Elämäni seuraava luku

By Åsa Bonelli and Netta Herranen

Voiko menneisyyttään koskaan paeta lopullisesti?

Loistokkaasta somevaikuttajan elämästä luopunut My on palannut toscanalaiseen pikkukylään työskentelemään koiratarhalla, tapailemaan lihakauppiastaan Sandroa ja toteuttamaan uutta intohimoaan valokuvausta.

Paikallinen gallerianomistaja haluaa tehdä Myn valokuvista näyttelyn ja järjestää näyttävät avajaiset. Tapahtuma on menestys, kunnes tummanpuhuva nuori tyttö ilmestyy paikalle ja aiheuttaa kohtauksen, joka saa Myn aavistelemaan, että tyttö tarvitsee apua.

Kylä on pieni, joten My tapaa salaperäisen Claran pian uudelleen. Clarakin on kotoisin Ruotsista, ja My huomaa pian, että hänen käsivarsissaan on arpia, jotka näyttävät itseaiheutetuilta. My haluaa auttaa tyttöä, mutta tehdessään harvinaiseksi käyneen vilkaisun sosiaaliseen mediaan, hän saa karun muistutuksen siitä, ettei Clara ole ainoa, jolla on synkkiä salaisuuksia…

Elämäni seuraava luku jatkaa somevaikuttaja Myn kasvutarinaa pinnallisesta bilehileestä itsevarmaksi ja tasapainoiseksi naiseksi, joka pystyy elämään viikkoja ilman älypuhelinta. Elämänmakuisen kirjan tapahtumat sijoittuvat ihanan idylliseen Toscanaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Oct 11, 2022
• ISBN: 9788702370119

Book preview

YKSI

Sängyn vieressä olevalla pörrömatolla oli mukavaa istua. Materiaali oli juuri sopivan pehmeä eikä niin tiheä, että siinä olisi tullut kuuma. Siihen oli myös miellyttävää laskea jalat herätyskellon soitua, kun kaikkein mieluiten olisi vain kaivautunut yhä syvemmälle lakanoihin, peittoihin ja tyynyihin. Sen sijaan oli pakko nousta unenpöpperöisenä ylös ja tarttua päivän askareisiin. Päivän, joka ei poikennut millään tavalla muista päivistä, vaan näytti prikulleen samalta kuin loput kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä päivästä. Ylös, vaatteet päälle, hammaspesu, aamupala ja sitten hommiin.

Pienten kynsisaksien paino ei tuntunut kämmenellä miltään. Hän tuijotti saksien kapenevaa päätä, joka päättyi terävään kärkeen. Etusormi seurasi metallin kylmää ääriviivaa ja pysähtyi päästyään kapeaan osaan. Kuin lumottuna hän tuijotti saksen kärkeä, kun se painui yhä kovempaa sormenpäähän. Näki, kuinka iho painui sisään, sisään. Se oli joka kerta yhtä kiehtovaa. Sillä tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta. Ei, tässä vaiheessa häntä voisi varmaankin pitää ammattilaisena. Pistele reikiä ihoon -ammattilaisena. Sellaisena, joka olisi seissyt korkeimmalla korokkeella, jos tästä kilpailtaisiin.

Hän veti etusormen pois ja hihan ylös. Tunsi hetken verran, kuinka suru valtasi alaa rinnassa nähdessään kyynärvarrella risteilevät arvet. Vaikka tietyllä tapaa se oli kaunista. Se oli todiste siitä, että hän eli ja oli oikeasti olemassa. Että hän todellakin oli verta, luuta ja lihaa. Vaikkei se suurimmaksi osaksi siltä tuntunutkaan. Niin kuin nyt. Hän oli läpinäkyvä. Tai ei oikeastaan edes sitä, vaan pikemminkin näkymätön. Näkymätön ja merkityksetön. Sillä ei ollut ketään, joka olisi nähnyt häntä. Tai ehkei ollut ketään, joka olisi halunnut nähdä häntä, vaan teki aktiivisen valinnan olla huomaamatta häntä? Koska kaikki muut olivat niin paljon kiinnostavampia ja jopa hyödyksi toisille. Kaikkihan sen tiesivät – hänestä ei ollut paljoakaan iloa. Hänestä, joka enimmäkseen ja mieluiten pysyi omissa oloissaan ja istui vaiti. Joka teeskenteli, ettei kuullut, jos joku vastoin kaikkia odotuksia halusi aloittaa keskustelun hänen kanssaan. Tai ketä hän oikein yritti huijata? Jos hän sai huomiota, johtui se siitä, että joku kysyi kelloa tai lähimmän pankkiautomaatin sijaintia.

