Kymmenes

By Iris Kähäri

Viisi novellia karjalaisen mielenmaiseman tulkilta ja kirjailijalta, joka on onnistunut säilyttämään omaäänisyytensä yhdenmukaistumisen paineessa!Palkittu Iris Kähäri kirjoitti uskomattomat kymmenen kirjaa kymmenen vuoden aikana. Tämä novellikokoelma juhlistaa Kähärin ansiokasta kirjailijantietä. Kertomukset kuvaavat tavallisia ihmisiä arkisissa tilanteissa mutta herkän tarkkanäköisellä otteella: toisin sanoen juuri sillä tavoin kuin taitavana ihmiskuvaajana tunnetulta Kähäriltä voi odottaa. Tarinat muodostavat ehyen kokonaisuuden, jonka kieli ja kuvallisuus puhuttelevat lukijaa omintakeisuudellaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 18, 2023
• ISBN: 9788728204047

Book preview

Kymmenes

Cover image: Midjourney

Copyright ©1962, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204047

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

HAJU

S attumalta Piisa muisti kellon. Isä oli ostanut sen Pietarista (Leningradista); äiti oli antanut sen Piisalle, isästä muistona. Sen kuoreen oli kaiverrettu kuvioita ja nimikirjaimet H.T.

Oli hämärää kun Piisa meni toiseen huoneeseen, melkein pimeätä. Kaapin avaimen hän oli hävittänyt, aukaisi oven peukalonkynnellään: työnsi kynnen avaimenreikään, veti, ja ovi tuli auki. Laatikossa murtuneen lautasliinatelineen ja katkenneiden hopealusikoiden seassa hän muisti kellon viimeksi nähneensä. Jos kello kävisi, hän ripustaisi sen seinälle; seurakseen, hän ajatteli. Veto oli kestänyt aina ennen pitkään, viikon.

Jakkaralla seisten Piisa hapuili hyllyä. Purettava vanha puku oli lähinnä, villasukkia, kaksi vanhaa käsilaukkua, kaksi mustaa vanhanmallista käsilaukkua. Piisa aukaisi toisen. Se oli tyhjä. Sen sivulokerossa oli litteä peltirasia, jossa oli ollut pillereitä. Päällä luki Laxol. Käsilaukkujen jälkeen oli vöitä, joiden solkipyydyksiin Piisa pelkäsi sormiensa takertuvan. Laatikko olisi kaiken romun takana.

Silmät ummessa Piisa nousi varpailleen, kuuli niveliensä natisemisen, horjahti, mutta tunsi seisovansa yhä jakkaralla. Hän kurkoitteli ja samalla kun hän takertui lujasti kaapin mykevään yläreunaan, hän toisella kädellään hapuili hyllyn perää. Äkkiä jakkara ei ollutkaan enää alla. Piisa oli astumassa syrjään. Hän putosi. Huumautuneena kivusta hän vähän aikaa makasi lattialla kykenemättä jaloilleen.

Seuraavana aamuna, se oli tiistai, tuntui pahalta. Ääneen valittaen Piisa pukeutui. Koski kun hän kääntyi, ja hän pani peukalonsa suuhun ja imi sitä, että ei olisi huutanut. Hän lähti silti töihin, postiin.

Harjun takana oli Piisan koti. Kävelymatkan aikana hän tapasi ihmisiä; muutamat sanoivat päivää hänelle ja hän sanoi takaisin. Tuttu rakennusmestari lähestyi. Toisinaan tämä oli pysähtynyt puhumaan, oli kertonut terveisiä rouvansa sisarelta, jonka Piisa tiesi kurssiajaltaan. Myöhemmin olivat olleet yhteisellä matkalla, rakennusmestarin rouvan sisar sekä Piisa. Hän toivoi miehen menevän ohi ja oli iloinen kun tämä meni.

Masentuneena Piisa jatkoi matkaa.

Tuuli terävästi vastaan ja kengänkorot raapivat katua.

