Irma

By Liisa Hännikäinen

Irmalla ei ole muuta omaa kuin lapsi. Huone on toisten nurkissa ja valmiiksi kalustettu. Lapsen isä lähti aikoja sitten ja jätti jälkeensä loppumattoman kaipauksen. Viikot kuluvat vanhuksia hoitaen. Päivä päivältä Irman mieli vajoaa syvemmälle ja syvemmälle mustuuteen. Hän ei pääse yli pettymyksestä elämää kohtaan – hän oli odottanut jotakin aivan toisenlaista. Vaan mitä hän voi enää tehdä? Voiko elämän suuntaa enää muuttaa? "Irma" on raadollinen romaani masennuksesta ja rakkauden kaipuusta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2021
• ISBN: 9788726581904

Book preview

I

Huone oli pieni. Siihen mahtui ruskea puusohva, samanvärinen peilipiironki, pöytä tuoleineen ikkunan vieressä, astiakaappi sekä keinu. Tavarat olivat Hetin, joka asui vanhustentalossa kirkolla. Hän ei jaksanut hoitaa itseään eikä ollut antanut seinän takana asuvan sisarensa, Ida-Marian auttaa. Irma oli saanut huoneen kalustettuna. Päivisin Irma kävi Kallioahossa, jossa sisarussarjan kolmas, Toivo, piti isännyyttä. Irman ei tarvinnut maksaa vuokraa. Muuta omaa hänellä ei ollut kuin lapsi, joka nukkui kopassa uunin luona.

Ida-Maria eli yksin vaikka oli naimisissa, sillä mies oli lähtenyt Australiaan ja siellä pysyisi. Ida-Maria odotti miestä takaisin, mutta ihmiset tiesivät paremmin. Irmalle seinänaapuri oli tärkeä, sillä jollei Ida-Maria olisi ollut lapsenvahtina, hän ei voinut käydä Kallioahossa. Risto oli jättänyt hänet ja lapsen. Eivät he olleet olleet naimisissa, ei sillä tavalla virallisesti, mutta lapsi oli yhteinen. Ristoa se ei kuitenkaan ollut estänyt lähtemästä.

Lapsi ei koskaan ollut Ristolle tärkeä, ei siitä miehestä ollut isäksi. Eikä Irma itse ollut sen parempi. Hän tosin kantoi vastuun koska oli pakko, mutta se ei antanut rakkautta, jota äidin kuului tuntea lastaan kohtaan. Siksipä lapsi itki yökaudet, usein päivisinkin niin, että he olivat molemmat uupuneita. Eikä siihen auttanut mikään.

Huone tuntui vankikopilta kolmesta ikkunastaan huolimatta, sillä koko elämä oli sen sisäpuolella. Se oli vaikeaa, sillä Irma oli odottanut muuta, sellaista miehen ja naisen välistä, mutta siihen he eivät olleet yltäneet. Lapsen oli pitänyt olla yhdistäjänä, mutta Risto lähti kuitenkin ja Irma odotti yhä, kaipaus ei laimentunut. Usein hän seisoi ikkunassa, katseli kylätietä, sen taloja. Jokainen auto sai säpsähtämään: Nyt se tulee, pyytää anteeksi ja kiittää.

Vaan ei se tullut. Eikä tulisikaan. Irma tiesi sen – ja mitä sitten vaikka tulisikin. Siitä seuraisi vain riitaa ja itkua, eivät he muuten osanneet. Irma oli ajatellut, että he lopulta onnistuisivat, kun vain olisivat kärsivällisiä, mutta eivät he sopeutuneet.

Joskus Irma nosti lapsen istumaan pöydälle. Hän piteli toisella kädellä kiinni lapsesta ja katseli sen pään yli pellon takaiseen metsään. Pöydän päällä lapsi rauhoittui. Ikkunasta ei näkynyt kuin tiheäoksaisia kuusia, sillä maa oli rehevää. Ida-Maria keräsi metsästä paljon mustikoita. Niitä hän sitten silpi aitan portailla istuen ja Irma näki kumaraisen hahmon ikkunaverhojen yli. Lapselle piti keittää paljon maitoa, se tuntui aina nälkäiseltä. Imettämään Irma ei pystynyt. Aluksi maitoa ei tullut kylliksi, sitten se loppui kokonaan. Ida-Maria sanoi, että Irma itki itsensä kuiviin.

