Kamu

By Jorma Kurvinen

Kamu on hyväluontoinen kultainennoutaja, joka on tottunut elämään kaupungissa. Kun Kamu erinäisten sattumusten jälkeen joutuu yksinään Lapin erämaahan, sillä on edessään totiset paikat. Mistä se löytää syötävää, entä suojaa kylmältä säältä? Onko kaupunkikoiralla mitään mahdollisuuksia löytää erämaasta takaisin ihmisten ilmoille?"Kamu" on Jorma Kurvisen mukaansatempaava nuortenromaani, joka perustuu tositapahtumiin. Se voitti Valtion nuorisokirjallisuuspalkinnon vuonna 1988.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2020
• ISBN: 9788726425284

Book preview

www.egmont.com

K alle ja minä näimme sen. Se istui rantapenkereellä suvannon rantaan kiville nykäistyn veneen lähettyvillä ja tuijotti alavirralle meidän veneemme suuntaan.

– Ei ole meidän kylän koiria, Kalle tunnisti. – En ole koskaan nähnytkään.

Kultainen noutaja se näytti olevan. Rauhallisena, mutta valppaana se seurasi meidän nousuamme ylös jokea.

– Miten ei ole mennyt varjoon näin tukalalla ilmalla, Kalle ihmetteli.

Vielä ennen kesän päättymistä tämä pitkään jatkunut kuuma ja kuiva kausi yritti kai uutta ennätystä. Pimenevät yötkään eivät tuntuneet viilentävän painostavaa ilmaa.

– On se saattanut ollakin, minä veikkasin. – Mutta kuuli meidän tulon ja nousi vartiopaikalle.

– Ja on tosi tarkkana, Kalle antoi vieraalle koiralle tunnustuksen.

Katse seurasi meitä hellittämättä. Välillä kuono nousi hiukan. Todennäköisesti se oli selvillä, että vieraista tässä oli kysymys, mutta tarkensi aina välillä mielikuvaansa.

Se oli komea uros. Kauniin kellertävä, todella kultainen. Vankkarakenteinen, mutta ei liian lihava.

– Miksikähän sen isäntä ei ole ottanut sitä mukaansa …

– On jossakin lähikoskella tai tammukkapurolla, Kalle veikkasi.

Se oli todennäköistä, vaikka nyt kuuman ja kuivan aikaan ei kala erityisemmin syönytkään. Jos oli heittelemässä, niin siinä koira oli haitaksikin. Saattaisi saada koukun nahkaansa, kun sattuisi intoilemaan ihan takana.

– Tai on pistäytymässä muuten jossakin lähellä, Kalle jatkoi arviointiaan.

Olisimmepa tienneet. Paljon olisi mennyt siinä tapauksessa toisella tavalla. Tämä kirjakin jäänyt kirjoittamatta. Mutta me emme tienneet. Emme pystyneet edes aavistamaan.

Päinvastoin varmistuimme lähemmäksi päästyämme siitä, että kaikki oli hyvin.

Satunnainen tuulenpuuska kulki pitkin jokilaaksoa. Kuin kaukaa taivaanrannalta mustista pilvistä liikkeelle lähtenyt ennakkovaroitus se eteni halki tunturilaakson, jota paikallaan seisova helle oli jähmettänyt liikkumattomuuteensa viikkojen ajan. Vire kantoi rannalta sieraimiimme tuoksahduksen kivillä mustina hiiltyneinä möykkyinä kohoavista pökkelöistä ja ilmeisesti veneessä kauempaa kuljetetusta nyt puoliksi palaneesta juurakosta.

Emme vaihtaneet Kallen kanssa sanaakaan, mutta vanhan kalakaverini ilmeestä näin, että hänkin oli tuntenut savun tuoksun. Nuotio ei ollut vielä kunnolla sammunut eikä sillä kahvinsa keittänyt varmastikaan kaukana. Huolellinen erämies, nuotiosta päätellen. Tuosta ei tuli leviäisi, vaikka se savusikin vielä. Kivikkoa ennen maan rajaa oli ainakin metrin verran. Ja heti rantapenkereen takana suoruto, jossa vesi seisoi kuivanakin kesänä. Parinkymmenen, leveimmilläänkin korkeintaan viidenkymmenen metrin rantapallas heinikkoineen ja puustoineen oli liki kilometrin matkan päässä kantavasta maasta, joka tuolla rupesi nousemaan joelta poispäin kohoavina tievoina kohti tunturimaastoa.

