattaisi kuulla, mutta hänen olisi vain saatava puhua miehen kanssa.

Soita minulle niin pian kuin voit, hän kirjoitti tekstiviestiin.

Odottaessaan ja toivoessaan, että Tim soittaisi takaisin, hän käveli lattialla olevan häkin luo ja laittoi juustoa sen sisään. Sitten hän tuuppasi keittiön pöydältä kaikki postit sivuun ja nosti aamulta jääneen teekupin syrjään ennen kuin käynnisti tietokoneen ja googlasi naisen nimen.

Katsotaanhan, neiti Cilla Fallander.

Vai niin, rouva ilmeisesti. Monta Sundsvalls Tidningin artikkelia pomppasi esiin.

Esiintyjä? Jo nyt perkele.

Hän täytti viskilasin ja otti muutaman suuren kulauksen. Miksei Tim soittanut? Ehkä hän oli nyt kertonut vaimolleen? Kertonut, että halusi erota. Ehkä rouva Larsson itki juuri nyt, vähän niin kuin hän oli itkenyt vuoden verran odottaen, että pääsisi nauttimaan Timin murusista. Mutta odotus oli nyt ohi. Sen Tim oli luvannut. Hän oli luvannut paljon, tarkemmin ajateltuna.

Punaiset ilmoitukset loistivat Facebook-sovelluksessa, eikä hän voinut olla katsomatta, kuka hänestä mahdollisesti halusi ja mitä.

Vai niin, OSR-ryhmä oli ilmeisesti herännyt iltaan.

Ostoskeskuksen salainen ryhmä.

Ryhmään kuului joitakin ostoskeskuksessa työskenteleviä, eikä hän tiennyt, miksi oli mukana. Siellä keskusteltiin harvoin mitään kiinnostavaa, ja oli miten oli, hän ei koskaan osallistunut keskusteluun. Hän vain luki, mitä muut kirjoittivat, jotta pysyi kartalla. Mutta ehkä he olivat kirjoittaneet jotakin illan tapaamisesta? Hän klikkasi keskustelun auki ja luki.

Ella Andersson

Ylläpitäjä 9. toukokuuta kello 22.13

Vai niin, mitä mieltä olemme illan kokouksesta? He ovat puhuneet avajaisista ja niiden tärkeydestä, ja sitten he valitsevat jonkun nuoren showtytön kaupungista projektipäälliköksi! Olen huolissani. Mitä mieltä te olette?

Lotta Lindén

Olen samaa mieltä, Ella. Kaikki luulivat, että he valitsisivat jonkun ammattilaisen nyt, kun he ovat todella luvanneet panostaa.

Hasse Larsson

Kyllä, vaikka emmehän me vielä tiedä, ehkä hän on ammattilaisempi kuin luulemme. Vaimoni oli viime joulun alla katsomassa jotakin esitystä, jonka Cilla oli tuottanut, ja se oli ilmeisesti ollut oikein ammattimainen, vaikka olikin paikallinen.

Lotta Lindén

Toivotaan niin ainakin.

Hasse Larsson

Toivon, että hän saisi keksittyä jotakin ohjelmaa jo kesän ajaksi, jotta jotain tapahtuisi. Myyntimme on laskenut jyrkästi verrattuna viime vuoteen.

Sofie Stål

Vaikutti siltä, etteivät he olleet keskustelleet siitä, vai mitä?

Hasse Larsson

Mitä tarkoitat, Sofie?

Sofie Stål

No kun Katarina sanoi, että Cilla toimisi myös keskusjohtajana, se vaikutti tulevan yllätyksenä. Vai olinko ainoa, josta vaikutti siltä?

Hän jatkoi keskustelun seuraamista. Kenelläkään muulla ei vaikuttanut olevan minkäänlaista mielipidettä siitä, ettei häntä ilmeisesti ollut edes ajateltu projektipäällikön tehtävään. Kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen. Mutta hän sai kuitenkin jonkinlaista tyydytystä lukiessaan, ettei sillä Cillallakaan tulisi olemaan liian helppoa. Hän katsoi viestit vielä kerran läpi ennen kuin kulautti lasinsa tyhjäksi ja pamautti läppärin kannen kiinni.

