Kompassipuu

By Liisa Hännikäinen

Kun iäkäs Aaro saapuu Adrianmeren rannalle, hän ei ole millä tahansa lomamatkalla. Vaimo on kuollut hiljattain, ja se on ottanut koville. Myös sodasta saatu käsivamma vaivaa edelleen, ja etelän lämpö tuo toivottavasti siihen helpotusta. Mutta onko Aarosta käsittelemään niitä kaikkia asioita, joita vaimon kuolema on nostanut pintaan? Nuorempana Aaro sulkeutui ja purki tunteitaan avaamalla viinapullon. Nyt Aaron on aika kohdata itsensä etelän auringon alla."Kompassipuu" on Liisa Hännikäisen koskettava kuvaus ikääntyvän sotaveteraanin sopeutumisesta uudenlaiseen elämään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 17, 2021
• ISBN: 9788726581867

Book preview

Puut kasvoivat lähellä merta. Vesi oli niin kirkasta, että valkeat pohjakivet erotti vielä syvältäkin. Niemekkeessä kasvoi mäntyjä. Tuuli oli vääristänyt niitten runkoja, mutta oksat kurkottivat kohti etelää.

Aaro noukki maasta muutaman kävyn. Ne olivat pitkiä ja kapeita, mutta niissä oli pihkantuoksu. Neulasetkin olivat toisenlaisia. Eivät kovia ja teräviä kuten kotona vaan pitkiä ja niin pehmeitä, että niillä voi poskea silittää. Yksi kompassipuista oli työntynyt aivan erilleen niemekkeen kärkeen. Se oli kookas, monioksainen ja sen vieressä oli kivi. Siinä kuoppa kuin istuimeksi tarkoitettu.

Aaro heitti käpyjä veteen. Ne kelluivat puolittain upoksissa ja liikkuivat laineitten mukaan. Vesi hohti vihertävältä. Aaro istui ja katsoi kauempana olevaa saarta, seuraavaa niemekettä, joka oli kivikkoinen ja sitten taas vastakkaista rantaa. Sen peitti tiheä pensaikko. Siellä ei ollut montaakaan puuta. Kaikki näytti erilaiselta: vesi, maa ja ihmiset. Aurinkoa ei voinut täällä katsoa silmästä silmään vaikka oli vasta kevät. Se oli liian kirkas. Pensaikossa vihersi, Aaro näki kukkiakin. Tämä oli kuin kesää.

Kotona oli lumiläikkiä, kun lähdin, Aaro ajatteli. Ei tule pitkään aikaan lehtiäkään.

Aaro kulki joka aamu samaan niemekkeeseen, edeten siitä yhä pidemmälle. Hän yritti katsella kaikkea. Lintujakin jotka lauloivat lehvistön suojassa. Hän tuskin niitä tunsi. Ja mitä sen väliä. Tämä oli vieras paikka. Hän vain kulki pitkin rantapolkua. Meri läikkyi koko ajan vasemmalla puolella. Ja hän tunsi miten erillään oli kaikesta, irti kuten saari joka kellui meressä.

Meri olikin kaikkein mielenkiintoisin. Siinä riitti katsomista joka päivä. Vedessä liikkui eläimiä, joitten olemassaolosta hän ei ollut aikaisemmin tiennyt.

– Lähtisin minäkin, Urho, Aaron huonetoveri sanoi, kun hän tuli aamiaiselle. – Vaan jalka ei siedä. Ja liekö tuolla mitään merkillistäkään.

– Eipä niin, Aaro sanoi, – mutta erilaista.

– Ettei olisi käärmeitä, Urho pelotteli. – Sinuna en menisi pensaikkoja tutkimaan.

– Siinä on hyvä polku, Aaro sanoi. – Ja rannalla on kyllä taloja. Ei siellä käärmeet viihdy.

– Ei sitä koskaan tiedä, Urho sanoi ja avasi marmeladirasian. – Ja kun vielä yksin menet.

Aaro joi suullisen teetä eikä vastannut.

