Maailmanrumpu - osa 1: Sanansaaja

By Veikko Mikkonen

Seikkailun ensimmäinen osa.
Lapista kuuluu kummia: Salaperäiset Jotunit ovat aikeissa palata maailman tälle rummunkalvolle.
Maailman menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat vaakalaudalla, joten tilannetta lähtevät korjaamaan nuori miehenalku, ikääntyvä seppä ja hyvän aikaa sitten ikääntynyt muori. Valitettavasti kumppanusten matkaa vaikeuttamaan havahtuvat myös Jotunien kaukaiset jälkeläiset.

Maailmanrumpu on aidosti kotimaista, vanhojen kansantarujen ja -uskomusten innoittamaa elämänmakuista fantasiaa. Kuten on tiedettyä, elämä maistuu niin huumorilta, ystävyydeltä ja perheeltä kuin katkeralta surulta, menetykseltä, pelolta ja raskailta ponnisteluiltakin. Ja toisinaan sahdilta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 21, 2018
• ISBN: 9789528012887

Veikko Mikkonen

Kainuulainen kirjailija, jonka parhaina valtteina saattaisi lukea vähintäänkin laajan mielikuvituksen sekä epämääräisen huumorintajun. Mikkonen on ollut jo lapsesta saakka äärimmäisen kiinnostunut kaikesta mytologiaan viittaavasta, shamanismista, kansanuskosta ja suoraan sanottuna kaikesta mahdollisesta.

Book preview

Hyökkäys

1. Lammasvilloja

Kesä oli ollut lämmin ja sateita oli saatu juuri sopivasti. Oras oli noussut komeasti. Eipä ollut kauaakaan siitä kun veljesten yhteinen ruishalme oli aaltoillut vainiossa kuin kultaisen järven pinta. Muuan miehenalku nojaili selkäänsä jokunen kesä takaperin pellolta nostettuun, nuorukaisen itsensä korkuiseen hiidenkiveen. Hän katseli tyytyväisenä vanhemman veljensä kanssa raatamaansa palstaa ja sen takana kohoilevia kutsuvia rintamaita.

Julistettakoon nuorukainen nyt mieheksi, ikää hänellä ei tosin ollut vielä kahtakymmentäkään, mutta tummahipiäisen Kallaksen hento parrantekele oli jo tekevinään tuloaan nenän ja alahuulen alle. Puolipitkät takkuiset hiukset totta tosiaan olivat mustat kuin nokikolarin tukistamat. Tummat silmät olivat ennemmin kapeat kuin pyöreät, hieman mantelin muotoon viittaavat. Kulmakarvat niiden yllä olivat siivon kapeat mutta selvälinjaiset, antaen hänen katseelleen keskittyneen sävyn. Posket olivat kapeat ja poskipäät erottuivat selvästi. Kallasta katsellessa tuli ensimmäisenä mieleen nilkoistaan puunoksaan ripustettu ja kesäksi venymään heitetty lappalainen.

Autuaasti unten mailla noihin aikoihin samoillut vanhempi veli, Niilas, oli puolestaan matalampi, mutta rotevampi, hipiältään vaalea harmaita silmiään myöten. Niissä asui rauhallinen ja harkitseva katse, kertakaikkinen vastakohta pikkuveljelleen.

Ennen kuin isä oli eksynyt metsään ja jäänyt sille tielleen, oli hän aina pitänyt Niilasta talon tulevana isäntänä. Järjestely ei ollut haitannut Kallasta lainkaan, olihan Niilas useamman vuoden vanhempi, lisäksi järkevä ja rauhallinen mies. Tokihan talon isännän rooli kuului luonnostaan vanhimmalle pojalle. Kallas oli varma, ettei itse olisi jaksanutkaan raataa ja raadattaa muita niin paljon ja määrätietoisesti kuin Niilas.

Ei Kallaskaan laiska ollut, mutta omasi vähemmän tasaisen luonteen sekä liiallisen tiedonjanon ja uteliaisuuden. Sellainen ei olisi sopinut talon isännälle. Eihän olisi mistään kotoisin, jos moinen käyttäisi aikansa kirjoja lukien ja kaiken maailman satuja ja loruja kuunnellen.