*

– Tämä on sinun toimistosi, Katarina sanoi ja astui sisään huoneeseen. – Ei sillä, että täällä kovin usein istuisit. Lähinnähän sinun on juostava ympäri liikkeitä, hän jatkoi.

– Mm, Cilla sanoi ja yritti näyttää siltä kuin ymmärtäisi täysin.

– Tämä sisäpiha lasitetaan kokonaan, ja sinne tulee sekä kahvila että ravintola, Katarina jatkoi, nojasi eteenpäin ja katsoi rakennustyömaata alhaalla ulkona. – Tuossa tornissa ylhäällä katolla on upea pieni sauna. Näytän sinulle joku kerta, kun meillä on aikaa. Tule, mennään kiertelemään ostoskeskukseen nyt, kun se on suljettu.

Katarina käveli hurjaa vauhtia pitkillä jaloillaan, ja Cilla sai kulkea puolijuoksua pysyäkseen hänen perässään. Kun he saapuivat takaisin henkilökunnan keittiöön, Katarina nosti paksun mapin salkustaan ja ojensi sen Cillalle.

– Siinä on kaikki, mitä tehtävääsi kuuluu. Lue se, kun sinulla on aikaa.

– Totta kai, mutta olisi kiva, jos voisit kertoa vähän tarkemmin, mitä keskusjohtaja tekee? Luulin, että olisin vain avajaisten projektipäällikkö.

– Kyllä, pitää paikkansa, mutta luulen, että on paras, jos tutustut liikkeiden porukkaan ja saat käsityksen toiminnasta kokonaisuudessaan, jotta voit järjestää avajaiset parhaalla mahdollisella tavalla.

He päättivät kokouksen, ja Cilla hytisi kävellessään ulos ja kohdatessaan lumisen maan. Mitä hittoa oikein tapahtui? Juurihan he olivat saaneet maistaa kesän lämpöä. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja soitti pikkusiskolleen Jossanille autosta ja kertoi tapaamisesta, jossa oli juuri ollut.

– Avajaisista tulee varmasti upeat, usko pois, Jossan sanoi.

– Ehkä vain kuvittelen, mutta en tuntenut oloani kovin tervetulleeksi ostoskeskuksen työntekijöiden puolelta. Tuntui kuin jotain olisi ollut meneillään…

– Toivon todella, että kuvittelet. Et tarvitsisi yhtään enempää dramatiikkaa nyt hetkeen.

– Ei, en todellakaan. Voitko uskoa, että Sundsvallissa sataa lunta?

– Pilailetko? Istun terassilla ja juon roséta.

– Taidankin tulla suorinta tietä Tukholmaan. Käsittämätöntä, että toukokuussa sataa lunta. Kolme päivää sitten aurinko paistoi kirkkaasti, ja makasin kotona terassilla ottamassa aurinkoa bikinit päällä.

– Lumi sulaa varmasti yhtä nopeasti kuin satoikin, Jossan sanoi.

Kymmen minuuttia myöhemmin Cilla kaarsi autotallin eteen Hagassa. Hän oli todella odottanut tätä jännittävää ja imartelevaa työtehtävää, mutta omituinen tunne oli levinnyt kehoon, eikä hän osannut tulkita, oliko se odottavaa innostusta, joka kupli ihon alla, vai harmitusta. Hän ajoi auton talliin ja sulki huolellisesti lukon, joka oli nyt korjattu. Hän potkaisi betonirappua ravistaakseen loskat kengistään ja avasi ulko-oven.

– Haloo, olen kotona!

– Hei, tyttöseni, olen täällä sisällä, hänen äitinsä vastasi olohuoneesta.

Cilla löysi Veran sohvalta kirja kädessään.

– Haluaisitko kupin kahvia ennen kuin lähdet? Cilla kysyi.

– Höpsistä, en voi juoda kahvia näin myöhään illalla, jos aion nukkua yöllä. Meillä oli kiva ilta, minulla ja pojilla, mutta nyt he nukkuvat makeasti. Miten sinun kokouksesi meni?

– Se meni hyvin. Oli vain paljon omaksuttavaa.