Jos olisimme soutaneet rantaan, olisimme luultavasti havainneet, että se ei ollut savun, vaan tuhkan haju, jonka tuuli nostatti ilmaan. Ja luultavasti senkin, että kaikki tuossa koirassa ei ollut levollista rauhallisuutta niin kuin me kuvittelimme, vaan sankarillista kärsivällisyyttä ja eräänlaista epätoivoa juuri sen vuoksi, kun nuotio oli ollut kylmillään jo niin pitkään. Mekin tulollamme aiheutimme sille vain pettymyksen, koska olimme vieraita emmekä odotettu isäntä.

Mutta me emme menneet maihin. Erämaassa on tapana antaa jokaiselle oma rauhansa, niin ihmisille kuin eläimillekin. Oli turha herättää levottomuutta tuossa kauniissa kultaisessa noutajassa nousemalla maihin sen isännän veneen vieressä, lähellä hänen tulisijaansa ja asentopaikkaansa. Kalle muutti jo huomaavaisuuden vuoksi meidän veneemme suuntaa viistosti kohti toista rantaa ja niin ohitimme paikan etääntyen koko ajan oikeanpuolimmaisesta rannasta ja koirasta, joka tapahtuman vuoksi nousi neljälle jalalleen tarkkailemaan meidän ohikulkuamme seisaaltaan, valmiina reagoimaan heti, jos sittenkin tekisimme jotakin odottamatonta.

– Jonkun turistin koira se on, Kalle päätteli meidän ohittaessamme venepaikan. – Näkyy olevan Wahlströ– min veljesten veneitä.

Ne yrittivät jonkinlaista matkailuelinkeinoa, Wahlströmin Juhani ja Einar. Pari kolme mökkiä kylällä tien poskessa ja jokunen kämppä täällä ylempänä. Lomalaiset vuokrasivat niitä, minkä vuokrasivat. Juhani pärjäsi tietenkin jotenkuten, rajavartiolaitoksesta eläkkeellä oleva mies, mutta Einarilla ei ollut muita tuloja kuin ne, mitkä sai matkailijoilta tai luonnosta. Se oli yrittänyt kyllä monenlaista. Ollut kalastajana Norjassakin.

Kallen ajatukset olivat vielä koirassa.

– Siinä on luonteen hienoutta, tuommoisessa isossa rotukoirassa. Vähän samaa kuin aatelismiehessä, vaikka sitä on kelju maatiaisen tunnustaa … Tuommoinen ei ole haukkua räksyttämässä jokaiselle ohikulkijalle niin kuin useimmat pikkupiskit. Ja tuon erakko-Tuomaan dobermannit. Tuon koiran minäkin ottaisin.

Olimme sillä hetkellä jo koiran yläpuolella joella. Aurinko osui nyt eri suunnasta rantakiville laskeutuneeseen meidän jälkeemme tuijottavaan veneenvahtiin.

– Minä en uskaltaisi mennä ihan takuuseen niistä sen rotuominaisuuksista.

Kalle kääntyi katsomaan sitä vielä kerran tarkemmin.

– Miten niin?

– Vertaapa sen käpälien väriä muuhun kullankeltaiseen.

Minä lopetin soutamisen ja lipottelin vain sen verran, että me pysyimme paikallamme.

– No joo, Kalle vähätteli. – Pikkuisen valkoista tassuissa, ja vähän päässäkin … Mitä merkitystä sillä nyt on?

Hän kääntyi katsomaan minuun.

– Minä tarkoitin paremmin sen luonnetta. Muutama väärän värinen karva ei muuta sitä miksikään … Eikö sinulla tule siitä tunnetta niin kuin se sanoisi meille jotakin, jos osaisi puhua?

