Kolmen sormen saari

By Hannu Hartus

Eletään 1950-lukua. Kesäloma on alkanut, ja 15-vuotias Aarno-poika on pettynyt. Vanhemmat eivät ole ottaneet häntä lomamatkalle mukaan. Syykin on selvä – kesä menee ehtojen suorittamiseen. Onko Aarnon kesä täysin pilalla? Kun Aarno saapuu veneellä maisterin oppiin eräälle saarelle, hän on kuin maansa myynyt. Kuinka ollakaan, kesästä tulee kuitenkin jännittävämpi kuin Aarno olisi ikinä voinut kuvitella..."Kolme sormen saari" on Elina Aron koukuttava poikakirja. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 6, 2021
• ISBN: 9788726926781

Book preview

1

Aarno osuu kontion pesälle

Moottorivene irtosi sahan laiturista. Kuljettaja vetäisi pari kertaa käynnistinnarua, ja kohta käännyttiin loivassa kaaressa ulapalle. Vesi pärskyi kokkalautoja vasten, ja aallokko keinutti venettä tasaisesti ylös ja alas tuulen tuntuessa voimakkaasti avoimen puolelta.

Menon olisi pitänyt huvittaa kuljetettavaa, mutta se ei näyttänyt huvittavan. Aarno piteli kiinni salkun kantimesta ja tuijotti pohjalautoja, punaisella maalattua harvaa ristikkoa, jonka alla läiskyi likaisenruskea sakkavesi. Jokin 'ahvenentinttikin siellä kellui vatsa näkyvissä.

Vieköön, mihin halutti viedä. Aarno ei edes kysynyt, oliko vielä pitkäkin matka. Yhdentekevää. Hän oli tullut viisi tuntia junassa Helsingistä ja tunnin linja-autossa Kokkosenlahteen ja siellä odottanut venettä. Eikä hän koko aikana ollut tuntenut vähäisintäkään uteliaisuutta kesänviettopaikkaansa kohtaan.

Vääryys oli liian huutava. Vanhemmilla ei ollut oikeutta työntää poikaansa sillä tavoin luotaan, kuin isä ja äiti olivat työntäneet. Huhti- ja toukokuu oli juostu matkatoimistoissa ja selattu karttoja, ja Aarnolla oli aivan sellainen käsitys, että hän pääsisi mukaan. Kun kerran Herttakin pääsi.

— Jäät tänne suorittamaan ehtosi. Opettaja on jo valmiina ja kesä järjestyksessä.

Sanat soivat Aarnon korvissa yhtä selvinä kuin isä olisi sanonut ne juuri äsken. Kuitenkin Aarno luuli tietävänsä, että ehdot olivat vain sovelias veruke, suoranainen lahja isälle ja äidille ja Hertalle. Aarno olisi ollut matkoilla hankala kapine, pahempi kuin ylimääräinen matkalaukku. Eikä siellä olisi voinut selvitä Aarnon kysymyksistä sanomalla: katso tietosanakirjasta, niinkuin kotona selvitettiin.

Melkein vahingossa Aarno vilkaisi perätuhdon suuntaan. Hänestä oli äsken rannassa tuntunut, että hakija oli huomattavasti vanhempi häntä itseään. Mutta nyt hän näki erehtyneensä. Kun Aarno käänsi nopeasti katseensa pois, jäi mieleen heleänsininen silmäpari ja pieni hymyntapainen, joka ei kuitenkaan tuntunut tungettelevalta. Poika oli istunut jalat kippurassa ja ohjaillut huolettomaan tyyliin luoteryhmän ohitse.

Ollapa ihmisellä tuommoinen veli taikka tuommoinen ystävä! Mahtoiko poika olla Kalliorannasta? Aarnon olisi tehnyt mieli kysyä, mutta moottorin tuksuttava ääni pyöri ympärillä, olisi pitänyt huutaa saadakseen sanansa kuuluviin. Olkoon, kohta tuon näkisi.

Aarno vaihtoi paikkaa, istahti sivupenkille lähemmäksi poikaa. Hän näki laajalti tasaista ulappaa, vihreitä rantaviiluja ja veteen vajoavia luotoja.

Oikeastaan tämä oli Aarnolle uusi kokemus, vaikkakin se liittyi katkeranmakuisiin asioihin. Aikaisemmat kesät Aarno oli viettänyt aivan kaupungin liepeillä matalan Kuurrejärven rannalla, missä huvila seisoi huvilan vieressä, missä perheenisien autot pyyhälsivät edestakaisin kaupungin väliä ja missä oli vaikea keksiä ajankuluketta. Kalaa ei saanut, silti ongittiin päiväkaudet, rakennettiin patoja siitä huolimatta, että se tuntui lapselliselta, ja tehtiin pyörämatkoja.