– Niin se aina on, kun aloittaa jotain uutta. Mutta tämä on hyvä juttu sinulle, usko pois. Ajattele, että saat kiinteän palkkion nyt monen kuukauden ajan. On kai ihanaa saada hetki rentoutua viime vuoden jouluesityskaaoksen ja hullujen artistien jälkeen ja… niin tiedäthän, mitä Biancallekin tapahtui.

– Tästä tulee varmasti superkivaa, Cilla sanoi ja kääntyi katsomaan televisiota.

Jokin kertoi hänelle kuitenkin, että sana rentoutua ei kuvaisi tätä tehtävää parhaiten loppujen lopuksi. Toisaalta ei hän työtä pelännyt, ja hän odotti, että pääsisi kunnolla aloittamaan.

– Lähden nyt kotiin isän luokse. Muista lukita ovi huolellisesti jälkeeni?

– Totta kai, Cilla sanoi ja kokeili ensin kellarin oven kahvaa ennen kuin lukitsi ulko-oven äitinsä perässä.

Oli vaikea uskoa, että häntä viime syksynä kohdanneesta dramatiikasta oli vain puoli vuotta.

Hän meni yläkertaan ja katsoi poikia ennen kuin istuutui sohvalle ja avasi paksun mapin, jonka oli saanut Katarinalta. Kohta kohdalta hän kävi läpi sisällysluettelon, joka oli kirjoitettu koukeroisella käsialalla.

Mainonta, siivous, tapahtumat, talon kokoukset, vessarahat, hallitus, lattian kunnossapito, jätehuolto, lumityöt, vartiointiliike, asiakasklubi, sosiaalinen media, budjetti…

Herranjestas, mihin hän oli oikein ryhtynyt? Kukaan ei ollut sanonut tästä mitään, kun hän oli ottanut työn vastaan. Hänen oli kuvitellut, että hänen tehtävänsä olisi varata artistit avajaisiin, kehitellä paljon hauskoja aktiviteetteja ja hoitaa kaikki suureen elokuussa järjestettävään nelipäiväiseen tapahtumaan liittyvät järjestelyt. Suuri show, jossa olisi lähes rajaton budjetti ja jossa hän toimisi sekä tuottajana että ohjaajana. Mutta nyt siihen kuului paljon muutakin. Pitäisikö hänen huolehtia myös lattian kunnossapidosta ja jätehuollosta? Hän luki otsikot uudelleen. Hänen pitäisi soittaa Timille ja kysyä.

Samalla sekunnilla puhelin soi hänen vieressään, ja hän näki, että soittaja oli Henke.

– Hello, darling, miten menee? Henke sanoi.

– Hyvin, Cilla vastasi huokaisten ja selasi hajamielisesti kansiota.

– Miltä tuntui tavata kaikki nyt illalla?

– Se oli, hmm… mielenkiintoista. Ilmeisesti projektipäällikön tehtävään kuuluu olla myös jonkin sortin keskusjohtajana koko ostoskeskuksessa. En edes tiedä, mitä se tarkoittaa.

– Kuulostaa oudolta, mutta voihan se olla kivaakin?

– Mm, toivon niin. Toivon vain ihan sairaan paljon, että tämä menisi hyvin. Tämähän on maailmanluokan tilaisuus näyttää, mistä minut on tehty. Miten sinulla muuten menee?

– Me miksaamme uutta biisiä ja sitten menemme ulos oluelle. Onko pojilla kaikki hyvin?

– He nukkuvat. Äiti lähti juuri kotiin, Cilla vastasi.

Cilla alkoi laskea, montako viikkoa kevätlukukausi vielä kestäisi ja milloin Henke tulisi taas kotiin Sundsvalliin. Kyllähän hän oli tottunut hoitamaan kaiken yksin viikoilla, kun Henke oli Tukholmassa opiskelemassa, mutta hän odotti Henken kesälomaa. Sitten Henkellä olisi enää vuosi musiikkituottajan opintoja jäljellä ennen kuin elämä voisi palata taas normaaliksi ja he voisivat huolehtia kaikesta yhdessä.

– Onko meillä suunnitelmia viikonlopuksi? Henke kysyi.

