Jade ja hakkeri pulassa

By Taru Mäkinen

Kun Janni tutustuu Harri-nimiseen hakkeripoikaan, hän arvaa pian, ettei kaikki ole kunnossa. Kuka vainoaa Harria ja miksi? Haluaako joku käyttää Harrin hakkerointitaitoja pahoihin tarkoituksiin? Janni on valmiina auttamaan apunaan mystinen Jade-tyttö. Jannin elämään mahtuu myös suuria muutoksia – onhan Jannista tullut isosisko! Onnistuuko sisaren rooliin sopeutuminen vielä 15-vuotiaana?Kun lähistöllä tapahtuu rikoksia, paikalle saapuu mystinen Jade-tyttö. Yhdessä 14-vuotiaan Jannin kanssa Jade ratkoo rikoksen jos toisenkin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788726957945

Book preview

Janni pysähtyi tavaratalon tungoksessa nähdessään tutun pojan. Hän huiskautti kättään ja kiirehti lähemmäs. Hän oli kuljeskellut ilman mitään varsinaista asiaa, kuluttanut vain aikaa ja tuntenut olonsa pitkästyneeksi. Tapaaminen toi mieleen mukavia muistoja lähimenneisyydestä, jolloin elämässä oli taas kerran ollut vauhtia ja väriä.

Sellaista pitäisi olla aina, Janni ajatteli. Kaipaan haasteita ja toimintaa. Tylsii kun mitään ei tapahdu.

Mutta ehkä se oli liikaa pyydetty. Ehkä piti oppia kestämään myös koulun yksitoikkoisuus, ja pitkät tylsät hetket sen jälkeen, kun ei ollut mukavaa seuraa eikä kunnon tekemistä.

– Hei Timi, hän sanoi.

Romaninainen, jonka seurassa poika oli, katsoi Jannia yllättyneenä. Janni arveli, että hän oli pojan äiti, ja tervehti kohteliaasti. Poika näytti ensin yllättyneeltä, sitten hänen kasvoilleen levisi tuntemisen hymy.

– Hei, Timi sanoi. – Nyt saat selittää, että mä sain ne rahat ihan rehellisesti. Meidän porukat ei millään meinanneet uskoa mua, vaikka mä kuinka selitin.

Hän kääntyi naiseen päin.

Tämä nyt on se, josta mä kerroin, se joka antoi mulle rahaa. Ja sillä on jotain tekemistä sen kanssa, mistä oli iso juttu lehdessä, sen missä naispoliisi selvitti Immun timanttien arvoituksen. Se nainen, jota mä kävin tapaamassa kun tuo tyttö pyysi, oli se naispoliisi…

Janni keskeytti Timin sekavan sanatulvan. Hän ei halunnut selitellä, mitä todella oli tapahtunut. Olihan siinä ollut vauhtia, väriä ja toimintaa, jota hän olisi mielellään muistellut. Mutta tuon toiminnan varsinainen ohjaaja oli ollut Jade, ja siihen liittyi salaisuuksia, joita Timin ei tarvinnut ryhtyä liikaa pohtimaan.

– Niistä asioista ei pidä puhua, Janni sanoi.

– Et kai ole houkutellut poikaa mihinkään luvattomaan, romaninainen sanoi ja näytti ankaralta. – Timi on kunnon poika, eikä sitä saa sotkea mihinkään…

Janni alkoi jo katua, että oli ollenkaan tervehtinyt Timiä. Tämä olisi varmaan kävellyt tuntematta ohi, jos ei olisi tullut huudeltua. Mutta hän nieli harminsa ja ajatteli, että pojan äidillä oli tietysti oikeus suojella lastaan. Vaikka Timi oli Jannin kokoinen, hän oli silti reilusti nuorempi, ja sen ikäinen tarvitsi Janninkin mielestä ohjausta ja huolenpitoa.

Sitä paitsi Timistä oli ollut todellista apua tilanteessa, jossa Jadea oli tarvittu käymään Jannin äidin puheilla. Vaikka Janni yleensä naamioitui Jadeksi kätevästi ja nopeasti, ei äitien tai isien tarkkaavaisuutta saanut aliarvioida. Ja toiminta Jadena päättyisi lopullisesti, jos äiti tai isä koskaan saisi selville, kuka Jade todellisuudessa oli.

Janni oli ensitapaamisella huomannut Timissä juuri yhdennäköisyyden Jaden kanssa, josta tietysti seurasi, että hän myös muistutti melkoisesti Jannia itseään. Hänen äitinsäkin huomasi sen nyt.

– Olette niin yhdennäköisiä, että voisitte olla sisarukset, hän sanoi ja katsoi pojastaan Janniin ja taas takaisin kummastuneen näköisenä.

– Me vaan ollaan yhtä tummia, Timi vähätteli. – En mä näytä likalta.

Hänen äitinsä naurahti.

– Mikä ettet näytä, kun pidät hiukset noin pitkinä, hän sanoi. – Mutta se yhdennäköisyys on kyllä muuta. Se on jotain ilmeessä, silmissä varsinkin. Sisaruksista kävisitte. Ja kuitenkin Timi sanoi, ettet ole meikäläinen.

