Ninna ja kultainen nuoruus

By Taru Mäkinen

Ninnaa jännittää. Huomenna on ensimmäinen päivä uudessa koulussa. Ja niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi sulateltavaa, Ninna siirtyy samalla yläasteelle. Kun Ninnan perhe muutti, paras ystävä Säde jäi vanhalle asuinalueelle. Nyt Ninna kaipaa Sädettä ja coolin ystävän tuoma turvaa. Miten Ninna mahtaa pärjätä omillaan? Säteen seurassa Ninna sai ystävät, aseman luokassa ja arvostuksen tekemättä mitään. Onneksi Ninna saa uusia ystäviä jo koulun ensimmäisenä päivänä.Teinityttö Ninna asuu helsinkiläisessä lähiössä. Elämä täyttyy ystävistä ja ilosta – ja välillä myös huolista. Normaalien nuorten huolien lisäksi Ninna murehtii myös äitinsä rahaongelmia.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 15, 2021
• ISBN: 9788726949568

Book preview

1

Ninna heräsi. Hätääntyneenä hän tavoitti kelloa. Hän oli jännittynyt, illalla oli unen tulo ollut vaikeaa. Aamulla olisi syksyn ensimmäinen koulupäivä.

Yläasteen ekaluokkalainen, Ninna pilkkasi itseään. Tarttet varmaan äidin saattajaksi ja nallen kainaloon että uskallat mennä.

Kellon viisareita tuskin näki elokuisen yön hämärässä, kaikesta huomasi ettei ollut aamu, mutta silti Ninna tutki kelloa huolissaan. Puoli kolme se oli.

Ninna sulki silmänsä ja yritti nukkua. Mutta olo oli levoton ja Ninna kääntyili etsien hyvää asentoa. Mikään ei tuntunut sellaiselta.

Aamulla menisivät Säde ja Terhi yhdessä siihen kouluun jonne Ninnakin olisi kuulunut, ellei olisi muutettu tänne. Sinne kokoontuisivat kaikki tutut. Vain Ninnan piti vieraiden joukkoon, luokkaan jossa ei ollut yhtään tuttua.

Vasta viime päivinä Ninna oli pohtinut, mitä oikein oli merkinnyt olla Säteen paras ystävä. Säde oli itsevarma, sai helposti ystäviä, eikä Säteen mielipiteitä ja ehdotuksia vastustettu. Säteen seurassa Ninna oli saanut ystävät, aseman luokassa ja arvonannon ikäänkuin lahjaksi, tekemättä mitään.

Ninna käännähti vatsalleen ja muotoili tyynyään kovakouraisesti nyrkittäen.

Jännittää joku muukin, Ninna vakuutti itselleen. Ei ne kaikki samalta luokalta ole, ja voi siellä olla joku muukin joka ei tunne ketään ennestään.

Ninna yritti tyhjentää ajatuksensa. Sitten hän yritti ajatella mukavia asioita. Koulun jälkeen hän tapaisi Säteen ja Terhin keskustassa, aseman arpaautolla. Niin oli sovittu. Ja kun äiti pääsisi töistä mentäisiin yhdessä ostoksille. Äiti aikoi hankkia vauvalle tarvikkeet jo nyt, että ne olisivat ajoissa valmiina.

Vauvan ajatteleminen viihdytti Ninnaa eniten. Hän oli varma että se olisi sisko, mutta veljenkin hän oli valmis hyväksymään. Sen syntymään olisi vielä kuusi viikkoa. Äiti jäisi lomalle aivan kohta ja se olikin hyvä, sillä äiti oli ollut kovin väsynyt.

Ninna katseli kaupungilla vieraita vauvoja niin uteliaasti ja innokkaana että Aimoa ihan nauratti. Ei olisi ollut varaa, Aimo se vasta hassu oli, kokeili yhtenään vauvan liikkeitä jotka tuntuivat äidin vatsan läpi ja höpötti:

— Mitä isin pieni, mitä isin pieni…

Mutta onhan se Aimon ensimmäinen vauva, Ninna ajatteli sovinnollisesti. Äidillä on sentään minut.

Ajatus uudesta koulusta ja tuntemattomista luokkatovereista häipyi etäiseen usvaan. Ninna näki itsensä kiikuttamassa sylissään suloista pientä tyttöä, ja puoliunessa hän kuuli Aimon sanovan jotain.

Mutta Aimon ääni oli hätääntynyt.

Ninna kimposi istumaan. Tämä ei ollutkaan unta, tämä tapahtui todella. Aimo puhui.

— Ninna, älä nyt säikähdä, mutta kun meille ei ole vielä asennettu sitä puhelinta niin pitäisi mennä naapurista soittamaan…

Huoneessa oli valot ja Aimo oli puolipukeissaan, kalpea pörrötukkainen. Ninnan kädet alkoivat vapista ja hän nousi kysymättä mitään ja alkoi hätäisesti pukeutua. Aimon ääni ja ulkonäkö olivat niin erilaiset kuin tavallisesti.