– Minulla on esiintyminen yritystapahtumassa perjantaina, joten olisi kiva, jos ehtisit kotiin ajoissa.

Lopetettuaan puhelun Cilla laittoi kansion syrjään ja alkoi selata Instagramia. Bianca oli julkaissut useita kuvia Pariisin lentokentältä, ja Cilla ilahtui nähdessään, miten onnelliselta Bianca näytti. Lähteminen oli parasta, mitä Bianca oli voinut tehdä viimesyksyisten tapahtumien jälkeen. Vaihtaa maisemaa ja lähteä au pairiksi Pariisiin, jossa kaikki ei muistuttaisi häntä tapahtumista.

Pieni, ihana Bianca, jonka hän oli palkannut koreografiksi edellisvuonna järjestämäänsä jouluesitykseen mutta joka oli kesken kaiken joutunut sairaan ihmisen uhriksi.

Très chic, mademoiselle, Cilla kommentoi ennen kuin laittoi puhelimen pois, nojasi päätään taaksepäin ja ummisti silmänsä. Tapahtumista oli jo pitkä aika, mutta jotkut asiat hän muisti kuin eilisen. Hänenkin oli täytynyt olla seitsemäntoistavuotias, aivan kuin Biancakin. Vai oliko hän ehkä ollut kuusitoista? Hän nousi ylös ja avasi ruokapöydän vieressä olevan senkin laatikon, jossa hän uskoi albumin olevan. Albumin, jossa oli hänen Pariisin kuvansa. Aivan, siellä se oli, alimmaisena kaikkien keittokirjojen ja valokuva-albumien alla. Hän katseli itseään pölyisestä albumista, mutta selasi nopeasti niiden kuvien ohi, joissa hänellä oli kaulapanta ja minimaalisen pieni kangaskaistale ympärillään.

*

Bianca seurasi muita matkustajia suuren lentokentän käytävillä. Hän näki paljon hienoja valokuvia kauniista, luultavasti tunnetuista ranskalaisista rakennuksista ja henkilöistä. Heipä hei, Mona-Lisa.

Uskomatonta, että hän todella oli täällä, Pariisissa. Hänen äitinsä oli aina unelmoinut Pariisista, muttei ollut ehtinyt koskaan kokea sitä.

Maastonvihreä laukku, jonka Bianca oli saanut lainaan naapurilta, saapui liukuhihnalle, ja hän sai taistella saadakseen nostettua sen ennen kuin lähti kohti tuloaulaa. Laukku oli helppo tunnistaa kaikkien mustien, kiiltävien laukkujen joukosta hihnalla. Nähdessään muiden matkustajien vetävän laukkujaan näppärästi perässään hän häpesi vanhanaikaista rotiskoaan ja ymmärsi, miksi naapuri pärjäsi ilman sitä niin pitkään. Biancan perhe ei ollut koskaan käynyt Ruotsin rajojen ulkopuolella, ja tuskin Sundsvallinkaan, tarkemmin ajateltuna. Bianca taisi olla perheensä ensimmäinen, joka lensi lentokoneella? Tai ehkä hänen isänsä oli lentänyt, eikä hän vain tiennyt siitä. Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että kentällä oli kärryjä, joita sai lainata ja joissa pystyi kuljettamaan raskaat laukkunsa joutumatta kantamaan. Jännitys kupli vatsassa. Entä jos perhe, jossa hänen pitäisi asua, olisi kamala? Entä jos hän ei lainkaan ymmärtäisi heidän puhettaan? Hän seurasi kylttejä vessaan. Hän ahtoi laukkunsa koppiin ja sai istua sivuttain mahtuakseen pöntölle. Mutta olisipa siellä miten kamalaa tahansa, se ei kuitenkaan voisi olla pahempaa kuin kotona.

Saapuessaan aulaan hän näki miehen, joka seisoi hänen edessään ja heilutteli kylttiä, jossa luki hänen nimensä. Mies näytti tismalleen siltä, miten oli kuvaillut itseään. Mies oli yhtä lyhyt kuin Bianca, ja jopa hieman hoikempi.

– Bonjour, Bianca, ja tervetuloa, mies sanoi ja ojensi kätensä.

