Tinka ja tummat vuoret

By Taru Mäkinen

Lukiota käyvä Tinka huomaa olevansa erikoisessa tilanteessa. Tinkan poikaystävä Kisu on romani ja käy ammattikoulua. Jotkin koulukaverit ovat lapsellisia ja nälvivät Tinkaa aiheesta. Onneksi Tinka ei taivu vaan pitää Kisun puolia. Miten Suomessa voikin olla niin paljon rasismia ja ennakkoluuloja? Tinkaa mietityttää myös Riina, hänen entinen paras ystävänsä. Mitä lasta odottavalle Riinalle mahtaa kuulua?Ystäviä, koulunkäyntiä ja rakkaushuolia... Tinkan elämä on täynnä teini-iän iloja ja haasteita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788726958140

Book preview

1

– Sähän oot sen musun kanssa, Johanna sanoi. – Sen Granrothin.

– Joo, Tinka sanoi.

He seisoivat lukion pihalla talven ensimmäisessä lumisateessa. Suuret, repaleiset hiutaleet putoilivat ja sulivat melkein saman tien, kastelivat kasvot ja hiukset ja takin.

Tinka vietti välitunnit yleensä Johannan seurassa, vaikka eivät he oikeastaan olleet ystävät. Heillä oli luokassa jonkinlainen kilpailuasema, mutta se oli erottamisen sijasta yhdistänyt. Johanna oli matematiikassa hyvä ja Tinka melkein pärjäsi hänelle, pystyi jopa joskus ohittamaankin. Kumpikin oli kiinnostunut matematiikasta, teki lisätehtäviä ja luki ylimääräistä.

– Sehän on amitsussa, Johanna sanoi kuin alleviivatakseen sen mitä Kisu oli. Hänen äänessään oli huolellisesti peiteltyä vahingoniloa. Hän sitä paitsi kyselikin asioita jotka tiesi.

– Joo, Tinka sanoi ja ojensi kättään, pyydysti paljaalle kämmenelle märän lumihiutaleen. Se suli siihen. Hän katsoi miettiväisenä Johannaa. Tyttö oli jotenkin kulmikas ja harmaa, ilme oli melkein aina vähän nyrpeä. Oli vaikea kuvitella Johannalle minkäänlaista poikaystävää, eikä sellaista Tinkan tietojen mukaan ollut koskaan ollutkaan.

– Mä en viittis olla ammattikoululaisen kanssa, Johanna sanoi. – Enkä tietenkään musun.

Tinka purskahti nauruun. Hän katsoi Johannan nyrpeitä kasvoja ja häntä nauratti vielä enemmän. Johanna näytti niin häkeltyneeltä, hän oli selvästi odottanut aivan muunlaista reaktiota.

– Et varmaan niin, Tinka sanoi.

– Mikä sua siinä niin huvittaa? Johanna kysyi epäluuloisesti.

– Et sä edes voisi olla musun kanssa, Tinka sanoi. – Kun sä et kestäis alkuunkaan sitä että sulle keljuiltais siitä.

Johanna näytti siltä että pallo oli täysin hukassa. Tinka oli usein ihmetellyt sitä miten Johannan älykkyys rajautui vain kouluaineisiin. Heti kun tuli jotain sanailua Johanna putosi, vitsejäkään hän ei ymmärtänyt ellei niitä selittänyt.

Johannan ärtynyt ilme muuttui vielä ärtyneemmäksi. Hän tunsi olevansa alakynnessä nyt, eikä oikein ymmärtänyt miten niin oli käynyt, hänhän siinä oli hiukan yrittänyt osoittaa Tinkalle, ettei tällä kaikki niin kovin hyvin ollut. Hän yritti nyt vaihtaa aihetta, mutta ei päässyt eroon romaniteemasta, sillä ensimmäinen minkä hän keksi sanoa oli:

– Mun siskon kanssa samalla luokalla oli yks Janette Granroth. Se aloitti lukion mut lopetti sit ekan luokan jälkeen.

– Joo se on Kisun sisko, Tinka sanoi. – Se kertoi, että se oli koulussa hirveen yksin, kukaan ei niinku oikeesti ollut sen kaveri.

Johanna näytti vaivautuneelta mutta Tinka ei yrittänytkään auttaa vaihtamaan puheenaihetta. Johanna oli itse kääntänyt keskustelun tällaiseksi ja saisi etsiä ulospääsynsä. Tinka muisti kovat ja katkerat sanankäänteet joilla Janette oli kuvannut sitä mitä oli olla romani kaajeitten koulussa. Kai se oli totta, varmaan Janettella oli ollut tympeää, kun pelkkä seurustelu Kisun kanssakin silloin tällöin heitettiin Tinkan silmille kuin solvaus.

Mutta Johanna katsoi nyt toisin, ihmetellen, kuin hän olisi yrittänyt ymmärtää.

– Kuinka sä osaat olla niiden kanssa? hän kysyi. – Mä pelkään mustalaisia jotenkin. Käytkö sä oikeen niillä kotona?