Heillä oli neljän hengen pöytä, mutta naiset eivät olleet vielä tulleet. Ne viipyivät aamuisin myöhään huoneessa. Äiti ja tytär. Naiset olivat selittäneet sen jo tuloiltana, jolloin asettuivat samaan pöytään.

– Oppaalla on kuulemma lapsi, Urho sanoi ja käänsi päätään. Erja seisoi ovella ja puhui tarjoilijalle. Tällä oli käsissään valkea posliinikannu.

– Asuu kuulemma sisaren perheessä, Urho jatkoi. – Yksityisesti se on hankittu, tarkoitan avioton.

Aaro pyyhki suunsa lautasliinaan.

– Minä jätän avaimen alas, Aaro sanoi ja nousi. Erja tuli hänen kanssaan samasta ovesta. Kovin nuorelta opas näytti, muistutti vähän pojan tytärtä. Samanlainen vaalea, pitkä tukka.

– Kuinka menee, Erja kysyi.

– Ihan mukavasti, Aaro vastasi. – Ei väsytäkään enää niin paljon.

– Se oli hieman rasittava matka, Erja myönsi.

Urho tuli ala-aulaan. Hän käveli heidän luokseen, alkoi valittaa että oli myöhästynyt klinikan bussista. Jalkaa oli särkenyt koko yön. Jos tätä jatkuisi, niin hänen pitäisi lähteä kotiin. Opas myönteli eikä sanonut oikeastaan mitään. Urho näytti kuitenkin tyytyväisemmältä.

– Tule nyt sinäkin bussilla, hän sanoi Aarolle, – kun kerran vievät.

– Ei tästä pitkää kävelymatkaa tule, Aaro sanoi. – Ihan terveydekseen sen kulkee.

– Niin kai, Urho myöntyi.

Katu seurasi merenrantaa. Asfaltilta oli pudotus matalaan veteen, missä levät ja roskat kelluivat. Lahden pohjukassa kasvoi suuria palmuja. Niitten lähellä sijaitsi kylpylä, jonka päätyyn oli kirjoitettu Kalos. Sen eteen oli istutettu kukkia ja teräväkärkisiä viherkasveja, joissa oli piikit. Aaro ei ollut aikaisemmin nähnyt sellaisia. Lehdetkin niin kovat että vain kopisivat kun sormellaan nakutti.

Aaro ja Urho kävelivät hitaasti rantakatua, joka kiersi lopulta lahden toiselle puolen. Siellä oli kaupungin keskusta. Aurinko paistoi tänäkin aamuna pilvettömältä taivaalta, mutta tuuli oli viileä. Se tuntui menevän veryttelypuvun lävitse. He ohittivat punakattoisia valkeita taloja, joitten pihoilla naiset ripustivat vaatteita kuivumaan.

– Tuolla se taas on, Urho sanoi.

Mies istui ruskealla tuolilla lähellä porttia. Hänellä oli päässään musta hattu. Hän katsoi heitä ja sanoi jotakin, mutta puhe kuulosti oudolta. Aivan kuin hän ei olisi hallinnut ääntään.

– Se ei taida olla ihan viisas, Urho sanoi. – Näin eilen miten se puhui itsekseen. Ei nouse kuulemma auttamatta tuolista. Taluttavat sen keskipäivällä sisälle, naiset kertoivat. Jokin kylähullu se on.

– Minäkin puhun usein itsekseni, Aaro sanoi. – Siitä on tullut oikein tapa. Lapset väliin nauravat.

– Kummallista että ne pitää sitä tuossa kaikkien näkyvissä, Urho ihmetteli. – Naiset sitä olivat jo pelänneet, kun ei noista aina tiedä. Se joskus huutaakin. Kuin eläin.

– Mitenkä hän mitään pahaa, Aaro sanoi, – jos kerran ei itse ylös pääse. Mukavaa tämä aurinko kaikille tekee. Hyvä että antavat hänen siitä nauttia.