Tämä oli ensimmäinen syksy ilman Ristoa. Kaikki näytti masentavalta: aitat, perunamaa jonka vaoissa vesi seisoi, nokinen riihi kumpareellaan. Hän meni aamuisin Kallioahoon, kävi välillä mökillä ja meni taas. Muun ajan hän seisoi ikkunassa. Se oli ainoa paikka josta maailma näkyi, ja hän tunsi tukehtuvansa. Yhtä ja samaa päivästä toiseen. Mikään ei muuttunut, tullut paremmaksi tai edes innostanut. Eikä sadekaan lakannut.

Kallioahossa oli kaksi aikuista poikaa, Matti ja Heikki, jotka kävivät kirkolla vieraan töissä. Kumpikaan ei halunnut pitää taloa. Se oli Toivo-isännälle katkera paikka, turhaan hän oli raivannut uutta maata, kuokkinut kantoja. Aino-emäntä sairasti reumaa. Hän eli sovussa tautinsa kanssa koska ei voinut muutakaan, työhön hän ei pystynyt. Ihmisellä on vaivansa ja murheensa, hän sanoi, mutta jokaisen pitää kätkeä omansa. Isäntä ei kuitenkaan niin tehnyt. Hänen hermostunut puheliaisuutensa ärsytti poikia, jotka keskenään eivät juuri jutelleet. Kumpikin vain jurotti omiaan. Toivo puhui heidän kaikkien edestä.

Pimeät syysaamut olivat raskaita. Irmalla oli takanaan huonosti nukuttu yö, sillä lapsi ei antanut lepoa. Miten jaksoikin ihmisenlapsi huutaa. Lääkäri ei ollut uskonut, kun Irma yritti selittää asiaa, oli vain syyttänyt väärästä asenteesta. Kyllä yhden lapsen kanssa aina setvisi. Ja turha Irman oli miestään haikailla, itsehän tuon oli ottanut ja lapsen tekaissut. Maailmassa täytyi vastata teoistaan.

Irma oli katsellut nuorta naislääkäriä, joka suomi hänen saamattomuuttaan. Hän oli voimaton. Keisarinleikkauksestakin se mainitsi aivan kuin Irma olisi halunnut helpotuksia naisenosaansa. Puhuttelun jälkeen hän ei enää mennyt lääkärille. Sieltä sai vain mielipahan, joka kaiversi ajatuksissa.

Nyt oli aikaa ajatella taakse jääneitä kuukausia. Hän muisti sairaalankin. Risto oli käynyt harvoin katsomassa häntä: ei ollut mitään asiaa, mies oli vain sanonut ja sitä paitsi sairaalat masensivat, ja vierastunti oli liian pitkä, ei ollut mukava istua ihmisten tuijotettavana. Risto oli ollut myös vihainen. Milloin Irma oikein aikoi tulla kotiin, kun ei kipeäkään ollut. Suotta siellä makasi rahoja kuluttamassa. Irma oli itkenyt yhtenään. Oli paha mieli, kun mies ei tullut katsomaan, mutta myös silloin kun se tuli.

Kaikki oli alkanut mennä vinoon jo silloin kun he ensimmäisen kerran olivat käymässä Riston kotona. Irma uskoi avioliittoon. Risto näyttäisi hänet ensin vanhemmilleen, sitten heidät vihittäisiin, kun lapsikin oli tulossa.

