Henkilökohtaista

By Riitta Latvala

Täytyykö ihmisen elämän edetä tietyn kaavan mukaan? Onko elämässä jotenkin epäonnistunut, jollei kolmikymppisenä ole saavuttanut perinteisiä virstanpylväitä? Pauliina täyttää pian kolmekymmentä, mutta elää edelleen vakiintumatonta elämää. Hän asuu kimppakämpässä eikä parisuhdetta ole löytynyt. Kun Pauliina saa potkut töistä, sekin "aikuisten asia" katoaa elämästä. Pauliina alkaa vastata lehtien seuranhakuilmoituksiin ja toivoo kohtaavansa sitä kautta rakkauden. Vaan voiko rakkautta pakottaa? Ja voiko elämästä edes saada kunnollista otetta, jos omat luurangot ovat edelleen kaapissa? Henkilökohtaista on Riitta Latvalan koskettava ihmissuhderomaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 20, 2022
• ISBN: 9788728203545

Book preview

Henkilökohtaista

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1998, 2022 Riitta Latvala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203545

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Hän käänteli levyä epäluuloisena. Se oli Juice Leskisen vanha single, jossa ei kuitenkaan näkynyt naarmun naarmua. Kirjekuoressa oli ollut vain levy ja suojapahvit, ja osoite oli kirjoitettu kuoren päälle kirjoituskoneella. Postileima paljasti, että kirje oli lähetetty pääpostista.

Pauliina huokaisi. Hänen päässään alkoi taas soida »En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan…». Hän sujautti levyn pussiin ja vielä kirjekuoreen ja sysäsi kuoren keittiönpöydälle kertyneen lehtikasan alle. Hän päätti unohtaa koko jutun.

Talo oli vielä unessa. Hiljaisuus huokui seinistä kuin keittiö olisi kellunut tyhjiössä. Pauliina oli kuullut lehden tömähdyksen eteisen lattialle, mutta uni oli valunut taas jäseniin kuin viskin hulmahdus. Pauliinaa väsytti edelleen, häntä ei ollut vielä vedetty käyntiin.

Kirjekuoren kulma pisti esiin lehtipinon alta. Pauliina vilkaisi kuorta vielä kerran, tunki sen syvemmälle ja työnsi pinon seinän viereen. Hän levitti pöydälle sanomalehden ja haistoi tuoreen painomusteen nojautuessaan lehden ylle. Sunnuntain lehti oli paksu, hän saattaisi viettää pari tuntia sen ääressä. Riksa ja Tiina nukkuisivat kuitenkin pitkään. Oli harvinaista, että he ylipäätään olivat kumpikin kotona viikonloppuna.

Perjantaina Tiina oli nakannut kirjeen Pauliinalle ja jäänyt oviaukkoon seisomaan puhelin toisessa, luuri toisessa kourassa. Pauliina sai kirjeestä juuri ja juuri kopin ja vilkaisi Tiinaa murhaavasti. Hänellä oli vielä takki päällään, mutta hän avasi kirjeen saman tien.

– Ei oo totta! Mikä tää on?

Pauliina kopeloi kirjekuorta sisältä, mutta se pysyi tyhjänä.

– Mun täytyy nyt lopettaa. Pauliina on saanu varmaan kirjepommin, Tiina lopetti kerrankin lyhyeen ja tempaisi levyn Pauliinan kädestä.

– Näytä heti. Aha, Syksyn sävel, pannaan soimaan.

– Ette muuten paa. Levysoitin on rikki, Riksa sanoi nostamatta katsettaan tv-ruudusta.

– Ai niin, mä unohdin. Mutta mä voin kyllä laulaa tän teille, mä osaan sen sanasta sanaan, oottakaas… Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista, pane käsi käteen, ollaan hiljaa…

– Oo nyt hiljaa joo, hemmetti. Etkö sä tajua, että mä olen saanut nimettömän kirjeen, joka ei edes ole kirje! Kuka tän on voinut lähettää?

Pauliina seisoi keskellä lattiaa kysymysmerkkinä. Riksa ja Tiina istuivat sohvalla, Riksa silmät televisiossa, Tiina röhnöttäen jalat pöydällä.

– No se on joltain salaiselta ihailijalta tietty. Älä nyt ota sitä niin vakavasti, kyllä se lähettäjä vielä selviää, Tiina arveli.

– Ai selviää. Kristallipallosta vai? Entä jos se on joku perverssi, joka alkaa soitteleen tänne ja huohottaa korvaan.

– Huohotetaan takas. Mä oon hyvä huohottamaan, Tiina vakuutti.