Nyt jälkeenpäin, kun muistelen sitä hetkeä, Kallen sanoja ja koiran hahmoa kivillä veneen luona, tunnen puristuksen kurkussani. Sillähän oli sanottavaa meille. Mutta me emme osanneet kuunnella.

Sen vuoksi kaikki meni niin kuin meni.

K uullessaan soutamisen äänet, hankaimien kitinän ja airon tai melan kolahduksen veneen laitaa vasten, Kamu oli valpastunut.

Isäntä!

Hurja toivo oli saanut koiran ponnahtamaan ylös makuupaikaltaan puiden varjosta. Viisaudestaan huolimatta se oli vain koira, ei enempää, eikä päättelykyky pystynyt taltuttamaan turhaa toivoa: miten isäntä, joka oli lähtenyt kävellen ja jättänyt veneensä tähän, olisi nyt tulossa ihan eri suunnasta toisella veneellä.

Sitä paitsi päättelykykykin olisi voinut pettää. Koira oli odottanut isäntäänsä niin pitkään, että toivo hänen näkemisestään ylitti kaiken muun.

Noustessaan heinää kasvavan rantapenkereen korkeimmalle kohdalle Kamu oli vielä lähes varma isännän tulosta. Koiran jäykistyessä tavoittamaan uusia ääniä ja tuttua hajua sen takaselän lihaksissa oli jo kutinanomainen valmius iloiseen hännänhuiskutukseen. Luultavasti se olisi siinä tapauksessa haukahtanutkin muutaman kerran veneen ilmestyessä pitkällä suvannolla näkyviin.

Mutta se sai samaan aikaan näköhavainnon kanssa hajunkin veneestä. Ei siellä isäntää ollut. Aivan vieraat hajut tavoittivat kirsun sieraimet.

Voimakas pettymys sai koiran jo vilkaisemaan taakseen, äskiseen lepokatveeseen. Olisi ollut sama painua sinne. Painautua edes viileyden tarjoamaan hyvänolontunteeseen. Makuuksille, joissa olisi oma haju ja joista voisi kuvitella ainakin jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Mutta vieraiden lähestyessä oikea paikka oli veneen luona. Näkyvissä. Valmiina julistamaan tulijoille, että tässä oli isännän vene ja tuolla katveessa isännän reppu. Ja tässä niitten puolustaja.

Pettymys sai voimakkuudestaan huolimatta väistyä. Vuosisataiset ominaisuudet, geenit ja vaistot, omat opit ja kiintymys isäntään sanelivat Kamun ratkaisun. Se laskeutui rannemmas, ja asettui odottamaan lähestyvää venettä.

Oikeastaan sen ei tarvinnut edes pakottautua tehtäväänsä. Se oli jo selvillä – puheäänistä, näköhavainnoista, hajuista – että veneessä oli kaksi vanhahkoa miestä. Eikä sillä ollut huonoja kokemuksia vanhoista miehistä. Isäntäkin oli semmoinen.

Kamu oli joskus, todella huonojen kokemusten jälkeen, oppinut luottamaan isäntään. Isäntä ja Janne olivat ne ihmiset, joihin oli saanut kiintyä silloinkin, kun kaikki toiset pettivät. Ne eivät personeet kiintymystä nakatakseen sen jonakin päivänä romukoppaan. Sellaisestakin Kamulla oli ollut pentuna kokemusta, vaikka ei se sitä tällä tavalla osannut määritellä, kai.

Isäntä ei pettänyt.

Kamulla oli siitä muistissaan kokemus, joka ei himmenisi milloinkaan.

Se oli ollut toissa keväänä. Vaalea, kiehtovia hajuja täynnä oleva yö oli saanut Kamun liikkeelle joskus koi– men neljän välillä. Eihän siinä ollut mitään järkeä, koirallakaan, mutta niin se vain oli vaikuttanut Kamuun. Yön valoisuus, kun Kamu oli kurkistanut ulos kellarikerroksen ovelta herättyään joihinkin levottomaksi tekeviin ääniin. Sulavan lumen ja esiintunkevan maan haju, jopa ruohokin, jota maa puski jo rakennusten eteläseinustojen viereltä ja aurinkoisilta penkoilta.