Se alkoi jo junassa. Risto meni istumaan toiseen vaunuun, ettei heitä vaan yhdistettäisi toisiinsa, ei tullut viereen linja-autossakaan. Asemalla se ei puhunut mitään vaan seisoskeli kauempana aivan kuin Irma olisi ollut sille vieras. Ja kotonaan se vaikeni lapsesta. Eihän raskaus vielä näkynyt, mutta Irma halusi, että ne tietäisivät. Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta kertoa. Tunnelma oli painostava. Riston äiti oli arka ihminen, joka hiipi pitkin seinävieriä miestään peläten. Isä söi, suuri ja lihava mies, joka vain mulkaisi Irmaa. Sitten se alkoi puhua Ristolle asioista, joista tämä ei ollut huolehtinut, töistä ja raha-asioista, narisi ja moitti. Risto ei vastannut ja sanoi jälkeenpäin, ettei ukosta tarvinnut välittää. Paha se oli luonteeltaan, tahtoi hallita eikä sallinut vastaansanomista, mutta sillä oli sydänvika ja sokeritauti, joten kyllä se siitä vielä kuolisi. Ja rahaa sillä kyllä oli.

Myöhemmin kun Riston isä oli lähtenyt työhön, sai Irma suunvuoron. Riston äiti oli näyttänyt varovaiselta, se alkoi kertoa Riston edellisestä vaimosta. Ja siitä puhuttiin vielä moneen kertaan, isä erittäin vihaisesti. Nainen oli ollut itsekäs, koreilunhaluinen ja laiska. Ja sanonut vielä vastaankin, se oli kaikkein pahinta. Irma kuunteli hiljaa. Hän ei tiennyt mitä uskoa, sillä myös Risto oli haukkunut vaimonsa. Se meni liiallisuuksiin. Ei kai kukaan voinut olla niin täydellisen kelvoton. Irma oli yrittänyt katsella näkyisikö jossain valokuvaa, mutta sellaista ei ollut.

Lapsesta ei koskaan puhuttu, eikä avioliitosta. Irma ei voinut ottaa asiaa esille, sillä anoppi oli uponnut omiin murheisiinsa. Häneltä ei saisi mitään tukea, oli pakko seistä omilla jaloillaan.

Perhe puhui Riston vaimosta niin paljon, että Irma lupasi mennä oikeuteen todistamaan. Ensin hän tunsi itsensä hyväntekijäksi, lapsenkin takia. Sitten hänestä tuntui ilkeältä. Hän todisti tehneensä huorin Riston kanssa, jotta tämä saisi avioeron. Tuomari katsoi häneen halveksuvasti. Se oli nainen, naimisissakin. Eteisessä Riston entinen vaimo toivotti onnea. Se oli kaunis nainen, vaaleat hiukset ja sorea vartalo. Yksin kahden lapsen kanssa. Ääni sillä vähän tärisi, mutta muuta ei Irma huomannut. Hänen oli paha olla.

Riston kanssa vietetyt kuukaudet tuntuivat jälkeenpäin kuin unelta. Ja kuitenkin ne olivat olleet totta. Lapsi, Sirkku, pysyi siitä todisteena.

Heillä oli ollut monia vaikeuksia. Risto ei koskaan selittänyt mitään etukäteen. Sanoi vain, että nyt lähdetään, ja se piti uskoa. Irma totteli turtana. Eihän hän voinut jäädä lapsen kanssa entisiin oloihinsa ihmisten nokittavaksi. Ja kotiin ei voinut mennä, sillä siellä oli Olga-täti. Irma oli häpeäksi koko suvulle, ei oltu edes naimisissa, mutta lapsia laitettiin, Olga-täti huusi ja isä vaikeni hienotunteisesti. Ei se minulle ole tärkeää, Irma yritti. Vaan minulle on, Olga-täti sanoi. Irma oli pahoittanut isän mielen, loukannut tätä, kun ajatteli vaan itsekkäästi omaa hauskuuttaan. Irma itki. Isäkään ei auttanut. Vaikeni vain eikä kieltänyt Olga-tätiä huutamasta.

Että sillä tavalla, sanoivat sisaretkin. Pilataan oma elämä vaikka käytiin koulukin hyvän viran puolesta. Mutta nähtävästi Irma ei pidä millään väliä.

Jä niin hän oli yksin vieraalla paikkakunnalla. Riston aika oli ohitse, mutta eivät muistot hänestä, ja Irman oli niin ikävä.