– Tuollaisilla on joskus hirmuiset voimat, Urho sanoi. – Ja suuttuvat helposti. Kyllä minä olen nähnyt. Meidänkin kylällä oli yksi mies. Kaikki se särki, postilaatikotkin, kun oikein vihastui veljeensä. Miesvoimin se oli taltutettava ja vietävä hullujenhuoneelle.

Aaro ei enää sanonut mitään. Hän katseli veneitä, joissa kaikissa oli kirjaimet VL sekä numero. Hyvin monella oli nimikin. Osa veneistä ei ollut vielä vedessä vaan niitä korjattiin ja maalattiin. Täytyisi muistaa kamera. Sakari, vaimon veli, katselisi kuvia mielellään, kun itsekin oli koko ikänsä merellä seilannut. Sekä työkseen että huvikseen. Ja Aaron vaimo, Sylvi, oli samanlainen. Ei pelännyt kovalla tuulellakaan vaan oli miesten mukana kalassa. Sylvi ei ollut arka missään.

– Eikös meri ala kyllästyttää, kun sitä alituiseen katselee, Urho sanoi. – Pelkkää vettähän se vaan on.

– Niinpä, Aaro myönsi, – mutta on siinä muutakin.

– Sinä olet sieltä rannikolta kotoisin, Urho jatkoi.

– On siitä vielä merelle matkaa, Aaro selitti. – Vaikka kyllä siellä tuulee. Meillä on metsää talon ympärillä niin, että se vähän suojaa. Varsinkin pihaa.

– Vai että rannikon poikia, Urho hymähteli.

He kääntyivät laattakivetykselle, kulkivat kohti kylpylärakennuksia. Pian he tulivat eteiseen. Aaro kävi hakemassa koppinsa avainta, mutta se oli jo siellä. Urho oli mennyt pukuhuoneeseen. Aaron kaapilla oli toinen mies riisumassa vaatteitaan. Hän odotti hetken kunnes tuli tilaa ja alotti sitten itse.

– Mie tästä pian lähenkin, mies sanoi ja pyyhkäisi kämmenellä harvenneita hiuksiaan. – Alotettaan veshieronnal. Mihis sie määt?

– Tänään on mutapäivä, Aaro sanoi ja työnsi jalkansa tohveleihin. – Sitten hierontaa sekä voimistelua. Lopuksi vielä sähköhoito.

– Mil ne sitä antaat, mies kysyi.

– Minä panen kädet ja jalat vesiastioihin, Aaro alkoi selittää ja kietoi kylpytakin vyön kiinni.

– Se on sitä kalvaanista sitten, toinen selitti. – Miekin sitä pyysin, mut se tohtor ei antant. Kyl mie sitä Suomes olen saant monta kertaa.

– Sittenhän on vähän vaihtelua, Aaro sanoi ja lähti. Urho odotti käytävällä. He menivät kohti mutalaa. Se haisi jo kauas. Lämmin kostea ilma tulvahti vastaan. He työntyivät lavereita täynnä olevaan huoneeseen. Paikkoja vasta siivottiin; heidän piti odottaa, että toiset ehtivät.

– Haisee kuin navetantakuinen, Urho sanoi. – Liekö mistään merestä nostettua, kun on niin mustaakin.

Aaro väisti miehiä, jotka tulivat suihkusta. Hänen kättään särki. Itsekullakin tässä oli vaivansa vaikkeivat kaikki niistä meteliä pitäneet kuten Urho. Se oli jo tulomatkalla kertonut kaiken. Aaro hieroi olkaansa. Jos vain hoidoista olisi apua pakotukseen ja unettomuuteen, niin hän ei ainakaan valittaisi. Muutama viikko meni vaikka aidan päällä istuen. Ei hänellä kotonaan ollut yhtään sen paremmin. Täällä oli kylpyhuoneet, säännölliset ruoka-ajat sekä puhdas vuode.

– No, eikö siitä valmista tule, Urho sanoi. – Koko päivänkö ne paikkoja kuuraa. Ja puhuvat ja puhuvat.

Aina se valitti ja arvosteli, Aaro mietti. Tuntui kuin missään ei olisi mitään hyvää. Ja epäluuloinenkin se oli. Väitti kateellisten naapureitten polttaneen sen uuden saunan. Juuri oli saatu valmiiksi ennen joulua.