Hän katsoi Jannia kysyvästi, kuin epäillen pojan tietoja.

– En ole, Janni sanoi hyväntuulisesti. – Isä on muuttanut Chilestä Suomeen, ja äiti on ihan suomalainen. Ehkä siitä sekoituksesta mun tapauksessa tuli jotain aika lailla teikäläisen näköistä.

He olivat puhuessaan vetäytyneet hiukan sivuun antaakseen tietä ihmisille, joita koko ajan kulki ohi. Äkkiä Janni kuitenkin tunsi käden olkapäällään ja katsoi hämmästyneenä taakseen. Siinä seisoi pitkä ja pulska hymytön vahtimestari ja tuijotti häntä vaativasti ja ankarasti.

– Teillä ei ole asiaa tänne, vahtimestari sanoi, kuin olisi vain toistanut itsestään selvän ja kyllästyttävän totuuden, joka Jannin olisi pitänyt hänen mielestään sanomattakin ymmärtää.

Janni häkeltyi ja nolostui, vaikka ei ollutkaan täysin tottumaton tällaiseen. Mustat hiukset aiheuttivat ongelmia aina silloin tällöin. Hän oli saanut tottua siihen, millaista oli kun ei kuulunut enemmistöön, ei näyttänyt samalta kuin muut. Milloin puhuteltiin venäläiseksi, milloin luultiin pakolaiseksi, usein kyllä kotoisesti mustalaiseksikin.

Mies jätti Jannin ja töni nyt Timiä ja hänen äitiään.

– Kokoontukaa muualla, hän marmatti. – Teikäläisiä kun päästää sisään, niin aina tulee vaikeuksia.

– Mennään, Timi, nainen sanoi tyynesti. – Tehdään ostokset muualla. Kyllä meidänkin raha jonnekin kelpaa.

Janni ei osannut suhtautua yhtä tyynesti. Hän katsoi raivoissaan miehen hailakan välinpitämättömiin silmiin ja yritti keksiä jotain sanottavaa. Sitten hän tajusi sen turhaksi. Tuollaista ihmistä sai tuskin millään ymmärtämään, että hän oli tehnyt jotain väärää. Varmasti miehellä oli kokemuksia harmillisesti käyttäytyneistä heidän näköisistään ihmisistä. Se että kukaan niistä ei taatusti ollut ollut Timi, hänen äitinsä tai Janni, ei miestä vaivannut.

Tyttö alistui ja pyörähti ympäri, käveli mahdollisimman arvokkaasti ulos ovesta.

Timi ja hänen äitinsä olivat pysähtyneet kadulle neuvottelemaan.

– No niin, Timi sanoi huomatessaan Jannin. – Miltä tuntuu kun luullaan mustalaiseksi?

– Mua luullaan milloin miksikin, Janni sanoi synkästi. – Joskus mä vielä raivostun ja alan riehua ja tapella tommosessa tilanteessa.

– Mä olisin potkaissut sitä ukkoa, ellei tuo olisi ollut mukana, Timi uhosi ja katsoi syrjäsilmin äitiään.

– Mä en yhtään ihmettele, Janni sanoi.

– Se vain pahentaisi asiaa, nainen väitti. – Minä aina lähden pois, ja niin olen neuvonut Timiäkin tekemään. Kyllä sitten löytyy niitäkin, jotka ovat ystävällisiä.

Janni ei kuitenkaan jaksanut ajatella niin, ainakaan vielä sillä hetkellä. Mielessä pyöri sanonta, että oli niitä, jotka eivät oppineet ellei opettanut pesäpallomailalla. Ainakin hän ymmärsi, millaisessa mielentilassa tuollainen ajatus oli syntynyt.

Hän hyvästeli romaninaisen ja pojan ja lähti päämäärättömästi kävelemään. Lähinnä hän oli menossa kotia kohti, mutta valoisa ilta houkutteli viipymään ulkona. Kasvitieteellisen puutarhan portilla hän mietti, menisikö kiertelemään sen pihaa ja ihailemaan kevättä, joka oli puhjennut esiin kaikkialla. Aidan takana suuret puut vihersivät kutsuvasti. Hän uskoi melkein tuntevansa ruohon tuoksun pakokaasujen katkun ylikin. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa sillan yli Hakaniemeen.

Torin jälkeen tulivat korkeat vanhat kerrostalot ja niiden luomat syvät varjot. Silti matalasti ja viistoon paistava aurinko mahtui aina silloin tällöin puikahtamaan sinnekin. Janni suuntasi askeleensa kohti Kallion kirjastoa. Ehkä hän kävisi valitsemassa sieltä jotain luettavaa. Poikaystävä, Tari, ei tulisi tänään käymään ja paras ystävätär Reija viihtyi taas omilla retkillään, hänestä ei ollut useinkaan seuraa.

Janni pysähtyi katsomaan näyteikkunaa jossa oli vauvanhoitotarvikkeita. Tuollainen kiinnosti nyt. Kotona oli