Hän pöyhi menneitä mielessään, mutta asiat eivät siitä seljenneet. Äitiyteenkään hän ei tottunut. Hän oli odottanut jotain suurta, voimakasta, joka täyttäisi hänet, mutta niin ei käynyt. Ida-Marian mielestä Irma vielä tottuisi. Äitiys ei tipahtanut taivaasta. Siihen tuli oppia ja toisilta se vei kauan aikaa. Turha oli murehtia asioita etukäteen. Paras elää päivä kerrallaan, huomisella oli omat vastoinkäymisensä.

Ida-Marian mies oli Australiassa, ei kirjoittanut eikä lähettänyt rahaa. Ida-Maria oli kyläläisten mielestä laatuisa ihminen: rehellinen, hyvä ompelija ja joutuisa työssään, mutta odottamisessaan houna. Varmasti olisi päässyt uusiin naimisiinkin. Ida-Marian olisi pitänyt ottaa ero miehestään, joka oli eikä kuitenkaan enää ollut.

– Ei tää elämä tuu rääkymällä pareeksi, Ida-Maria sanoi Irmalle. – Täytyy vaan kestää ja hyväksyä asiat, joita ei pysty muuttamahan. Siinä soon.

Irma suri luonnottomuuttaan. Maailma oli täynnä onnellisia, rakastavia äidinkasvoja, jotka hymyilivät lapselleen. Hän oli ravistellut Sirkkua, jopa läimäyttänytkin, kun se ei lopettanut. Hänen olisi pitänyt olla äiti. Vaan hän ei pystynyt. Ja lapsi itki. Hän rukoili sitä vaikenemaan, mutta se ei auttanut. Mikään ei auttanut. Eikä hän pystynyt unohtamaan Ristoa, ei elämäänsä tämän kanssa eikä sitä, että hän, täydessä iässä oleva nainen, oli heittäytynyt tunteittensa valtaan. Hän katui nyt.

Joka aamu, kun hän sitoi peilin edessä huivia, hän katseli kasvojaan. Vanha akka. Mitä sellaisella oli väliä. Ristokin niin sanoi, mutta Ida-Maria väitti Irman suotta kiusaavan itseään. Typeryydet piti unohtaa. Elämä oli tässä päivässä.

Kallioahon punainen päärakennus näkyi puitten ja pensaitten takaa. Valot paistoivat silmiin niin, ettei Irma nähnyt väistellä lätäköitä ennen kuin jo astui niihin. Maa oli liukas. Häntä vilutti valvotun yön jälkeen ja Ida-Marian kahvi korvensi rinnassa vaikka hän oli ottanut soodaakin päälle.

Emännän kasvot näkyivät ikkunassa. Se odotti taas kahviaan, kukaan ei vienyt sitä ennen kuin Irma tuli. Toivo nosti vaimonsa ylös ikkunaan päiväksi. Pyörätuolia ei ollut, sillä kynnykset olivat korkeat ja pihamaakin epätasainen. Näin Toivo selitti Irmalle. Emäntä ei valittanut, mutta ei myöskään tarjonnut myötätuntoa; kaikkien tuli jaksaa oma osansa, hän sanoi. Terveitten ainakin. Masennus oli laiskuutta, jonka taakse vetäydyttiin toisilla itseään passauttamaan. Irma osasi jo vaieta. Miten lie hädissään ensin yrittänyt puhua asioistaan, masennuksestakin.

Toivo oli työhullu, aina menossa. Ja jos se ei jotain tehnyt, niin ainakin puhui. Irmalle riitti kantamista. Vettä sisään ja ulos, puita samoin, alas kellariin joka oli lattian alla ja taas perunakopan kanssa ylös. Mutta Irma ei moittinut. Työ helpotti. Kun siihen oikein keskittyi, niin ei jaksanut muuta. Ja työtä tekemään hänet oli otettukin.

– Onko isänsä käyny Sirkkua kattomas, emäntä kysyi, kun Irma haki kahviastioita kamarista.

– Eipä ole näkynyt, Irma vastasi.