– Nyt mentiin, Urho sanoi. He saivat vierekkäiset laverit. Kylvettäjät odottivat jo mutaämpäreineen. He olivat vahvoja naisia, jotka koko päivän kulkivat edestakaisin kuumassa ja höyryisessä huoneessa. Se kysyi terveyttä. Ja muut saivat tulla valmiiseen eikä Urho sittenkään ollut tyytyväinen. Oikein harmitti.

Aaro laskeutui pitkäkseen. Hän huokasi, kun olkavarteen ja käteen sattui. Samassa nainen oli jo siinä. Hän koppasi aimo kimpaleen kuumaa mutaa, läjäytti sen Aaron olkapäälle niin, että tämä ähkäisi. Jopa oli polttavaa. Heti perään tuli käsivarteen ja sitten jalkoihin. Nainen kääräisi hänet kankaan sisälle kuin lapsen, peitti kumilakanaan ja teki paketin. Siinä hän nyt oli. Ei päässyt edes liikkumaan ja oli kuuma. Hiki alkoi valua pitkin kasvoja, kutitti nenää, mutta hän ei voinut sitä pyyhkiä.

Väliä hällä, Aaro mietti, kunhan vaan auttaa.

Käsivamma oli ollut hänellä sodasta asti. Usein se oli niin pahana, ettei hän saanut takkia ylleen. Käsi ei noussut tarpeeksi. Työtä hän ei pystynyt tekemään kuten terveet. Kaikki tapahtui paljon hitaammin ja hän väsyi nopeasti. Käden takia hän lähti matkallekin. Alkuvuodesta oli tullut pyöreitä lukuja täyteen. Hän oli sanonut ettei mitään lahjoja, kun kaikkea jo oli. Ja sitten lapset ostivat hänelle matkan. Ensin hän vähän epäili, ettei lähde, mutta tytär ja poika puhuivat miten tärkeää oli hoitaa terveyttään. Ja saada virkistystäkin.

Totta se oli, Aaro ajatteli.

– Ihan pahaa tekee, Urhon ääni kuului vierestä. – Eikö aika ole jo lopussa?

– Sinun pitää sanoa Erjalle, Aaro neuvoi. – Jos pahaa tekee, niin heti täytyy kertoa. Niin hän käski.

– Että oppaalle ruikuttamaan, Urho ähki. – Kyllä miehen tämänvertainen pitää kestää.

Aaro sulki silmänsä. Ruumis syyhysi joka puolelta ja hän tunsi hautuvansa omissa liemissään. Hiki maistui huulilla suolaiselta. Hän olisi kyllä ollut valmis nousemaan, mutta naiset tiesivät paremmin. Olihan niillä kellot.

– Onko ne aivan unohtaneet meidät, Urho sanoi. – Ihan silmissä mustuu. Eilenkin olin pyörtyä suihkussa. Tämä navetanhaju ottaa luonnolle.

Aaro hymähti. Ei hän navetanhajua pelännyt, kun kotona oli karjaa. Hän oli niitä isän apuna hoitanut sotaan saakka. Ja Sylvi piti myös eläimiä, joten hän oli sontaa elämässään haistellut. Ei siihen ihminen kuollut. Terve ja maanläheinen haju se oli. Parempi kuin kaikki kemikaalit, joita joutui ilmaan ja veteen. Ne vaan olivat olevinaan hienompia.

– Nyt ne aloitti, Urho sanoi. Samassa nainen oli siinä, se kääräisi peitot yltä, kiskaisi kumilakanan auki ja veteli enempiä mutakerroksia Aaron iholta. Hän vilkaisi Urhoa, joka nousi juuri laveriltaan. Jalat mustina kuin neekerillä aina lonkkia myöten. Aaro käänsi päätään, ettei toinen huomaisi hymyä. Mutaisia miehiä alkoi kävellä kohti suihkuja. Urho ehätti ensimmäisten joukossa vaikka olikin jalkavaivainen.