Riksa sammutti tv:n ja totesi, että ainakin Pauliinan ihailijalla oli hyvä musiikkimaku. Ehkä mies oli vain niin ujo, että lähetti levyn ennen kuin uskalsi lähestyä henkilökohtaisesti?

– Ehkä tää herra nimetön haluaa pitää sua jännityksessä, Riksa sanoi.

– Mistä te muuten päättelette, että se on mies? Entä jos se onkin nainen? Pauliina keksi. Ajatus huojensi: ehkä kaikki olikin vain jonkinlaista-pilaa.

– Ai kuka muka? Tiina kuittasi.

– Jos vaikka… jos vaikka te kaksi ootte koko jutun takana.

– Me! Älä unta nää. Mä en riskeerais hyviä levyjäni sun kynsiis. Muisteles vaan, kuka sai levysoittimenkin hajalle, Riksa heitti sohvannurkasta.

– Älä yritä muuttaa puheenaihetta, se juttu on jo sovittu. Ollaan sitä nyt niin pokkana siinä. Kyllä sustakin vielä totuus irti puristetaan, senkin possu, levarinomistajapaskiainen, riistäjäkapitalisti.

Pauliina loikkasi sohvan luo ja alkoi kuristaa Riksaa käsinojaa vasten. Riksa pyöritteli silmiään ja korahteli. Tiina nousi sohvalta laiskasti. Hän katsahti ulos, vastapäinen asunto oli taas täysin valaistu ja ilman verhoja.

– Seis! Meitä tarkkaillaan. Se muija kattoo tuolta tänne sen näköisenä, että kohta se hakee voodoo-nuket esiin ja alkaa pistellä niitä.

Tiina irvisti tuntemattomalle naiselle ja piiloutui sitten nojatuoliin.

– Miten sä uskallat. Sehän lähettää kirouksen sun päällesi, Riksa ennusti.

– Hui. Ihanhan tässä menee kananlihalle.

Pauliina pani levyn kuoreen ja pujotti sen varovasti cd-levyrivin taakse. Oli parempi, että paketti olisi vähän aikaa poissa silmistä.

Nyt levy oli taas piilossa, ikään kuin se olisi piilottamalla kadonnut. Se tuntui soivan lehtipinon läpi, vaikka koko muu talo vaikeni edelleen.

Pauliina ei koskaan aloittanut lehden lukemista takasivuilta. Silloin kun hän joutui jakamaan osat Riksan ja Tiinan kanssa, hän luopui mielellään loppupään sivuista sarjakuvineen ja urheiluineen, mutta alkuosasta hän halusi pitää kiinni. Joskus hän meni olohuoneeseen ja levitti lehden lattialle, koska häntä ärsytti Tiinan tapa kommentoida lukemaansa. Tiinalle jopa lehden lukeminen oli kollektiivinen tapahtuma, ainakin sunnuntaisin. Jos hän ei saanut Riksalta vastakaikua, hän siirtyi olohuoneeseen Pauliinan perässä lukien kävellessään jotakin huomionarvoista kohtaa. Pauliina huokaisi, kuunteli Tiinaa ja mutisi jotakin yhdentekevää. Hän ärähti Tiinalle harvoin, koska viihtyi yleensä tämän seurassa. He olivat hyvin erilaisia ja elivät eri tavalla, mutta Pauliina tunsi, asiaa sen kummemmin ajattelematta, että kumpikin luotti toiseen, siinä määrin kuin toiseen ihmiseen voi luottaa. He olivat tutustuneet sattumalta: Pauliina oli tarvinnut asuntoa, ja kun puolituttu tyttö oli kertonut luennolla, että häneltä vapautuisi huone Töölöstä, Pauliina oli tarttunut heti tilaisuuteen.

Riksa eli omaa elämäänsä. Hän oli sairaanhoitaja, hänellä oli vuorotyö, ja hän vietti suurimman osan vapaaajastaan poikaystävänsä luona. Pauliina vaistosi, että hän muuttaisi sinne pian kokonaan.

– Senkun menee, Pauliina ajatteli. Hän viihtyi omissa oloissaan. Yhteisöasuminen oli enimmäkseen toiminut hyvin, mutta joskus hän kaipasi omaa rauhaa viikonlopun pitkinä aamuina. Hänellä oli tietyt aamurituaalit viikonloppuisin: hän haudutti teetä, teki lautaselle voileipiä ja vei ne pöydälle sanomalehden viereen.