– Vieläkö se rääkyy niin palajon, toinen jatkoi Irman ynseydestä välittämättä. – Täytyy nukuttaa vattallaan, josson ilmavaivaa. Antaako Ida-Maria eres tarpeeks ruokaa?

– Kaikkea on yritetty, Irma tuiskahti itku kurkussa. – Ei sille mitään voi.

– Tottahan toki, emäntä sanoi, – mutta äiristä son riippuvaasta. Ja sun on hyvin. Mieskään enää kuleksi kylällä jokahitten häpiänä.

Taas se siitä. Lähes joka päivä eikä hän vain turtunut. Aina teki yhtä kipeää. Mutta mihinkäs pääsit, astiat olivat pesemättä ja navettätyöt odottivat. Ei voinut kuin antaa käsien täristä, kyyneleitten valua heiniä nostellessa. Huomenna emäntä taas kysyisi, ja isäntä hätikkönä kintereillä. Lypsykonekin oli taas rikki, kun kyläläisten tavaroita kaiken aikaa korjailtiin niin, ettei omille jäänyt aikaa. Joka paikka väärällään romua, isäntä ei hävittänyt mitään. Vaan jäivätpä kaurat peltoon. Se oli iso häpeä talolle, jossa oli sentään kolme aikuista miestä.

– Joo, Toivo sanoi ja jäi seisomaan lehmän takapuolen kohdalle. Siihen ei tarvinnut sanoa mitään. Aina se tuli katsomaan, mitä Irma teki ja miten. Se oli sotainvalidi, mutta kyllä yhdelläkin kädellä voi hosua. Väliin se söikin seisaaltaan, kun oli niin kova kiire ettei joutanut istumaan.

Lehmä nuolaisi karhealla kielellään. Tuntui mukavalta, että joku oli tyytyväinen eikä saarnannut, vaikka vain lehmä. Sen kylkeen hän oli monasti itkenyt, kun ei muuta voinut. Hän oli eläimille tärkeä. Ne tervehtivät häntä omalla tavallaan ja hän osasi täyttää niiden toiveet, ne iloitsivat vähästä. Oli helpompi olla lehmälle ystävällinen kuin lapselle. Se järkytti Irmaa, mutta niin vain oli. Niitä hän hyvitteli. Lapselle oli vaikea puhua ja tunteet aivan kuin käpristyivät, kun hän yritti.

Toivo meni karjakeittiöön. Se oli hyvä, sillä miehen läsnäolo hermostutti. Talon tavat olivat oudot. Irma yritti kuitenkin tehdä omaa tahtiaan, sillä niin oli paras.

Hetti oli auttanut ennen veljeään karjanhoidossa, mutta siitä oli jo aikaa. Mökki oli Toivon maalla. Siinä oli vain kaksi huonetta eikä sitä oltu maalattu, kun Hetti ei halunnut. Hetti oli riidoissa Ida-Marian kanssa. Syytä Irma ei tiennyt, sellainen ei kuulunut hänelle. Hetti ei antanut sisarensa auttaa, niin Ida-Maria selitti. Kylän taloissa oli paljon naisia, vanhapiikasiskoja, jotka auttoivat kaikkia, mutta jotka jäivät yksin vanhoina. Kukaan ei tiennyt, mitä heille tehtäisiin. He elivät vaatimattomasti. Kun vanhuus tuli, ei ollut omaa paikkaa, usein ei hoitajaakaan, sillä kaikilla oli omat työnsä.

Irma huokasi. Karjakeittiön lamppu oli likainen, mutta sen valossa näki sentään pestä maitoastiat. Hän käväisi sisällä. Oli aika palata mökille, lapsi tarvitsi ruokaa ja vaatteitakin piti pestä.

Irmalla oli nykyään tunne, ettei koskaan ollut riittävän puhdas vaikka Ida-Maria huolehti kyllä lämpimästä vedestä. Irma hinkkasi ja huuhteli, mutta tunsi itsensä silti likaiseksi saunankin jälkeen. Haikeudella hän muisteli kylpyhuonettaan.