— Tuleeko täällä kalaa?

— Iiro otti eilen uistimella kolmen kilon kuhan. Ainahan sitä, kun yrittää.

Kuka oli Iiro? Mahtoi olla aikamoinen tuo kolmikiloinen kuha? Pääsisipä käsiksi semmoiseen.

Huomaamatta Aarno innostui.

Huh, kuinka kuuma oli, p'aidankaulus kiristi, kengät ahdistivat jalkoja. Kun oltaisiin perillä, hyppäisi hän oikopäätä uimaan. — Poika oli varmasti uinut tänään, hänen tukkansa oli märkä, ja vihreä, punajuovainen paita näytti ärsyttävän viileältä hänen yllään.

Moottori yskäisi, ja poika tarttui vikkelästi johonkin nappulaan kääntäen sitä määrätietoisesti. Jyskytys vaimeni, taajeni ja palasi entiseen tahtiin.

— Mikä sille tuli?

— Roska vain pensassa.

— Reistaako se usein?

— Harvoin; Arkkimeedes on hyvä vekotin.

Siitä asiasta ei riittänyt pitemmälle puhetta, vaikka Aarnon olisi tehnyt mieli kysyä, oliko moottorin käyttäminen vaikeaa.

Vene kääntyi jyrkästi ja lähti pyrkimään pyöreälakista kalliota kohden. Hetken kuluttua se sujahti sen taakse suojaisaan hiekkapoukamaan.

— Sen kuin kipuat laiturille.

Aarnoa harmitti, hän oli jäänyt tyhmästi paikalleen istumaan. Aarno kompuroi seisomaan, ei tahtonut saada tasapainoa pysymään, ei varsinkaan, kun oli mentävä lakattua moottorinkantta laiturinpäähän. Kun Aarno sitten vilkaisi taakseen, hän näki hämmästyksekseen pojan työntävän venettä taaksepäin. Pari vetäisyä, ja taas se oli liikkeellä kiitäen rantaviivaa noudatellen kauemmaksi.

Voi turilas. Aarno oli aivan varmasti uskonut pojan kuuluvan Kalliorantaan. Synkeä tunnelma humahti uudelleen mieleen.

Vai niin, ajatteli Aarno, tämä on nyt sitten Kallioranta. Muuta hän ei tästä paikasta tiennytkään, pelkän nimen vain. Ehkä isä oli jotakin selittänyt, jotakin maisterista, mutta hän ei ollut kuunnellut.

Aarno seisoi yhä laiturin päässä salkku ja matkalaukku vieressään, sadetakki käsivarrella. Hän tunsi itsensä kiusallisen oudoksi ja vieraaksi.

Oli aivan hiljaista. Aarnosta tuntui hetken, että tämä olisi lyhyt uni, joka pian katoaisi. Mutta mikään ei muuttunut, kaikki oli ennallaan.

Aarno käänsi päätään. Kivenheiton päässä oli neljän koivun välissä hirsisauna, ja sen kaiteella heilui keltainen kylpypyyhe. Hiekassa oli leveitä jalanjälkiä.

Mutta eikö kukaan odottanut Aarno Helajaa? Tulo oli sovittu ja moottorivene oli ollut ajallaan vastassa. Johan nyt merkillistä.

Aarnoa oikein harmitti, mutta kohta suli kaikki hyvänolontunteeksi. Saunan seinustaan nojasi neljä kelvollista ongenvap'aa, kiiltävä matopurkki oli kivijalan varjossa. Saunan katonrajassa riippui ainakin kaksi uistinkelaa. Ja sivummalla kuivui kahden koivun välissä joukko verkkoja.

Kalastaa täällä ainakin saisi.

Aarno otti matkatavaransa ja lähti kulkemaan pitkin polkua, joka katosi rannasta koivujen väliin. Aivan oikein, talo oli kohta lehvikön takana, ihan uusikin oli, kuistin pohjakivet vasta paikalleen asetettu ja tuore multa poljettu väliin.

Aarno kiersi toiselle puolelle. Keittiön ovi oli auki, ja sisältä kuului hell'alla kiehuvan kattilan soinnikas pihinä.

Kas, kun rupesi nälkä tuntumaan, saisipa kunnon voileivän!

Aarno astui kynnykselle. Leveä naisihminen työnsi puita pesään.