Mutta kaiken tuon hän oli enemmän tai vähemmän hyväksynyt. Asia vain oli niin. Mutta se ei estänyt niitä pikkiriikkisiä kivun jyväsiä kasvamasta yhä suuremmiksi ja muodostamasta jättimäistä möhkälettä, josta tuli lopulta liian suuri mukana raahattavaksi. Silloin vain kynsisakset auttoivat.

Hän yritti muistella, kuinka pitkä aika viime kerrasta oli. Yksi, kaksi viikkoa? Ei, nyt hän muisti ja yllättyi. Siitä oli itse asiassa kolme viikkoa. Mutta viime aikoina olikin ollut melko hiljaista ja rauhallista. Ei juurikaan sitä terävyyttä, joka käristi sisintä. Mutta kuten tiedämme, kaikella on alkunsa ja loppunsa, ja tänään loppui se, mitä voisi mahdollisesti pitää normaalina. Silloin kaikki palasi, ja hänen sisällään repi, kalvoi ja riuhtoi, kunnes kivun möhkäle asettautui hänen kurkkuunsa. Tukki hengitystiet ja sai korvat soimaan. Hän saattoi kuulla ainoastaan oman hengityksensä, ja sormissa ja varpaissa pisteli.

Hän löysi sopivan paikan käsivarresta. Täydellisen kohdan, jossa iho oli pehmeää ja sileää. Joka ei tarjoaisi mitään erityisen kovaa vastusta, vaan antautuisi niin metallin kuin tahdon edessä. Hän laittoi terän ihoa vasten. Värähti hieman, kun kylmä kohtasi lämpimän. Nojasi päätään taaksepäin sänkyä vasten, sulki silmänsä ja tunsi rauhan sisällään kasvavan yhä suuremmaksi.

Pian, pian.

Ilman pienintäkään epäröintiä hän painoi. Kärki kaivautui syvälle siihen, mikä oli hänen lihaa ja vertaan. Endorfiinit ryöpsähtivät niin valtimoissa kuin laskimoissa. Hän avasi silmänsä ja seurasi katseellaan saksia pitelevää kättä, joka veti vaakasuoraa viiltoa. Näki, kuinka iho jakautui. Avautui. Tarkkaili hiljaa kaikkea punaista, jossa oli metallinen maku ja tuoksu, joka työntyi esiin ja peitti alleen. Valui kyynärvartta pitkin ja tippui housuille. Itsensä viiltelyn asiantuntijana hän esti veripisaroita tahrimasta housuja enempää ja nappasi paperin, joka oli valmiudessa aivan hänen vieressään. Turha sotkea tarpeettomasti. Hän painoi avointa haavaa lujaa paperilla. Keskittyi sisimpäänsä ja sulki kaiken muun ulkopuolelle. Sillä se onnistui nyt, ja ainoastaan nyt. Täydellinen rauha valtasi hänet juuri nyt. Ajoi pois kurkulle asettuneen painon ja hyväili hänen poskeaan.

Rentoudu ja ota vastaan lahjani, se sanoi.

KAKSI

Kippis!

Kolmea lasia, jotka yhteistuumin kohosivat vaaleanpunaista iltataivasta kohti, piteli kolme näennäisesti täysin erilaista naista.

My täyttyi lämmöstä katsellessaan Giaa, viisasta ja sydämellistä naista, ja tämän jokseenkin yrmeää ja sisäänpäin kääntynyttä tytärtä Elenaa, jotka olivat avanneet sekä sydämensä että kotinsa sille rikkinäiselle tytölle, joka My oli kerran ollut. Tytölle, jonka oli ollut pakko arvioida uudelleen koko elämänsä, ja joka täsmälleen vuotta myöhemmin sekä ajatteli että toimi täysin eri tavoin. Tuolloin Instagram-tykkäyksien ja faneilta saadun vahvistuksen metsästys oli ollut ehdottomasti tärkeintä hänen elämässään. Elämässä, joka ei – kun My nyt tarkasteli sitä toisesta perspektiivistä – millään tapaa muistuttanut hänen tämänhetkistä elämäänsä. Poissaolollaan loistivat niin paljettimekot, huolellisesti tehty meikki, merkkilaukut ja niihin sopivat kengät kuin alkoholinhöyryiset tapahtumatkin. Kolmessasadassakuudessakymmenessäviidessä päivässä kaikki tuo oli vaihtunut tukeviin varsikenkiin, kuluneisiin shortseihin, mustelmilla oleviin sääriin ja katkenneisiin kynsiin. Oli jopa menty niin pitkälle, että My oli alkanut miettiä, mahtoiko tuo ruudukas flanellipaita sittenkään olla niin ruma. Punaiset hiukset, jotka aiemmin olivat saaneet roikkua vapaana kuin selän kokonaan peittävä verho, olivat nyt tavallisesti poninhännällä, etteivät häiritsisi koiratarhan päivittäisissä askareissa, ja toalettilaukkuun passitetut ripsiväri ja silmänrajauskynä otettiin esille ainoastaan erityistapauksissa.