Lapsen kanssa oli vaikeaa puutteellisissa oloissa. Huone ei ollut lämmin, ikkunoista ja ovista veti. Lattiakin jo harvahko, sillä taloa ei oltu korjattu vuosikausiin. Hetti ei halunnut. Näin väitti Ida-Maria. Kylmä oli naapurinkin puolella, sillä pieni hella ei kauan antanut lämpöä. Irma pelkäsi lapsen puolesta. Se saattaisi saada jonkun taudin, kun oli kosteaa ja vetoista. Ida-Maria kyllä laittoi paljon vaatetta. Kun olisi voinut pitää joskus alasti, jotta lapsi olisi saanut pyöriä vapaasti. Mutta Irma ei uskaltanut. Ida-Marian puolella jäätyi vesi ämpärissä oven lähellä, nurkka aamulla kuurassa. Irman huone oli vähän parempi.

Joskus oli huoneitten välillä ollut ovi. Se oli kuitenkin seinäpahvien alla. Riidan tulosta sekin. Vanhuus ei tuonut sovintoa tai anteeksiantoa, kieli puhui entistäkin katkerammin. Irma piti Ida-Mariasta. Riitaa vaan hän ei käsittänyt eikä sitä, miksi seinänaapurin piti asua kylmästi. Ensin hän uskoi vian olevan Hetissä. Opittuaan tuntemaan sisarukset paremmin, hän käsitti ettei yksi voinut olla pahempi kuin toinenkaan. Ida-Marialla oli myös sisunsa. Ehkä Australiaan mennyt mies oli se, johon Hetti oli iskenyt. Siinä suhteessa ei Ida-Maria osannut puolustautua. Hän vain odotti.

Irma tarvitsi kuitenkin Ida-Mariaa. He olivat tavanneet jo aikaisemmin, silloin kun Irma asui naapurikylällä ja Risto oli hänet jo jättänyt. Sieltä hänet oli toimitettu Hetin huoneeseen. Vaikka hän oli vieras, niin jotakin näissä ihmisissä oli, kun auttoivat.

Joka kerta kun Irma meni Ida-Marialle ja näki tämän juttelevan lapselle, hän tunsi kipua. Sirkku nauroi vieraalle ihmiselle. Aivan kuin oma äiti ei olisi merkinnyt mitään. Ja mitä hän oikeastaan kykeni lapselle antamaan, ei edes maito riittänyt. Eikä hän ollut pystynyt normaaliin synnytykseen, siinäkin hän oli vajaa. Lapsi oli tuntunut mytyltä, joka hänelle työnnettiin.

– Kyllä sitä saa suudellakin, hoitaja sanoi. Irma totteli, mutta ei tuntenut mitään, lapsi oli jotain käsittämätöntä. Se oli nyt siinä lopullisesti. Irma oli vastuussa ja häntä pelotti, koska hän ei ollut valmis. Hän oli voimaton. Risto ei viihtynyt hänen kanssaan. Mies hyppäsi nopeasti autoonsa ja sanoi, ettei jaksanut olla kotona tai ei halunnut kuulla itkua.

Irmasta tuntui että Riston aikana hän oli alkanut pidättää tunteitaan, oli helpompi purra hammasta. Eikä hän nyt osannut olla lapsellekaan hellä, toisten takia nolotti. Ne vaativat häntä olemaan äiti. Katsoivat, miten hän hoiti ja kuinka hän osasi. Kahden kesken oli parempi. Mutta nyt vei Ida-Maria häneltä sen osan, joka olisi kuulunut yksin hänelle, lapsen hymynkin. Ida-Maria piti pehmeää ja avutonta sylissään, tunsi sen tuoksuvan maidolta.