Kaiken lisäksi Kallasta oli aina vaivannut jokin outo kärsimättömyys. Hän ei millään tahtonut pysyä aloillaan ja pitkäveteiset, itseään toistavat työpäivät elonkorjuun tai kaskenteon parissa tuntuivat hänestä sietämättömiltä. Metsässä Kallas viihtyi. Siellä hänen levottomuutensa hiljeni hetkeksi. Tuntui kodikkaalta. Niilas ei juurikaan huomautellut pikkuveljen jatkuvasti livetessä talon töistä metsälle, varsinkaan, kun tämä kantoi sieltä kiitettävästi vaihtelua ruokapöytään. Turkiksiakin Kallas toi, joita saattoi laittaa markkinoille menevien kärryjen mukana myyntiin.

Nytkin Kallas oli metsään menossa, vaikka pimeä oli vasta vaihtumassa hämäräksi. Harmaan kuluneen sarkanutun kaulukset olivat käännetty pystyyn ja karvalakin reuhka oli painettu syvälle korville, suojaamaan yökylmältä. Elettiinhän jo kekrin jälkeistä loppusyksyä. Hän oli pysähtynyt hetkeksi nojailemaan pellonlaidalla seisovaan kiveen, silmäilemään sängelle niitettyä peltoa ja miettimään, mihin suuntaisi kulkunsa. Kallas nuuhkaisi kirpeää aamuilmaa, päätti kiertää Aapasuon reunoilta riekkoa kuulostelemassa, nousta Hiisivaaralle eteläpuolelta ja laskeutua länsipuolelta takaisin, niin hän voisi tarkistaa jänisansat samalla. Niissä oli yleensä lähes poikkeuksetta saalista, joten sitä olisi muutoin saanut kanniskella koko päivän suotta kontin painona.

Hän nosti kyseisen tuohikontin kiveltä ja heitti sen selkäänsä, koppasi kallisarvoisimman aarteensa, isänsä kauan sitten valmistaman kaaripyssyn olalleen, nyppäsi vielä pystyyn unohtuneen rukiinkorren hampaidensa väliin ja oli näin valmis lähtemään.

Kallas rakasti luontoa ennen kaikkea aamuhämärässä, silloin se tuntui olevan täynnä muutakin elämää kuin kasveja ja eläimiä. Se tuntui olevan enemmän hengissä. Sen paremmin hän ei sitä kyennyt selittämään. Joka tapauksessa Kallas nautti jokaisesta kuulaasta hengenvedosta täysin rinnoin, ja olipa vähällä, ettei erehtynyt laulamaankin. Onneksi hän sai hillittyä itsensä, se olisi tuntunut sopimattomalta, melkein pyhäinhäväistykseltä, ja toisekseen kaikki eläjät kovaonnisia naapureita myöten olisivat paenneet hyvin vilkkaasti ja hyvin kauas. Kallas ei nimit-täin ollut lainkaan laulumiehiä. Hän tyytyi hyräilemään hiljaa, tuskin kuiskausta voimakkaammin: Lähen nyt miehistä mettälle, urohista ulkotöille...

Matka Aapasuolle kulki jonkin matkaa vanhaa kärrytietä – seudun oikeastaan ainoaa tieksi kutsuttavaa väylää pitkin, jota käyttivät lähinnä Ristikylästä kulkevat turkiksen ostajat ja muut kaukaakulkijat. Paikallisilla oli taipumusta oikoa metsien läpi ja useimpien kylän talojen välillä kulkivatkin selkeät kinttupolkujen verkostot.

Mainittakoon tässä vaiheessa, että Kallaksen ja Niilaksen talon lisäksi kyläksi kutsuttavaan alueeseen kuului veljesten sedän pitämä paja, kourallinen muita torppia ja järven pohjoispuolella, Hiisivaaran laella, kököttävä Kaesa-muorin mökki. Mistään suuren maailman vilskeestä ei siis saattanut puhua tässä kylässä, jota kukaan ei ollut koskaan nähnyt tarpeelliseksi edes nimetä.

Kallas kuunteli palokärjen pärräämistä tietä ympäröivässä ikiaikaisessa kuusikossa. Tuuheat havut varjostivat tietä molemmin puolin niin, että välistä päivisinkin tuntui kuin olisi kulkenut hämärässä luolassa, jonka katosta siivilöityi vain kourallinen valon pisaroita.