Pauliina luki lehden järjestyksessä. Järjestelmällinen eteneminen oli leikki, joka päättyisi palkitsemiseen. Palkinnoksi riitti ilmoitusten loputon maailma, joka oli täynnä mahdollisuuksia.

Kulttuurisivujen jälkeen odotus alkoi tuntua. Pauliina käänsi sivuja rauhallisesti, mutta hylkäsi useimmat aiheet. Hän loikki ohi myynti-ilmoitusten: autoja, veneitä, taloja, asuntoja. Pianoja koiria mikrotietokoneita. Hän ei tarvinnut mitään eikä hänellä ollut rahaa. Hän vilkaisi ravintoloiden ja teatterien mainoksia. Hän ei ollut aikoihin käynyt teatterissa. Hän ei ollut aikoihin käynyt missään.

Henkilökohtaista-palsta pysäytti: Attention! Juuri Sinä viehkeä ja pirteä 20–30-vuotias nainen. Kirjoita kätevälle ja mukavalle autoilijalle, jolla on etupenkki vapaana. »Syysunelma».

Pauliina ei ollut koskaan vakavissaan harkinnut kontakti-ilmoitukseen vastaamista, mutta niiden lukemisesta oli tullut osa hänen aamurituaaliaan. Jos Tiina ja Riksa olivat kotona, hän vetäytyi olohuoneeseen.

Tänään Pauliina oli pettynyt: palstalta ei löytynyt mitään mielenkiintoista. Hän pani merkille, että päiväkahvitarjoukset näyttivät lisääntyneen. Olikohan prostituutio lisääntynyt vai pelkästään tarjousten suhteellinen määrä? Ehkä tavalliset kontakti-ilmoitukset olivat vähentyneet, koska lehti oli alkanut julkaista myös puhelinpalvelun tarjoavaa ystävänhakupalstaa.

– Huomenta, kuului ovelta, ja Pauliina säikähti niin että läikytti teenroiskeet lehdelle.

– No en kai mä nyt sentään noin pelottava ole, vaikka ruma oonkin näin aikaisin, Tiina irvisti. Hän meni vesihanan luokse, joi suoraan hanasta ja pani lisää vettä kiehumaan. Pauliina taitteli lehden kokoon.

– Jaaha. Se siitä aamurauhasta.

– Tismalleen. Anna tänne se takaosa.

Tiina vilkaisi päivän tv-ohjelmat, mutta avasi sitten Pauliinan kasteleman aukeaman.

– Johan mä arvasin, että salainen pahe se täällä rehotti. Hei kai sä vastaat tälle: Raitis ja kunnollinen 35 v. mies etsii vast, naisen seuraa. Jos pidät koti-illoista, kävelyretkistä ja ehkä kirjoistakin, kirjoita. »Me kaksi».

– Vai että raitis ja kunnollinen. Mitäs sitten, kun se huomaa, että mä en ole raitis ja kunnollinen?

Tiina luki ilmoituksia hartiat kyyryssä.

– Tää on hyvä: Nainen! Kaipaatko iloa ja hellyyttä elämään? Ihan fiksu ja mukava partasuu odottaa kirjettäsi. »Tavataan». Joo, tälle sun täytyy vastata. Parta ja kaikki. Se voi olla tosi seksikäs.

– Vastaa sitten ite sille.

– Kiitos, mutta nyt ei oo tarvis.

– Eiks siellä olis yhtään poikamiesisäntää? Lue nyt tarkkaan. Mä olen aina halunnut päästä maatalon emännäksi, Pauliina sanoi venytellen. Todellisuudessa häntä viehätti ajatus, että jokaisen ilmoituksen takana oli joku ihminen toiveineen ja pelkoineen. Joku joka toivoi elämänsä muuttuvan, joka ehkä parhaillaan luki samaa palstaa ja jäi odottamaan. Joukossa saattoi olla tuttujakin, työpaikalta tai yliopistolta. Jos hän tapaisi jonkun tutun henkilökohtaista-palstan välityksellä, hänelle tulisi heti mieleen, että miksi ilmoittaja oli käyttänyt palstaa välittäjänä. Miksi he eivät olleet lähestyneet toisiaan suoraan? Olisi oikeastaan tosi noloa tavata sillä lailla joku tuttu, hän värähti kuin pahanteosta yllätettynä.

– Huomenta vaan kaikille. Saiskos täällä kahvia?

Riksa pölähti keittiöön kirjavassa lohikäärme-aamutakissaan. Hän mittasi kahvinkeittimeen lähes täyden kannullisen. Kun kahvia keitettiin, sitä keitettiin myös. Sama periaate kelpasi ruuanlaittoon, Riksan lempiharrastukseen. Tiinan teeveden hän siirsi syrjään kiehumasta.