Kaisu oli tullut, oli eteisessä. Hänelle Piisa aikoi ensin puhua haaveristaan, sanoa että oli pudonnut korkealta tuolilta ja ajatellut: jos olisi ollut vanha ihminen, luu olisi rasahtanut poikki. Aamulla vasta oli tuntenut henkeäsalpaavaa kipua.

Kaisu seisoi peilin edessä. Hän oli kammannut päätään, joka oli valkoinen ja pöyheä kuin villakukka. Jauhoisena kasvoiltaan ja huuliaan lipoen hän meni omalle paikalleen näkemättä Piisaa, saapuvaan postiin.

Seija, harjoittelija, tuli ovesta.

Piisa voihkaisi. Hän oli huomaamattaan käännähtänyt äkkiä. Ja vaikka hän piti tekoaan typeränä, harjoittelijalle kun ei vakinaisen virkailijan sopinut puhua läheisesti, hän sanoi että häneltä oli kai luu poikki. Hän painoi kevyesti puseroaan edestä, missä rinta oli matalaa, ja samalla kun hän hengitti, hän silmät avuttomasti isoina ja vanhoina näytti arastelevan odottamaansa kipua.

Seija oli kuunnellut, sanonut »ai» tai »voi voi», ja sisällä toimistossa hän ilmoitti »Tuhkanen on kipee» ja huoneen perällä uudestaan »Tuhkanen on…»

Sivusta Piisa oli pitänyt silmällä Kaisua. Tämä istui liikkumattomana katse postinhoitajassa, joka oli jo tullut, mennyt omaan kaapintapaiseen huoneeseensa ja jättänyt oven auki.

Vain Laina, joka istui »lapsilisissä» ja »kelassa», kysyi Piisalta, oliko totta mitä Seija oli sanonut. Laina oli pitkä, hänellä oli pitkät nilkat, pitkä vyötärö ja pitkät ranteet, ja kun hän puhuessaan ojensi kätensä ottaakseen hyllyltä papereita, rannerengas joka oli kuin peltipurkki, leveä, valahti kyynärpäähän. Piisa myönsi. Häntä ei huvittanut puhua asiasta enempää.

Ruokatuntiin saakka Piisa yritti kestää. Hän istui omalla paikallaan lähtevässä postissa, punnitsi, kirjoitti, otti rahaa ja liimasi merkkejä. Hän sanoi päivää ja hyvästi huomaamatta kenelle. Turhaa nousemista hän oli koko ajan välttänyt. Sitten hän meni postinhoitajan luo ja ilmoitti olevansa sairas.

Postinhoitaja rypisti kulmallisiaan. Kuka Piisan tilalle? Hän oli riisunut takkinsa, ja vaaleansinisen läpikuultavan paidan kanssa hänellä oli rusetti, joka oli tummanpunainen ja suippo. Ja samalla kun Piisaa palelsi, hän tunsi hiestyvänsä ja odottaessaan tuputti nenäliinalla otsaa, poskea ja leukaa huulen alta.

Postinhoitaja sanoi että hänen täytyy ensin puhua toisten kanssa, nousi ja meni toimiston puolelle. Kaisua hellittämättä katsoen hän kysyi, kuka hoitaisi lähtevää postia sinä aikana kun Piisa sairastaisi. Kaisu hieroi käsivarsiaan. Olihan heillä harjoittelija. Piisaa loukkasi Kaisun tyyni puhe, mutta vielä enemmän toisten puhumattomuus. Hän lähti ja oli kuulevinaan naurua.

Sairaalassa Piisa joutui röntgeniin. Kuvasta nähtiin että kolme kylkiluuta oli murtunut. Lääkäri osoitti Piisallekin kohtaa, kohotti tumman kalvon ikkunaa vasten ja sormellaan osoitti. Tilanpuutteen takia Piisa pääsi kuuden päivän kuluttua kotiin hoitautumaan. Lasku ei ollut iso, vajaat neljä tuhatta markkaa.