– Taaskaan ei ole lämmintä vettä, hän huusi Aarolle.

– No, ei tämä kylmääkään ole, vieruskaveri sanoi toisen suihkun alta ja hinkkasi tarmokkaasti mutaa ihostaan. Mustaa vettä valui ritilöille, siitä lattialle ja kohti viemäriä. Heidän takanaan naiset jo siivosivat lavereita.

Aaro pääsi suihkuun vasta viimeisenä. Urho oli mennyt eikä yhtään odotellut. Sitä taisi todella heikottaa. Ei silti, kovin voipuneelta tunsi Aarokin itsensä. Hänelle jäisi riittävästi aikaa kahvikupilliseen. Saisi istua ja hengittää. Ja ilman Urhon narinoita. Edes hetkisen.

Jospa olisi yksinäinen huone, Aaro ajatteli kävellessään kylpylän käytävää. Voisi levätä rauhassa. Ilman valituksia, luulotteluja ja saarnoja.

Aaro katseli täysinäinen kahvikuppi kädessään ympärilleen. Nurkkapöydässä istui Erja, heidän matkaoppaansa. Tämä nosti päätään ja hymyili.

– Voinko istua seuraasi, Aaro kysyi. Tyttö nyökkäsi ja siirsi papereitaan syrjemmälle. – Alkoi niin kovasti mutalassa väsyttää, ettei jaksa voimistellakaan ilman kahvikupillista. Vaikka kovin pieniä ne täällä ovat.

– Vahvuutta on sitten enemmän, Erja tokaisi. – Muta on raskasta, toisilla pitää keskeyttääkin. Ei kai sinulla ole ollut ikäviä tuntemuksia?

– Ei, Aaro kielsi, – mutta Urho, se minun huonetoverini, valitti. Sanoi eilenkin olleensa pahoinvointinen.

– Voi, voi, Erja sanoi. – Ei hän minulle mitään maininnut. Täytyy kysyä uudelleen. Saan kai sanoa, että sinä kerroit?

– Sano vaan, Aaro myöntyi. – Hän valitti siinä laverillakin, että tekee pahaa.

Erja laittoi paperit olkalaukkuunsa.

– Ei, kyllä nyt täytyy piristyä, hän sanoi. – Taidan hakea kupin kahvia, minäkin.

Erjalla oli pitkät sääret. Aaro katseli niitä, kun tyttö kulki baaritiskiä kohden. Nuori ja terve ihminen. Ei näkynyt maalaavankaan kuten jotkut. Erja muistutti kovasti Tuulaa, Aaron pojantytärtä. Tämäkin oli eloisa ja reipas ihminen. Hän selviäisi tässä elämässä.

– No, miltä hoidot tuntuu, Erja sanoi, kun istui pöytään. – Särkeekö paikkoja?

– Ei mitenkään kovasti, Aaro sanoi. – Tämä käsi ei parane mistään. Pahenee vaan vuosi vuodelta. Kuten kaikki vammat?

– Sodassako se meni, Erja kysyi.

Aaro nyökkäsi ja katsoi Erjaan. Sillä oli aikuisen silmät, sellaisen joka jo tunsi elämää. Aaro tuijotti lasiovien lävitse pihalle. Hänen nuoruutensa oli ollut kovaa. Maata kuukausikaupalla sotasairaalassa, odottaa tohtoreitten päätöstä. Ne aikoivat katkaista käden, mutta veivät lopulta vain kaksi sormea. Jalka onneksi parani.

– Minunkin vaarini haavoittui sodassa, Erja sanoi. – Se tapahtui ihan sodan alkupäivinä. Hän oli aina äreä ja suuttui nopeasti, joten me lapset oltiin varuillamme. Vaari oli katkera. Muistan miten pelkäsimme häntä.

– Niin, Aaro myönsi. – Kyllä sen käsittää. Monelta pojalta meni sodassa nuoruus, koko elämä. Minäkin olin lähellä kahtakymmentä, kun mukaan menin. Unelmat oli pian uneksittu.

– Kyllä se varmaan raskasta oli,