Onnea yksivuotispäivänä! Gia sanoi ja hymyili niin, että ruskeat silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi. Olemme valtavan ylpeitä sinusta. Eikö niin, Elena?

Tytär nyökkäsi. Joo, ajatella, että sinutkin saatiin ojennukseen. Ei olisi uskonut sinä päivänä, kun hain sinut lentokentältä ja astuit ulos autosta. Katsoin sinua salaa taustapeilistä, kun tulimme pihaan, ja voi kunpa olisit nähnyt ilmeesi. Elena räväytti silmänsä sepposen selälleen ja loksautti suun auki imitoiden kauhua.

My muksautti häntä käsivarteen. En näyttänyt tuolta! Hän vei samppanjalasin huulilleen ja otti hörpyn appelsiinimehua.

Todellakin näytit, Elena tyytyi toteamaan ja onki lasin pohjalle juuttuneen mansikan.

My vastasi tuhahduksella, mutta tiesi Elenan olevan oikeassa. Hänen oli kaikella varmuudella täytynyt näyttää kultakalalta kuivalla maalla, kun hänen romanttinen kuvitelmansa Toscanasta oli mennyt säpäleiksi. Ja kun häneltä sitten sekuntia myöhemmin oli viety sekä kännykkä että Ipad – jep, katastrofi oli valmis. Asialle oli helppo nauraa nyt, mutta silloin My oli tosissaan uskonut, että elämä oli ohi.

Pehmeä kosketus pohkeessa sai Myn katsahtamaan alas. Hän hymyili ja kävi kyykkyyn. Rakas, rakas Penny. Uskollinen ja kaikkein lojaalein kaveri, joka seurasi Mytä, minne ikinä tämä meni. Joka hukutti Myn pyyteettömään rakkauteen ja katsoi omaa ihmistään palvoen.

My veti sormet silkinpehmeän turkin läpi ja, nykyiselle tavalleen uskollisena, suoristi toisen etujalan taakse syntymäisillään olevan takun. Siitä huolimatta, että Pennyn turkki pidettiin lyhyenä, sen hennoilla suortuvilla oli ärsyttävä taipumus kietoutua toistensa ympärille ja muuttua mahdottomiksi selvittää, jos odotti liian kauan. Silloin ei auttanut muu kuin ottaa sakset esille ja leikata tupsu pois.

Penny änkesi Myn polvien väliin ja oli yhdellä hypähdyksellä takajaloillaan, etutassut Myn olkapäillä. Pärskähti ennen kuin otti vauhtia ja antoi kielensä tanssia Myn kasvoilla, häntä vimmatusti heiluen.

Yyh, hyi, yäk! My huusi ja pakotti Pennyn maahan. Sinähän tiedät, mitä tuosta on puhuttu. En halua ajatella, missä tuo kieli on ollut, joten kiitos, kovin ystävällistä, mutta ei kiitos. Hän kuivasi kasvojaan kämmenselkäänsä. Istu!

Äärimmäisellä tavalla loukatulta näyttäen Penny totteli, mutta ilmaisi kuitenkin tyytymättömyytensä melkein huomaamattomalla haukulla, joka sai ylähuulen värähtämään.

My pyöritteli silmiään. Tuolla sinä et tule pääsemään pitkälle, ja tiedät sen.

Penny valui huokaisten alas ja kävi mahalleen iltakasteen kostuttamalle nurmikolle pää etutassujen päällä leväten. Niin söpönä, että se sai Myn melkein katumaan, ettei Penny ollut saanut näyttää rakkauttaan parhaiten osaamallaan tavalla.