Tuossa olikin suolle ja Hiisijärvelle vievä polku. Kallas astui polulle ja sukeltautui metsän syliin. Tämä oli jälleen yksi osa ja syy hänen kiintymykseensä: Aina metsän reunan yli astuessaan hänestä tuntui kuin olisi tullut ovesta sisään lämpimään ja kodikkaaseen tupaan ja ulkopuolinen maailma olisi jäänyt menemisineen ja tulemisineen oven taa.

Terve tultuani, metän ehtoinen isäntä, Kallas kuiskasi mielessään, kuten oli tottunut tekemään joka kerta metsään mennessään.

Polku laski loivasti kohti Hiisijärveä, jossa kyläläisillä oli tapana kalastaa. Mitään sen suurempaa aluejakoa tai muitakaan muodollisia sopimuksia siinä ei kyläläisten kesken tarvittu, kaikille oli sanomattakin selvää, että itse kukanenkin otti sen minkä tarvitsi, ja jos saalista tuli enemmän kuin talo jaksoi syödä, se annettiin naapurille. Näin oli ollut niin kauan kuin kukaan muisti, eikä kukaan nähnyt mitään syytä toimia toisin.

Järven luoteisreunan puronsuusta levittäytyi suurehko suo, jonka yli polku kulki pitkospuina pohjoisrannan laiturille ja kalasaunalle. Tällä kertaa Kallasta ei kiinnostanut lähteä ylittämään suota, vaan hän lähti kiertämään metsän ja suon rajaa pitkin pysytellen vesakon suojassa. Hän veikkasi auringonnousuun olevan vielä jonkin aikaa ja arveli yhyttävänsä riekot vielä aamutoimiltaan suoaukealta.

Kallas hiljensi jo ennestään vaimeita askeliaan lähes äänettömäksi hiivinnäksi. Se oli vuosien ja vuosien harjoittelun tulosta – isä oli kuljettanut Kallasta ja Niilasta metsällä miltei siitä asti, kun pojat olivat oppineet kävelemään. Hiipimällä metsästettäessä veljesten roolit kääntyivät päälaelleen; Niilas ei koskaan oppinut liikkumaan yhtä äänettömästi ja huomaamatta kuin Kallas. Ulospäin ei juurikaan näkynyt, että tämä turhautti Niilasta jossain määrin. Mutta järkevänä miehenä hän oli jättänyt metsästyksen sille, joka sen osasi ja keskittyi siihen, minkä itse taisi parhaiten.

Nuorukainen kuulikin tutun pärpätyksen parin sadan sylen päästä. Kallas painautui enemmän kumaraan, eikä voinut estää sydäntään alkamasta lyödä kiivaammin. Hän sulki silmänsä ja hengitti pari kertaa rauhallisesti ja syvään. Kallas oli huomannut, että vaikka ruumis liikkuisikin äänettömästi, mutta mieli olisi hätäinen ja rauhaton, riistan lähelle hiipiminen ei kerta kaikkiaan onnistunut. Suonlaidan vesakon suojissa pysytellen, jokaista askelta tunnustellen hän pääsi vaaksa vaaksalta lähemmäs. Matkaa parven luo ei ollut enää sataakaan syltä, kun eteen tuli majavan kaatama koivu. Sitä olisi erittäin hankala ylittää päästämättä paljastavaa ääntä.

Kallas painui polvensa varaan punnitsemaan vaihtoehtojaan. Puolen tusinan riekon parvi jatkoi häiriintymättä kisailuaan suolla. Yksi koiras lehahti suomättäällä kasvavaan koivunkonkeloon etsimään urpuja. Kallas katseli tätä miettiväisenä, ja ikään kuin itsekään asiaa ajattelematta laskeutui istualleen ja pujotti saappaansa kärjen jousen jalustimeen. Hitaasti, lähes hartaasti hän nojautui koko selällään niin kauas taaksepäin, että jousen jänne tapasi rahkan.

Hän nousi taas polvilleen katse tiukasti koivun oksalla istuvassa riekossa. Käsi siirtyi lonkalla roikkuvalle tuohiselle viinelle ja hapuili ensin tylppäkärkistä kolkkanuolta. Teräskärkinen saattaisi rikkoa lihaa tarpeettomasti, mutta lentäisi vakaammin ja pidemmälle. Kallas arvioi matkaa olevan piirun verran alle seitsemänkymmentä syltä, joten hän valitsi teräsnuolen ja asetti sen äänettömästi kuurnalle. Hän nousi niin korkealle kuin polvillaan pääsi, asetti jalkajousen perän perinteiseen tapaan kainaloonsa, tähtäsi nuolen kärki silmänsä tasalla ja empi hetken.