Suuret viikset keikkuivat, kun mies puhui, ja hän muistutti Biancan mielestä roolihahmoa eräästä komediasta, jonka hän oli joskus nähnyt. Mies olisi siis isä perheessä, jossa hän asuisi ja työskentelisi. He kävelivät autolle, ja lämpö iski välittömästi kuin märkä rätti hänen kasvoilleen. Mies auttoi Biancaa nostamaan laukun pieneen punaiseen Citroëniin, ja he aloittivat hiljaisen matkan kohti Bois de Boulognea, tai sen vieressä olevaa aluetta, jossa perhe asui. Tai hiljaisen ja hiljaisen, Bianca oli hiljaa, mutta mies kirosi, Bianca tiesi, mitä merde tarkoitti. Mies viittoili kiivaasti muille autoilijoille kädellään, jolla piteli tupakkaansa. Toista kättään mies sentään piti ratilla. Bianca yritti keksiä jotakin järkevää sanottavaa kouluranskan sanavarastollaan, mutta ei saanut kakistettua sanaakaan.

Ei ainakaan ranskaksi.

He ohittivat Ikean matkalla, ja Bianca nielaisi ja katsoi suoraan eteenpäin. Koti-ikävä iski jo.

Asfaltti näytti väreilevän lämmössä. He ajoivat kaupunkiin auton ikkunat auki. Bianca imi sisäänsä kaikkia uusia tuoksuja. Ulkona tuoksui samalta kuin tivolissa. Kuin hattara sekoittuneena suitsukkeiden ja tuoreen leivän tuoksuun.

He saapuivat perheen kotitalolle, ja Bianca ensin kauhistui mutta sitten vakuuttui perheen isän taskuparkkeeraustyylistä. Hän ei käsittänyt lainkaan, miten auton sai mahtumaan pieneen ruutuun. Mies ilmeisesti tuuppasi edessä olevaa autoa yksinkertaisesti ajamalla sitä päin ja teki sitten saman takana olevalle autolle. Lopulta auto kuitenkin mahtui.

Ylhäällä hissittömän talon kuudennessa kerroksessa huseerasi Biancan tuleva perhe. Pieni isä auttoi häntä kantamaan suuren laukun ja oli aivan hikinen avatessaan oven heidän asuntoonsa. Bianca seisoi oven edessä ja katsoi eteiseen uteliaana, mutta kauhun vääntäessä vatsassa.

– Bonjour, Bianca, ja tervetuloa Pariisiin, ystävällinen ja tukevasti raskaana oleva äiti sanoi.

Naisella oli suurin vatsa, mitä Bianca oli koskaan nähnyt, ja Bianca oli kuitenkin ehtinyt nähdä useita vatsoja. Entä jos siellä olisi kaksoset?

– Minä olen Édith.

Bianca astui eteenpäin ja lähestyi Édithiä halatakseen tätä, olivathan he käyneet kirjeenvaihtoa jo jonkin verran, mutta saikin halauksen sijaan kolme poskisuukkoa: oikealle, vasemmalle ja oikealle.

– Ja minä olen Bianca. Mitä kuuluu? hän sai puristettua itsestään ranskaksi, jotta hänellä olisi jotakin sanottavaa astuessaan peremmälle asuntoon. Se vaikutti olevan yhtä pieni kuin olohuone kotona Sundsvallissa.

Koira, jonka nimi oli Tarzan, oli sitä vastoin suurempi kuin Bianca ja keittiö yhteensä. Lapset juoksivat heitä kohti ja piiloutuivat suuren äidin taakse. He kurkistelivat häntä salaa.

– Minä olen Céline, vanhempi tyttö sanoi.

– Tässä on Danielle, ja hän on Adèle, Édith sanoi ja tuuppasi pienet kaksostytöt eteensä.

Asunto koostui pienestä olohuoneesta, pienestä keittiöstä, jonne mahtui kerrallaan yksi ihminen tai Tarzan, sekä kahdesta pienestä makuuhuoneesta. Toisessa huoneessa kaikki kolme lasta nukkuivat suurin piirtein päällekkäin. Bianca nukkuisi huoneessa, joka oikeastaan oli vanhempien makuuhuone, sillä sopimuksessa luki, että au paireilla piti olla oma