– Taas sä keität armeijalle. Mä juon ainakin vaan yhden kupin, Tiina sanoi.

– Kahvi tekee hyvää vatsalle, Riksa väitti.

– Just joo. Oot säkin varsinainen sisar hento valkoinen. Mä säälin sun potilaitasi. Varmaan sä yrität myrkyttää nekin.

– Natkun natkun.

Pauliina nousi haukotellen.

– Mä meen suihkuun. Eihän tätä seurakuntaa kestä.

Riisuutuessaan peilin edessä Pauliina ajatteli sanoma-lehden päiväkahvitarjouksia. Hän oli kuullut opiskelijoista, jotka elivät myymällä itseään. Joku hänen vierellään luennolla istunut villapaitaan sonnustautunut opiskelijatyttö saattoi illalla muuttua yhdeksi noista nukkemaisista säihkysääristä. Pauliina katseli vartaloaan arvioiden, kelpaisiko hän itse lihamarkkinoille. Sääret olivat pitkät ja hoikat, lantio melko kapea. Hän oli luultavasti liian laiha. Ei tarpeeksi seksikäs, hän tuumi. Hiukset olivat tummuneet lähes vaaleanruskeiksi, silmät olivat siniharmaat ja nauraessa hiukan vinot, suu oli suuri ja nenä aavistuksen verran pysty. Ainoa valtti oli ehkä houkutteleva suu.

Eikä hän pystyisi tarjoamaan vartaloaan kenelle hyvänsä. Hän oli liian varautunut. Häntä inhotti ajatuskin siitä, että joku koskettaisi häntä noin vain. Huorat tuskin pitivät kaikista asiakkaistaan. Luultavasti he eivät tunteneet mitään heitä kohtaan. Miehet olivat heille lihapaloja, niin kuin hekin olivat miehille.

– Lihaa, Pauliina ajatteli tarkastellen alastonta ylävartaloaan. Olkapäiden luut ja kylkiluut näkyivät selvästi. Pauliina nosti hiukset sykerölle ja astui ammeeseen. Lämmin suihku valeli ihoa rentouttavasti. Hän nautti ihon sivelemisestä. Se oli kuin löytöretkeilyä omaan itseen. Erityisesti rinnat tuntuivat hyviltä kämmeniä vasten.

Puhelimen kilinä keskeytti Pauliinan niskarentoutuksen. Tiina huusi häntä, ja hän nappasi pyyhkeen ympärilleen.

– Pauliina.

– Isä täällä hei. En kai häirinnyt?

– Et, et häirinnyt. Tai itse asiassa mä olin kyllä suihkussa.

– Siinä tapauksessa minä en pidättele sinua pidempää. Ajattelin vain kysyä, että sopisiko sinulle tulla syömään vaikka ensi lauantaina?

Pauliina katseli märkiä jalanjälkiään. Ne tulivat eteisestä olohuoneen pöydän luokse. Joku oli jättänyt puhelimen pöydälle. Se oli vanhanaikainen musta rotisko, jonka Tiina oli saanut jostakin. Pauliina ei pitänyt sen kilinästä.

– Kyyllä varmaan. Mutta soitellaan siitä vielä tarkemmin.

– Soitellaan vaan. Minun on pitänyt pyytää sinua aiemminkin, mutta on ollut kaikenlaista menoa. Viime viikon olin Oulussa työmatkalla.

– Aha. Tuleeko sinne muuten muita lauantaina? Pauliina kysyi, vaikka oli jo kananlihalla. Vesipisarat olivat melkein kuivuneet iholta.

– Tällä kertaa ei tule muita, vain sinä ja minä, isä sanoi. Oliko äänessä huvittuneisuutta?

– No nähdään sitten. Mä menen takaisin suihkuun.

Tapaaminen saattaisi olla tylsempi kahdestaan kuin isommassa päivällisjoukossa. Isällä oli ollut pari naisystävää, joiden kanssa Pauliinalla oli ollut melko hyvät mutta etäiset välit. Päivällispöydässä oli keskusteltu maailmantilanteesta, kulttuurista ja naisystävien harrastuksista. Ensimmäinen oli ollut innokas koirien kasvattaja, ja Pauliinan oli ollut vaikea käsittää, miten isä oli sattunut yksiin tämän spanielien emännän kanssa. Ajatus hänestä rapsuttamassa jotakin hurttaa tai viemässä sitä pissille veti suupielet hymyyn.