Riekko näkyi lähes pistemäisenä maalina tältä matkalta. Jousi oli tarkka ja tehokas pitkilläkin matkoilla ja Kallas kehittynyt sen erittäin taitavaksi käsittelijäksi, mutta seitsemänkymmentä syltä linnun kokoiseen maaliin oli lähes mahdoton laukaus. Nyt alkoi vielä tuullakin; vesakon vähät lehdet kahisivat vaimeasti, mutta kuitenkin sen verran, että Kallas arveli tuulen vievän nuolen mennessään. No, nuolihan se vain on, ja lähemmäs ei kuitenkaan pääsisi aiheuttamatta liikaa melua, joten yhtä hyvin saattoi yrittää.

Kallas hengitti syvään, puhalsi keuhkonsa puolittain tyhjiksi ja pidätti hengitystään. Tuntui kuin tuulikin olisi hiljennyt seuraamaan tuota pientä urotekoa ihmisten joutavien puuhien joukossa. Kuin koko metsä olisi pidättänyt henkeään Kallaksen mukana. Hän oli itse niin keskittynyt, ettei edes huomannut asiaa.

Minkä silmä ylentää, sen jousi alentakoon, minkä käsi alentaa, sen nuoli ylentäköön, hän kuiskasi hiljaa ja puristi hitaasti pitkää liipaisinta aseen tukin alla.

Vihainen sivaltava ääni ja nuoli lähti lyhyesti ja kimeästi viheltäen matkaan. Kallas seurasi nuolen kaarta epäuskoisena ja valmistautui jo painamaan mieleensä paikan, johon se suossa uppoaisi. Eihän hän halunnut lopullisesti haaskata isotöistä nuolta hulluihin laukauksiin. Vaimea tupsahtava ääni sai hänen silmänsä laajenemaan epäuskosta. Laukaus oli kuin olikin osunut riekkoon ja se lennähti taaksepäin pudoten suomättäälle.

Muu riekkoparvi pölähti lentoon ja kiersi suonlaitaa korkeutta keräten, kunnes häipyi siivet paukkuen metsän syvyyteen. Kallas nousi päätään puistellen, huvittuneena joutavan leikin odottamattomasta lopputuloksesta. Tuurilaukaus, ilman muuta, mutta mikä tuuri!

Syvemmällä metsässä näytelmää seurannut hahmo nyökkäsi hitaasti hyväksynnästä ja vetäytyi ääneti puiden varjoihin.

Kallas saapui kituvalle koivulle ja löysi nuolen lävistämän riekon. Kallas irrotti nuolen, puhdisti linnun ja nosti sen konttiinsa. Sitten hän katsoi nuoltaan:

Sinut minä nimeän; Tuulensyöjä olet tästä lähin. Pyydä vastakin yhtä tarkasti.

Nuoli ei osoittanut minkäänlaisia vastustuksen, saati hyväksynnänkään merkkejä moiselle eleelle, joten Kallas kohautti olkapäitään ja pujotti nuolen takaisin viineensä.

Tuskin oli aihetta koettaa onneaan sen enempää suolla, joten Kallas suuntasi kulkunsa pitkospuille, kohti järven pohjoisrantaa ja Hiisivaaran rinteitä. Kalasaunan kohdalla Kallas huomasi setänsä, joka oli jo lastaamassa nuottaa veneeseen. Hän toivotti kohteliaasti huomenet, mutta varoi visusti kerskumasta saannillaan saati ihmeellisellä osumallaan. Tapion– ja ahdinkarjan saajien kirjoittamattomiin sääntöihin on ammoisista ajoista saakka kuulunut, että saaliista ei hiiskuttu. Ervas kohotti katseensa ja tyytyi nyökkäämään. Toisinaan hyvinkin puheliaalla sepällä oli myös hiljaiset päivänsä. Saman tien hän lähtikin työntämään venettään usvaa puskevan järven selälle.

Kallas jatkoi matkaansa aiempaa jyrkempää polkua ylös Hiisivaaran rinnettä. Tällä puolen järveä kasvoi poikkeuksellisen vanhaa ja tuuheaa kuusikkoa. Polku haarautui melkein vaaran laella; länteen päin laskeva loiva alarinne vei Kallaksen ansapolulle jänissilmukoineen ja koilliseen vievä tie vaaran huipulle, Kaesa-muorin mökille. Jokin päähänpisto sai Kallaksen kääntymään oikealle. Polku nousi vielä kappaleen matkaa, jonka jälkeen vastaan tuli muorin lammashaka harvoine riukuaitoineen.