– No kato tääl on vaan Kisun mummo ja se Janette, Tinka sanoi. – Eikä Kisu asu niillä, se on amitsun asuntolassa. Se ei edes tuntenut niitä ennen viime kesää, kun se jäi pienenä äidilleen eikä sen äiti oo romani. Mut kyl me niillä käydään ja…

Tinka epäröi, katsoi Johannaa, mietti mitä Johanna ymmärtäisi, jos hän yrittäisi kertoa, miten häntä viehättivät mummon tarinat, koko se vieras elämä joka niissä levittäytyi eteen. Oudot tavat, voimakkaat tunteet, värikkäät kuin romaninaisen puku, kiehtoivat häntä. Janette oli kova ja katkera, kuvasi suomalaista rasismia tavalla joka aina teki Tinkan surulliseksi –sumlliseksi siksi, että se oli totta – mutta mummo kertoi pahatkin asiat niin että ne tuntuivat osalta hyvää, kaunista maailmaa.

– Ne kiinnostaa mua, Tinka sanoi. – Mä oon lukenutkin romanikulttuurista kaiken minkä mä oon kirjastosta löytänyt. Suomen romanit on kato säilyttäny perinteensä paremmin kuin melkein missään maassa, ja…

Johannan katseesta näki että ohi meni. Hänen älylliset ponnistuksensa riittivät kertakaikkiaan vain yhtälöiden ratkaisemiseen.

Katja ja Mari tulivat kohti, pysähtyivät.

– Mitä te niin vakavina mietitte? Mari kysyi.

– Ton Tinkan mielestä mustalaiset on kiinnostavia, Johanna sanoi huolestuneella äänellä.

– Mun mielestä ne on inhottavia, Mari sanoi. Ja sitten, kun Katja tönäisi häntä kylkeen, hän lisäsi:

– Niin no, anteeks, en mä Kisua tarkoita. Mut ne on inhottavia noin yleensä.

– Just tota on rasismi, Tinka sanoi.

– Ai mitä? Mari ihmetteli.

– No sitä, että sun mielestä jokin ihmisryhmä on inhottava noin yleensä.

Mari katsoi Katjaa ja Johannaa tukea hakien.

– Mut nehän on, hän sanoi häkeltyneenä.

– Kyl me Kisusta tykätään, Katja sanoi painokkaasti. Hänen mielestään oli varmaan hyvinkin tärkeätä korostaa sitä.

– Mut sekin nainen, joka pelaa jassoa tavaratalon baarissa, se melkein sylkee silmille kun siihen tulee, ja tönii, Mari sanoi.

Tinka hymähti.

– Niinku sä et tuntis töniviä tätejä ihan meikäläisissäkin.

– Niin no kyl, Mari sanoi. Ja sitten, niin kuin se olisi ratkaissut asian, hän lisäsi:

– Mut eihän musuista kukaan tykkää.

Eikä Tinka voinut kuin nauraa. Mari katsoi niin vilpittömänä, suuttua ei kannattanut. Marit, Katjat ja Johannat olivat imeneet itseensä vallitsevat mielipiteet eivätkä osanneet ajatella itse. Suurin osa ihmisista oli sellaisia.

Kotonakin oikeastaan vain äiti suhtautui romaneihin samalla tavalla kuin hän suhtautui muihinkin ihmisiin. Isäpuoli Markku ja sisarpuoli Tiikeri hyväksyivät kyllä Kisun ja olivat jo tottuneet Janetteen, mutta jos Janettella oli ystävätär mukanaan he olivat heti varuillaan.

Ehkä minunkin on ollut vain pakko Kisun takia ajatella koko juttu perusteellisesti, Tinka mietti.

– Suutuiksä? Katja hätäili.

Hän näytti tosi huolestuneelta ja Marikin katsoi kuin arkaillen.

Ne katsovat niin kuin minä olisin sairas tai vammainen, Tinka ajatteli. Ja harmin seassa alkoi taas kuplia nauru.

– Mistä mä suuttuisin, hän sanoi. – Teillä on teidän ajatukset ja mulla on mun.

– Kun Kisu on kyl meidän mielestä ihan kiva, Katja toisti taas kerran. Juuri tuolla äänellä saattoi kuvitella lääkärin vakuuttavan sairaalle ettei tauti ollut vaarallinen.

Lunta putoili harvakseen maahan, suli siihen. Tinka hymyili, mutta jonkinlainen apea olo hiipi mieleen. Mari ja Katja katselivat hetken kengänkärkiään, jatkoivat sitten matkaansa.

– Mä en kyl nyt tajuu mistään mitään, Johanna sanoi.

– Tuo oli sulta ehdottomasti päivän mietelause, Tinka sanoi kärkevämmin kuin oli aikonutkaan.

2

Keskustan tavaratalon baarissa oli tavanomainen koulupäivän päättymisen aikainen tungos. Rouvat siirtelivät kassejaan lähemmäs itseään kun nuoriso levittäytyi pöytiin. Myyjät olivat jo alistuneet: jotain oli kyllä pakko ostaa, mutta sitten sai olla.

Päivällä oli ollut fysiikan koe, ja Johannan ja Tinkan vastaukset oli levitetty pöydälle. He ainoina suostuivat näyttämään