— Sanot että… Aimo aloitti ja vaikeni sitten. — Tai jos minä itse sentään…

— Aimo, äiti huusi viereisestä huoneesta. Aimo meni sinne Ninna perässään.

Äiti makasi sängyllä ja ojensi käsiään Aimoa kohti kuin lapsi. Hän itki ja Ninnaa kauhistutti hänen itkunsa. Jotain kamalaa oli tapahtunut eikä Ninna uskaltanut kysyä mitä.

— Rauhoitu, Mirja, Aimo sanoi. — Minä juoksen soittamaan ambulanssin.

— Mutta vauva on liian pieni vielä, äiti sanoi epäselvästi itkunsa lomasta. — On ihan liian aikaista, se ei jaksa alkaa elää, se…

— Mirja, Aimo sanoi käskevästi. — Rauhoitu.

Aimo meni ja Ninna istui sängylle äidin viereen.

— Syntyykö se? Ninna kysyi ääni vapisten.

Äiti yritti nyt selvästi hillitä itseään.

— Minä heräsin siihen että lapsivesi tuli, hän sanoi. — Ja supistuksia on koko ajan.

Ninna ei uskaltanut kysyä muuta, hän näki miten äiti ponnisteli ollakseen itkemättä.

Kuusi viikkoa liian aikaisin, Ninna ajatteli. Voiko se selvitä, jääkö vauva eloon?

Sitten Ninna vilkaisi äitiä. Äiti itki taas, tuskaista, epätoivoista itkua. Ninna hätääntyi. Jos vauva kuolisi niin miten äiti kestäisi sen, äiti joka oli niin toivonut tätä vauvaa, niin iloinnut siitä. Ninnakin alkoi itkeä eikä äiti tuntunut edes huomaavan sitä.

Ovi kävi ja naapurin rouva tuli aamutakkisillaan sisään Aimo perässään. Naapuri oli melko vieras, oli tervehditty ja juteltu ilmoista, mutta nyt nainen tuli kuin kotiinsa. Hän oli tukeva, harmaatukkainen ja ystävällisen näköinen. Ninna nousi ja hän istui Ninnan paikalle äidin viereen.

— Ja itku lopetetaan justiinsa, hän sanoi ja äiti vaikeni hämmästyneenä.

— Nyt ei ole itkun aika, nainen sanoi. — Säästät voimasi siihen että synnytät lapsen. Ennen aikojaan meilläkin kolmas tuli ja ihan terve se on silti.

Ninnan äiti katsoi naista ja kuivasi silmiään.

— Nyt näyttää paremmalta, naapurin rouva sanoi. — Iloahan lapsen syntymä on.

Aimokaan ei enää ollut niin kalpea ja huolestuneen näköinen. Hän keräsi kassiin äidin tavaroita.

— Sinä voit mennä naapuriin loppuyöksi, Aimo sanoi Ninnalle. — Soitan sinne heti kun on jotain kerrottavaa.

Harmaatukkainen nainen nyökkäsi rohkaisevasti Ninnalle.

— Meillä heräsi koko porukka ja ne laittavat siellä sinulle petiä tyttöjen huoneeseen, hän sanoi.

Ninna tiesi että naapurissa oli paljon lapsia, isoja ja pieniä. Yhden pienen kanssa hän oli jutellutkin. Oikeastaan tuntui mukavalta päästä sinne, kun niiden äitikin vaikutti noin kodikkaalta. Mutta olisi Ninna yksinkin pärjännyt loppuyön.

— Sieltähän se tulee, rouva sanoi.

Ambulanssin sininen valo välkkyi ikkunan alla.

— Eipäs nousta, nainen torui Ninnan äitiä. — Anna niiden nyt oikein passata sinua, kantaa paareilla, tehdään nyt kaikki mahdollinen pienokaisen hyväksi, että se pääsee terveenä maailmaan.

Naapurin mies aukoi ovia ja valkotakkiset miehet tulivat hänen ohitseen.

— Ja lapsivesi on tullut, toinen sanoi. — Pysykää makuulla, no niin, eipäs itketä…

Mutta äiti itki taas ja valkotakkiset nostivat hänet ja hetkessä äiti oli poissa ja Aimo kiirehti juosten hänen peräänsä. Ninna huomasi nojaavansa naapurin naisen olkapäähän. Hän itki niin että olkapää kastui ja nenä tukkeutui.

— Niistä, hyvä lapsi, mies sanoi ja työnsi Ninnalle nenäliinaa.

Ninna niisti häpeissään.

— Jääkö se vauva henkiin? hän kysyi.

Harmaatukkainen nainen katsoi häntä lempeästi.

Hän ei näyttänyt enää ollenkaan niin reippaalta kuin Ninnan äidille puhuessaan.

— Kyllä se ihan mahdollista on, hän sanoi.

Ninna käänsi katseen vauvan vaunuihin, jotka olivat jo valmiina huoneen nurkassa. Ne oli ostettu viikko sitten.

— Tule nyt, nainen sanoi ystävällisesti. — Annika ainakin odottaa sinua kovasti. Annika on koko kesän toivonut tutustuvansa sinuun.

Ninna hämmästyi. Ei hän tiennyt