Kallas huomasi – ties kuinka monennetta kertaa – ihmettelevänsä, kuinka muorin lampaat ylipäänsä pysyivät moisen kehyksen sisäpuolella ja kuinka pedot pysyivät ulkopuolella. Asiaa saattaisi kysyä, mikäli muori oli kotona.

Kaesa-muori ei nimittäin harjoittanut kellon– tai vuorokaudenaikoja samalla tavoin kuin muut. Hän saattoi viettää päivän pankolla lekotellen ja lähteä yön selkään metsään keräämään sieniä tai sattumanvaraisen näköisiä kasveja ja juuria voiteisiinsa. Tai sitten hän saattoi äityä kehräämään villoja aamuvarhaisesta seuraavaan aamuun.

Ilkeät kielet olisivat sanoneet Kaesan olevan noita. Toisaalta kyläläisetkin olivat sitä mieltä. Mikäli henkilö, joka pesee vastasyntyneet ensimmäistä kertaa ja vainajat viimeistä kertaa, ei pyydä työstään palkkaa, osaa valmistaa parantavia voiteita lähes kaikkiin arkisiin vaivoihin ja löytää useimmiten eksyneet eläimet, on noita, niin kyllä, Kaesa-muori oli sitä, ja oli vieläpä erittäin taitava toimessaan.

Sen vähän lihan ja karjananteen, minkä hän kulutti, hän sai villoja ja lankoja vaihtamalla, mutta useimmiten kyläläiset vain toivat hänelle ylimääräisiä paloja, varsinkin metsän– ja vedenviljaa. Suoraa maksua hän ei kuitenkaan ollut koskaan vailla palveluksistaan.

Kallas avasi narisevan veräjän ja astui pihamaalle. Muutama kili juoksenteli uteliaana, mutta samalla pelokkaana seuraamassa tulijaa. Muorin lammashaka sulki myös mökin ja pienen lampolan sisäänsä, eli hän käytännössä asui lammashaassaan. Torpan piipusta nousi savua, eli Kaesa oli todennäköisesti pirtissä. Kallas avasi veräjän kanssa kilpaa narisevan oven – koputtaa ei tarvinnut eikä se ollut muuallakaan tapana. Mustaan, kuluneeseen mekkoon, harmaaseen esiliinaan ja punaruskeaan shaaliin pukeutunut vanhus istui kumarassa pirtin perällä rukkinsa ääressä kehräämässä.

Kaesa-muori oli ulkonäöltään kuin kuka tahansa koko ikänsä raskasta työtä raatanut vanha nainen; liki kaksin kerroin taittunut kumara selkä ja kuhmuraiset reuman runtelemat kädet. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet sillä jäntevämmällä tavalla ennemmin kuin turpealla, leukaperät ja poskipäät erottuivat selvästi. Niiden yllä vilkkuivat poikkeuksellisen kirkkaat siniset silmät. Vaaleanharmaat hiukset olivat tavan ja säädyn mukaan nutturalla, jota useimmin peitti harmaja huivi tai hilkka.

Kaesa keskeytti työnsä ja siristeli kohti tulijaa:

Kah, Kallasko se siellä koluaa näin aikaisin aamulla?

Kallas huomasi ison pinon lankoja pärekorissa muorin vierellä ja arveli tämän istuneen työssään jo hyvän aikaa.

No minäpä minä, ja johan tässä on päivä pitkällä, aurinkokin noussut hyvän aikaa sitten, Kallas naurahti.

Istu istu, veikkonen, kiireimmäksi, minulla oli kahvepannu jo tulella, muori miltei komensi Kallasta, joka laskikin tuohikonttinsa penkille.

Jaa, mutta minulla olisi sinulle tapionviljaa, Kallas muisti ja kaivoi riekon kontistaan muorille.

Kaesa vilkaisi häntä syrjäsilmällä, muttei sanonut mitään, vaan kävi ulkona viemässä linnun talon varjonpuoleisella seinällä roikkuvan riiputuskaappiin.