Kaikki se yhdessä joelta kuuluvien äänien kanssa oli saanut kellarin ovelta omasta luukustaan ulos kurkistavan Kamun työntymään pihalle ja jatkamaan sen yli alas rantaan. Sieltä rantasaunan nurkalta näki joen toiselle puolelle virtapaikan sulaan.

Sinne oli laskeutunut puolikymmentä lintua. Tummina möykkyinä ne kelluivat siellä. Kamu tunsi jo niitten hajunkin.

Mikään ei olisi pystynyt pidättelemään pentua tutustumasta kirsua kutkuttaviin vieraisiin. Se lähti varovaisesti, saunarannasta jäälle. Koko sen mielenkiinto oli niin voimakkaasti linnuissa, ettei pentu tajunnut edes käpälien kastumisesta jonkin menevän nyt vikaan. Vasta sitten, kun Kamu putosi kokonaan läpi jääsohjon, se havahtui vaaraan.

Lujasti ponnistaen se pääsi ylös kylmästä vedestä ja rynni jäähileiden keskellä eteenpäin, mutta vajosi uudestaan heti kun pysähtyi hetkeksikin.

Jokin sanoi sille, että tästä se ei selviytyisi. Se ei pystynyt määrittelemään suuntaa, joka veisi tukevammalle jäälle – eikä jaksaisi ponnistella kovin kauan tässäkään.

Ulina, joka pääsi sen suusta, kantautui kotona sisälle asti. Uninen, ällistynyt isäntä näki rantaan tullessaan pennun puolivälissä jokea jääsohjon keskellä ja heräsi kerralla.

– Kamu, ponnistele reippaasti! Isäntä tulee …

Vene oli vielä lautojen ja muovin alla saunan kupeessa. Isäntä repi sen sieltä esiin ja veti perässään jäälle.

Koko ajan isännän suusta tuli rauhoittavaa, rohkaisevaa puhetta.

– Hyvä, poika! Taistele vielä hetki … Kyllä tästä selviydytään. Isäntä tulee ihan heti…

Puhe ja isännän näkeminen olivat rohkaisseet Kamua. Se jatkoi ponnistamista, vaikka voimat rupesivat olemaan ihan lopussa ja lihakset jäykkinä kylmyydestä.

Viime hetkellä isäntä tuli hurjasti kamppaillen veneellä läpi sohjon viimeiset metrit ja sai kiinni Kamusta ennen kuin pentu vajosi viimeisen kerran jäähyhmän alle.

Semmoista tunnetta Kamu ei ollut kokenut vielä koskaan. Ja luottamus, jota se oli tuntenut jo tähänkin mennessä isäntää kohtaan, sai semmoisen sinetin ettei se murtuisi koskaan.

Sen luottamuksen vuoksi Kamu nytkin istui siinä veneen vieressä odottamassa isäntää.

Näissä kahdessa vieraassa miehessä oli jotakin samaa kuin isännässäkin. Heidän kamppeistaan lähti samanlainen nuotiosavun ja metsän tuoksu. Heidän puheäänensä oli hillitty ja rauhallinen, kun he juttelivat keskenään. Soutajan tukevassa hahmossa oli samaa näköäkin kuin isännässä. Kamu tunsi selvää mielihyvää veneen lähestymisestä. Todennäköisesti miehet sytyttäisivät tulet tuohon samalle paikalle. Se merkitsisi sitä, että he avaisivat reppunsa. Ja niistä voisi löytyä jotakin sivustakatselevalle koirallekin.

Mutta vene muuttikin äkkiä suuntaa.

Kamu nousi oikein seisaalleen tarkistaakseen asian. Ikävä kyllä havainto oli oikea. Miehet katselivat tähän suuntaan, mutta peränpitäjä käänsi keulan vinosti kohti toista rantaa. Mitä ylemmäs jokea vene nousi sitä kauemmaksi se etääntyi Kamusta.

Äsken herännyt toivo