Oli aamupäivä kun Piisa käveli takaisin, hän jaksoi hyvin. Ilma oli melkein lämmin.

Ummehtunut haju oli ennättänyt pesiytyä huoneisiin. Piisa aukaisi heti ikkunat ja tarkasti kukkasensa, joita alakerran rouva oli tällä välin kastellut. Hän nyppi pari kolme kellastunutta lehteä ja pudotti ne ikkunasta ulos.

Kun Piisa kuuli liikkumista portaissa, hän meni ovelle, hymyili ja tervehti. Alakerran rouva ihmetteli; oli ajatellut näinä päivinä käväistä katsomassa, nyt oli Piisa laskettu jo kotiin. Piisa kiitti kukkasien kastelemisesta ja kysyi mitä hän oli velkaa. Alakerran rouva sanoi että oli saanut olla varovainen, kahdessa ruukussa kun oli ollut multaa niin että vesi oli ollut valua lattialle tai olivat juuret sitten täyttäneet; hän oli varustanut ne ruukut emalikupeilla, kai Piisa oli huomannut. Piisa kiitti uudestaan ja sanoi että hän kyllä maksaisi. Mutta alakerran rouva ravisti oikeata kättään ja näytti huojentuneelta. Kun toisen työn otti, se oli myös hoidettava, hän sanoi ja Piisa kiitti vielä.

Alakerran rouva lähti.

Piisa veti oven kiinni, pysähtyi eteiseen ja nuuhki. Samalla kun hän oli puhunut alakerran rouvan kanssa, hänestä oli tuntunut että lähellä oli jokin haiskahtanut. »Mikä täällä haisee…» hän oli ollut vähällä sanoa, mutta varovaisuuden vuoksi jättänyt, alakerran rouva kun oli hänestä aina ollut turhan kyseliäs.

Piisa nuuhki uudestaan. Mitään ei enää tuntunut. Haju oli tosiaan hävinnyt.

Pöydällä oli yhä paketti, jossa olivat Piisan sairaalassa tarvitsemat esineet: yöpuku, aamutossut, hammasharja, kampa ja kirja. Hedelmiä hän oli saanut ostaa sairaalan kioskista, kun oli tahtonut. Iltapäivällä Piisa pesi pientäpyykkiä ja korjaili sinne tänne ripottamiaan vaatteita. Lääkäri oli sanonut: vasta kolmen viikon kuluttua hän olisi terve.

Piisa aristeli vielä kun kävi pitkälleen. Vuoteensa jalkopäähän kapealle seinälle hän oli ripustanut kellon, jota etsiessään oli pudonnut. Tikitystä ei kuulunut.

Noustessa häntä koski, mutta kipu ei ollut enää sietämätön. Hän otti kellon. Vitjat painoivat; ne olivat tummunutta hopeaa joka ihoa vasten tuntui pehmeältä ja lämpöiseltä; käsi täyttyi. Kellon kuoreen oli kaiverrettu kuvioita, jotka olivat kuin sulkia tai palmunoksia. Piisa haki kohtaa, mihin kynsi mahtuisi, ja napsahtaen kuori avautui. Piisa nosti kelloa ja nyt, täysinäisessä valossa hän vasta huomasi että jokainen viisari oli erilainen: tuntiviisarissa oli poikittainen kahdeksannumeroa muistuttava koukero, minuuttiviisarissa pitkä hoikka S, pienin viisareista oli koristelematon. Kaikki olivat pysähtyneet.

Piisa painoi kuoren kiinni ja aukaisi kynnellään toisen. Vuosiluku 1843 oli sulkien ja palmunoksien kehystämänä yläreunassa ja keskellä kuin napa toinen vietereistä. Piisa kokeili, mutta avain ei sopinut ja hän muisti että oli ennenkin erehtynyt. Toiseen vieteriin avain sopi, ja kun tikitystä alkoi kuulua, hän sulki kuoren ja ripusti kellon naulaan. Naula