Takaisin tullessaan vanhus vilkuili yhä Kallasta vaieten. Hän nosti karkeapuiselle pöydälle kaksi savimukia ja poimi kahvipannun piisissä rätisevän valkean päältä. Sitten muori lorautti kahvin Kallakselle, ja omaan kuppiinsa kaataessaan katsoi tätä silmiin kupin yli:

Se lintu taisi olla erikoisempi tapaus?

Jos Kallas olisi ehtinyt hörppäämään, hän olisi luultavasti vetänyt kahvin henkitorveensa. Hän ei sanonut mitään, vaan tyytyi tuijottamaan muoria kysyvästi.

Taisipa olla niin, että ei ollut sinun töitäsi?, vanhus jatkoi lievästi huvittuneena Kallaksen hämmennyksestä. Ei ollut, ei, taisipa olla lahja Itseltään?

Kallas tiesi, ketä muori tarkoitti, ja tyytyi kohauttamaan olkapäitään.

Kai tiedät, että maksu pitää laittaa?

Nyt Kallaskin sai äänensä takaisin ja mutisi:

Tottahan toki, tuota, Tapionpöydälle voisin... Palatessa... Aioin alun perinkin.

Muori nyökkäsi hyväksyvästi:

No sitten, siinä tapauksessa uskallan laittaa riekon.

He istuivat hetken puhumatta, muori hyräili hiljaa ja Kallas katseli pienestä ikkunasta pihalle:

Ai niin, olen pitkään miettinyt, miten lampaasi eivät karkaa noin harvasta haasta?

Muorikin vilkaisi ikkunasta. Hänen hampaaton suunsa liikkui hetken kuin tyhjää mutustaen ennen kuin hän vastasi lakonisesti:

No, siinähän on aita. Lampaat kyllä tietävät, miksi se on siinä, eivät ne niin tyhmiä ole... Ja toisekseen olen kyllä kiertänyt sen useamman kerran kesässä kepillä ja lukenut sille, samalla pysyvät rietatkin kaukana.

Kaesa tehosti sanojaan heristämällä erikoista kävelykeppiään, joka oli päällystetty oikealla kyykäärmeellä. Sen kädensijan kärjessä oleva punasilmäinen pää näytti poikkeuksellisen hyvin säilyneeltä, vaikka keppi oli ollut muorilla niin kauan kuin Kallas suinkin muisti.

He joivat kahvikuppinsa loppuun hiljaisuuden vallitessa ja Kallas nousi lähteäkseen.

Ai niin, voitko tuoda tämän päivän nimissä minulle uudet keritsimet pajalta? Ervas lupasi niiden olevan valmiit tälle viikolle ja pitäisi päästä kerimelle, muori pyysi.

Kallas myötyi ja kumartautui ulos narisevasta ovesta.

Päivä oli totta tosiaan jo valjennut, ja teki tuulista säätä. Kallas päätti kiristää tahtiaan, ettei tulisi luistaneeksi koko päivän töistä. Laskeutuessaan rinnettä hän pysähtyi hetkeksi miettimään Kaesa-muorin olemusta. Kuinka vanha hän ensinnäkin oli? Muori oli näyttänyt uunille unohtuneelta omenalta niin kauan kuin Kallas suinkin muisti, ja hän oivalsi kaikkien puhuttelevan tätä yhtä lailla "muoriksi". Kenellekään hän ei ollut pelkästään Kaesa – kylän vanhimmat ukotkin puhuttelivat häntä tällä arvonimellään. Saati oliko hän koskaan ollut kenellekään pikku–Kaesa? Moinen ajatus kirvoitti pienen naurahduksen hänen huuliltaan.

Pian Kallas sai muuta ajateltavaa, sillä hän oli saapunut ensimmäisten silmukoiden kohdalle alarinteessä sijaitsevan niityn reunapajukossa. Kaikki silmukat olivat koskemattomia! Tämäpä erikoinen reissu oli, Kallas tuumi raapien päätään. Ansapolku sentään jatkui vielä parin virstan verran metsiä kierrellen kohti veljesten torppaa. Mutta sama tuuri jatkui. Koko polulla ei yhtä ainutta pitkäkorvaa! Kallas oli vähällä kirota pärskäyttää, niin suuri oli hänen pettymyksensä, sillä hän oli ottanut jänisten saannin lähes itsestään selvyytenä. Ja riekonkin hän antoi muorille – lupasi vielä hoitaa maksunkin siitä.