No mutta kerro nyt, mitä olet suunnitellut tarjoavasi meille? Gia ja Elena olivat käyneet istumaan valkoisiksi maalatuille rautatuoleille, jotka olivat samaa sarjaa pyöreän pöydän kanssa. Ostos, josta talon omistajat saivat kiittää Mytä. Koko setti ei ollut maksanut tuhatta viittäsataa Ruotsin kruunua enempää ja sopi hienosti puutarhaan, joka ei ollut enää niin villiintynyt. Sekin oli jotain, mihin My oli vaikuttanut.

Kohta näette, My hymyili ja käytti hyväkseen kysymyksen tarjoamaa tilaisuutta livahtaa keittiöön varmistamaan, ettei liedeltä kantautunut porina tarkoittanut pohjaan palamista.

KOLME

Myös sisältä päin talo oli käynyt läpi silmiinpistävän muutoksen sen jälkeen, kun uudesta vuokralaisesta oli tullut pysyvä osa huushollia. Eteisessä ei tarvinnut enää yrittää löytää jalansijaa ja pelätä kompastuvansa kenkä- ja tossukasoihin, jotka aiemmin olivat tukkineet sisäänkäynnin. Nyt käyttämättömät jalkineet oli joko heitetty pois tai lahjoitettu paikalliselle hyväntekeväisyysjärjestölle. Sanomalehdet ja muu vanha paperiroska, joka jostain selittämättömästä syystä oli päätynyt hattuhyllyn ylemmälle tasolle, oli sittemmin ohjattu paperinkeräykseen, ja takit ja pusakat roikkuivat kauniisti henkareiden siistissä rivissä. Kulunut räsymatto oli korvattu käytännöllisemmällä, muovisella eteismatolla, joka oli helppo pitää puhtaana ja puistella. Oviaukon peittänyt ötökkäverho ei ollut enää ollut tehtäviensä tasalla, joten se oli julistettu hyödyttömäksi ja vaihdettu upouuteen versioon.

Valkosipulin, tomaattimurskan ja sitruunan erehtymättömästi toisiinsa kietoutuvat tuoksut kiemurtelivat eteiseen ja saivat veden herahtamaan Myn kielelle. Näinköhän hän oli ylittänyt itsensä tänä iltana? Liedellä porisi hiljalleen italialainen, mehukas lihapata osso bucco, joka oli valmistettu Sandron sedän Enzon lihakaupasta ostetusta tuoreesta vasikan potkasta. My hymyili itsekseen ajatellessaan, kuinka ison numeron Enzo oli asiasta tehnyt Myn päätettyä ostaa hienointa lihaa, jota tiskin takaa löytyi. Huolellisesti, kuin olisi käsitellyt arvokkainta omaisuuttaan, Enzo oli taputellut lihan kuivaksi, kapaloinut sen sitten paksuun paperinpalaan ja loihtinut kaikesta lopulta hienon, hamppunaruun kiedotun paketin. Luovutettuaan kalleimpansa ja otettuaan lähes syyllinen ilme kasvoillaan maksun vastaan, hän oli lyönyt kämmenensä yhteen ja huitonut niillä sinne tänne edestakaisin menevässä liikkeessä.

Ella Madonna! hän oli huutanut ja jatkanut sitten erittäin vahvasti murtavalla englannilla, jota Myllä oli kestänyt kauan alkaa ymmärtää. Tämä liha tulee olemaan käsissäsi menestys tänä iltana! Hän oli painanut etu- ja keskisormensa päät yhdessä peukalon kanssa huulilleen ja lähettänyt kovaäänisen lentosuukon. Excellente!

Hän oli mahtava Enzo. Meluisa, lämmin, kovaääninen – täsmälleen sellainen, jollainen monen mielestä vanhemman italialaisen miehen kuului olla. Hänen elämänsä intohimo oli ruoka, ja häneltä My sai erilaisia päivällisvinkkejä ja oppi, miten houkutella esiin ne kaikkein jumalaisimmat maut. My oli aina tykännyt ruoanlaitosta, mutta kaikki se hellan ääressä seisominen ja vaivannäkö yhden ihmisen päivällisen takia ei ikään kuin ollut tuntunut sen arvoiselta. Nyt oli kuitenkin toisin. Nyt hän oli itsestäänselvä osa kokonaisuutta, joka ei muuttunut päivästä toiseen, vaan nämä kolme naista olivat suurimmaksi osaksi aina yhdessä. Ja sitten oli tietysti Sandro. Mies erivärisine silmineen, jotka saivat hänen polvensa veteliksi joka kerta, kun mies katsoi häntä tuolla erityisellä tavallaan. Oli kuin tämä tutkisi Mytä aina sisimpään saakka ja tiesi täsmälleen, mitä hän ajatteli,