Aluksi lapsi oli aina hiljaa. Kaikki oli hyvin, kun Irma vei sen omalle puolelleen, kaikki oli rauhallista. Sitten se alkoi. Lapsen ruumis jäykistyi. Se kirahti ensin, sitten sen vartalo jännittyi kaareksi ja se huusi kaikin voimin kunnes sen kasvot olivat sinipunaiset. Irmasta tuntui, että se tukehtuisi omaan huutoonsa. Hän vaihtoi sille kuivan vaipan, antoi vähän vettä, piteli olkaansa vasten ja hyssytti. Hän yritti laulaa. Itku taukosi aina pieneksi hetkeksi, mutta alkoi taas. Hän yritti pitää tyttöä vatsallaan, pelkäsi sen tukehtuvan korissa. Hän muisteli, mitä ihmiset olivat sanoneet. Täytyi olla rauhallinen, hermostunut äiti hermostuttaa myös lapsen. Hän yritti käsitellä lasta levollisesti, mutta siitä ei ollut apua. Tyttö vain huusi. Hän tunsi sen itkun vapinana omassa ruumiissaan. Täytyi oikein purra hammasta. Lapsi tempoili kaikin voimin.

Vasta Ida-Maria sai sen rauhoittumaan. Irman piti palata takaisin Kallioahoon, mutta hän tunsi itsensä äärettömän uupuneeksi.

Ja illalla oli taas sama edessä. Hän ei pystynyt sitä unohtamaan vaikka miten yritti. Ida-Maria oli sanonut, ettei hänen tarvinnut juosta niin montaa kertaa lasta katsomassa. Kyllä he selviytyivät, parempi Irman oli pysyä Kallioahossa, ei hän kuitenkaan ehtinyt paljon auttaa. Kunhan nyt puut ja veden toi. Ida-Maria ei tohtinut jättää lasta yksin. Hänellähän oli suuri vastuu, mutta Irman ei tarvinnut huolehtia.

Mutta Irma juoksi katsomaan. Hänellä oli tunne, että lapsi oli sairastunut tai että se oli pudonnut lattialle. Tai että Ida-Maria oli kaatunut sen kanssa.

– Ei soo ihime, jos hermostutat kersan, Ida-Maria sanoi Irmalle, – kun et yhtään yritäkään rauhoottua. Mikä täs ny olis hätänä. Pysy sä vaan töittes ääres.

Niin tuli taas ilta. Irma oli lapsen kanssa kahdestaan ja taas se huusi. Hän kantoi sitä ympäri huonetta. Lapsi rimpuili hänen käsissään, sen oli paha olla. Se ei halunnut olla hänen kanssaan, oman äitinsä, vaan tahtoi Ida-Marian. Tämä hoiti paremmin. Niin se oli, sillä Ida-Maria väitti lapsen olevan rauhallinen päivittäin.

– Ole vaiti, Irma itki. – Minä pyydän sitä.

Lapsen kasvot olivat yhtä aukinaista suuta, joka moitti ja vaati. Irma oli huono äiti. Hän ei pystynyt mihinkään, ei edes yhteen rauhalliseen yöhön. Eikä hän ollut pystynyt synnyttämään normaalisti, ei imettämään. Hän ei pystynyt luomaan kotia lapselle, ei osannut pitää sen isää luonaan, jotta tytöllä olisi joku turva. Hän oli huono ja halpa, kaikkein alhaisin.

Irma laski lapsen vuoteelle. Hän polvistui sen viereen lattialle, mutta se ei välittänyt mistään. Se ei hiljentänyt ääntään hetkeksikään. Nikotukset vain ravistivat sen pientä ruumista. Lämmin vesi ei auttanut. Itku jatkui raivokkaana ja ruumis jäykistyi käsiä ja jalkoja myöten. Vartalo oli kuin kaarisilta, kun lapsi ponnisti kaikki voimansa. Ääni vihloi korvissa. Se täytyi saada loppumaan keinolla millä hyvänsä, sillä Irma ei enää jaksanut.

– Ole hiljaa, hän huusi. – Tai pääsi lentää.

Hän ravisti tyttöä, läimäytti sitä ja heitti sitten takaisin vuoteelle. Se tuntui tukehtuvan huutoonsa. Irma pelästyt Menikö siltä Joku, luu poikki? Ei kai vain niskat? Hän otti sen syliinsä, painoa itseään vasten ja keinutti. Hän puhui itku kurkussa, pyysi anteeksi. Hän oli lyönyt omaansa,