— Hyvää päivää. Aarnon sanoja säesti kohtelias kumarrus.

Ei vastausta. Aarno toisti hetken kuluttua saman tervehdyksen uudelleen, mutta vasta kun hän liikahti lähemmäksi, nainen vilkaisi hätäisesti olkansa yli Aarnoon, ja hänen kasvoilleen levisi hyväntahtoinen hymy.

— Olen maisterin oppilas, tulin juuri moottoriveneellä.

Naisen suu aukeni, mutta sieltä tulvi esiin vain epäselviä äänteitä. Hän viittoi sisään vievään oveen ja painoi kättä korvalliselle. Ilmeisesti maisteri veteli päiväuniaan.

Mutta siitä huolimatta, ettei minkäänlaista keskustelua päässyt syntymään, nainen tiesi, mitä teki. Hän saattoi Aarnon jyrkkiä portaita ullakolle, aukoi ovia, antoi pyyhkeet ja osoitti vuodesijan. Lähtiessään hän teki huvittavan, juomista kuvaavan eleen. — Ahaa, keittiössä odotti kahvi.

Aarno vilkaisi hieman ympärilleen. Ei hulluinta. Soppi oli kyllä mielikuvituksellisen pieni ja mahdollisimman vaatimaton, mutta siellä oli kuitenkin kaikki, mitä viisitoistavuotias poika tarvitsi: karkeatekoinen pöytä ja jakkara, lyhyt hylly seinällä, vuode alhaalla katon vietossa, ja nurkassa vaatekomero. Jokunen kirjakin näkyi olevan. Aarnon uteliaisuus heräsi. Pari Greytä, tosin Aarnon ennen lukemaa, Hongan Valitut Virtaheposet ja muutama kanneton salapoliisiromaani. Ei ainoatakaan ruotsalaista opusta. Maisteri oli ilmeisesti varsin inhimillinen otus.

Tosiaan. Maisteri. Vähitellen alkoi Aarnon uteliaisuus viritä. Millainen tämä täkäläinen maisteri olisi? Pian sen kyllä saisi nähdä.

Aarno veti hikeentyneet vaatteet yltään ja pukeutui kipparipaitaan ja verryttelyhousuihin. Elämä muuttui miltei keveäksi. Nyt uimaan ja sitten kahville.

Keittiön ovella Aarno joutui silmäkkäin talon herran kanssa. Vai sopiko oikeastaan sanoa: herran. Sinä lyhyenä tuokiona, jona he tuijottivat toisiaan ehtimättä sanoa edes hyviä päiviä, Aarno kertasi mielessään tutun opettajakunnan ja huokasi. Tämmöistä ei heistä kylläkään löytynyt.

Maisteri oli hieman Aarnoa pitempi, tanakka ja harjastukkainen. Tukka oli lisäksi ruma. Keltaisenpunainen, samanvärinen kuin se pieni pystykorva, joka Aarnolla oli ollut lapsena. Kasvot olisivat olleet varsin kelvollisen näköiset, ellei pikkusormenmittainen parta olisi peittänyt niiden alaosaa. Mutta nuo jokseenkin epämiellyttävät kasvot loistivat hyväätuulta.

— Aarno Helaja, vai? Otin tavanmukaisen päiväuneni enkä herännyt kunnioittavalle vastaanotolle. Tervetuloa Saareen joka tapauksessa! Ole huoleti, kyllä täällä viihtyy.

Ei sanaakaan ehdoista. Se lämmitti Aarnon mieltä aivan yhtä paljon kuin se, ettei maisterille näkynyt oppiminen olevan maailman ensimmäinen asia.

Mutta oliko maisteri sanonut huvilan olevan saaressa? Aarnolle tuli entistä vahvemmin se tunne, että isä ja äiti olivat lähettäneet hänet vankeuteen, oikeastaan orjuuteen. Ja piiskurivouteja olivat kuuromykkä emännöitsijä ja punapäinen maisteri — vouteja siitä huolimatta, että molemmat vaikuttivat melkoisen mukavalaatuisilta hahmoilta. Omalaatuisilta ainakin. Pelkäisivätkö he hänen karkaavan? Se riippui tietenkin siitä, missä sävyssä isän ja maisterin välinen kirjeenvaihto oli käyty. Aarnolla oli taas vankka tunne, että maisteri oli keksitty jonkun tuttavan taikka sukulaisen avulla, kirjoitettu hänelle ja esitetty asia.

Mutta oltuaan saaressa kolme päivää Aarno huomasi, ettei häntä ainakaan