Äkkiä Pauliina muisti kolmannenkin naisen. Hän oli silloin kuusitoistavuotias lukiolainen. Luokka oli saanut pari vapaatuntia, tai sitten Pauliina lintsasi, hän ei muistanut tarkkaan, ja hän oli lähtenyt iltapäiväksi kotiin. Oli ensimmäisiä lämpimiä kevätpäiviä; aurinko kimotti päin näköä niin ettei voinut muuta kuin tulla hyvälle tuulelle. Hän käveli kotiin laukku olkapäällä kuin postinkantajalla ja potki tennareillaan talven jälkeensä jättämää hiekoitusta.

Eteisestä Pauliina rekisteröi ensimmäisenä isän kengät. Ne osoittivat olohuoneeseen, kuin isä olisi potkaissut ne jaloista kävellessään peremmälle. Pauliina huomasi toisetkin kengät, korkeakorkoiset avokkaat isän makuuhuoneen edessä. Hän tuijotti kenkiä tajuten samassa, että makuuhuoneesta kuului omituista ääntä, kuin vaimeaa kurnutusta tai rahinaa. Vatsaa sivalsi polte, jossa oli mukana sekä epäuskoa että hämmennystä ja vielä nolostumista. Aivan kuin Pauliina olisi yllätetty jostakin kielletystä. Makuuhuoneen ovi oli suljettu, mutta se veti häntä puoleensa magneetin tavoin. Hän hiipi ovelle pidättäen hengitystään. Hänen oli pakko avata ovi ja kurkistaa sisään. Muutamaa sydämenlyöntiä ennen kahvan painumista Pauliinalle tuli epätodellinen olo: se ei ollut hän joka avasi oven vaan joku joka irtaantui hänestä ja jota hän saattoi katsella ulkopuolelta.

Isä oli naisen päällä. Naisesta näkyivät vain isän selkään takertuneet kädet, koska peitto levisi selän kummallekin puolelle peittäen häveliäästi lähes koko näkymän. Naisen ääntely ja isän liikehdintä saivat Pauliinan pärskähtämään naurusta. Hetkessä pari kavahti irti toisistaan ja kääntyi ovelle päin, ja Pauliina kääntyi mutisten anteeksipyynnön jonnekin ovenpieleen. Hän juoksi rappuun haluamatta missään tapauksessa kohdata isää. Isä juoksi perään, mutta ilmeisesti housujen vetäminen jalkaan vei sen verran aikaa, että Pauliina rymisti jo kerrosta alempana isän ehtiessä ovelle.

– Pauliina! Ei tämä ole sitä miltä näyttää!

Mitähän se sitten oli? Pauliinaa nauratti, kun hän muisti isän huudon.

Neljätoista vuotta myöhemmin tilanteelle saattoi nauraa, mutta silloin oli tuntunut siltä kuin isä olisi suihkuttanut jääkylmää vettä niskaan: miksi kailottaa noloa tapahtumaa rapussa koko maailmalle? Pauliina oli viettänyt illan kahviloissa ihmetellen, pystyisikö hän enää koskaan katsomaan isää silmiin tai tapaamaan sitä naista. Nainen tosin saattoi olla prostituoitukin. Vastenmielinen vaihtoehto.

Pauliina ei koskaan saanut tietää totuutta. Tapahtuneesta ei puhuttu, eikä nainen enää käynyt heillä. Sääli. Ehkä isä oli rakastunut, ehkä mä pilasin kaiken, Pauliina ajatteli vilkaisten kuvaansa kylpyhuoneen peilistä. Oliko nainen ollut tumma vai vaalea? Hän ei olisi pystynyt sanomaan edes sitä. Tuskin isäkään olisi enää pystynyt. Yhtäkkiä Pauliina oli varma, ettei isä ollut rakastunut, ei siihen naiseen eikä seuraaviin, tummiin tai vaaleisiin. Onkohan sillä jotakin asiaa, hän mietti rasvatessaan jalkojaan vesihöyryisessä kylpyhuoneessa.

2

Kursori vilkkui Pauliinan silmiin ivallisesti. Monitorin ruutu oli häkellyttävän sininen, saman värinen kuin taivas joskus aamuisin hänen tullessaan työhön. Hän vilkaisi ulos ikkunasta ja näki palan harmaata höttöä ruokalasiiven yllä. Rakennuksen seinustalla pari pihlajaa koetti vielä luovuttaa hiukan väriä ympärilleen. Kohta syksy riisuisi ne