Mutta ei käynyt kiistäminen, se oli hoidettava, ja vieläpä parempi oli tehdä se saman tien, ettei vain unohtuisi. Matkaan tuli siis vielä yksi mutka. Kallas oikaisi suorinta tietä kankaan yli tielle ja jatkoi hetken aikaa vastakkaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut. Pian tieltä poikkesikin aiempia leveämpi ja tallatumpi polku. Hän astui sille ja eteni metsän syvyyteen. Tämä polku jatkui pitkään suorana pistona poispäin tieltä, kunnes kääntyi vasemmalle. Tässä kohtaa edessä nousi jyrkkä ja jäyhä avokallio.

Polku vei aivan pystysuoran rinteen juurelle ja lähti seuraamaan sen sivua, kunnes teki täyskäännöksen noustakseen ikään kuin luonnon muovaamia portaita pitkin rinteen laelle. Kallas huomasi olevansa vieläkin kiihdyksissään, lähes loukkaantunut tuntien tulleensa petetyksi ansapolulla. Moinen mielentila ei sopinut juuri nyt, joten hän yritti rauhoittaa mielensä pysähtymällä lähes rinteen laella hetkeksi, sulkien silmänsä ja hengittämällä syvään.

Avatessaan jälleen silmänsä hän näki sen: Erikoinen, poikkeuksellisen tiheä ja väärin kasvanut kuusen käppyrä kyhjötti jyrkänteen reunalla kuin mikäkin kokkolinnun pesä. Se näytti ikään kuin kämmen ylöspäin kääntyneeltä vaativalta kouralta, joten kylän väki oli luonnollisesti tulkinnut sen Tapion itsensä alttariksi ja toi sille uhrinsa toivoen milloin millekin toimellensa metsän haltian siunausta ja apua.

Kallakselle Tapion kunnioitus oli Metsän kunnioitusta. Hänelle oli jollain sanomattomalla tavalla päivänselvää, että mikäli siltä oli jotain vailla, tuli myös antaa omistansa. Tuon ajan ihmisille muutenkin oli tyypillistä, ettei kukaan koskaan ottanut enempää kuin tarvitsi, ja jos saalista sai liikaa, siitä jaettiin muille – Ja mitään siitä ei koskaan, ei koskaan, saanut heittää hukkaan – Se oli ensimmäisiä asioita joita Isä opetti, ja jota hän useimmin painotti.

Niinpä Kallas, vaikkakaan ei täysin myötämielisesti, otti lakin päästään, kumarsi kolmasti, kaivoi taskustaan ohuen hopeatangon ja vyöltään puukon ja vuolaisi puukolla pari siivua hopeaa tiheiden havujen sekaan. Mitään sen järisyttävämpää ei tapahtunut, kuin että Kallas vuolaisi epähuomiossa sormeensa. Pari pisaraa verta tippui myös Tapionpöydälle, mutta hän ei noteerannut sitä sen enempää, kääntyi vain kannoillaan sormeaan imien ja alkoi joudutti askeleitaan torpalle.

Kotipihassa hän tapasi Niilaksen nuoren vaimon, Saanan. Tämä taapersi vaivalloisesti navetasta viimeisillään raskaana – taas kerran – maitokiulu käsissään. Kallas otti kiulun sanaakaan sanomatta ja vei maitokeittiön ovelle. Sisälle saakka hän ei uskaltautunut, sillä se oli naisten aluetta, täynnä outoa mahtia ja lipeäsaippuaa.

Missäs Niilas?, hän huikkasi Saanalle.

Kuultuaan veljensä olevan tervaksia kaulaamassa, teki hän jo yksin tein lähtöä kohti kesällä katsottua tervasmännikköä. Pysähtyipä kuitenkin vaateaitan kohdalla, kääntyi sisälle tupaan ja nappasi orresta kainaloonsa pari kuivaa leipää. Maha oli juuri muistuttanut, ettei hän ollut heräämisensä jälkeen pistänyt suuhunsa muuta kuin rukiinkorren ja Kaesa-muorin kahvitilkan.

Aikansa polkua etelään seurattuaan Kallas näkikin tutun leveäharteisen hahmon hosumassa männynrunkojen välissä.

Huomenta, tässäkö sitä olisi täksi päiväksi?, Kallas tervehti vanhempaa veljeään.

Tässäpä, taikka ei meillä tässä mene kuin puoliseen, jos asioikseen tehdään, Niilas sanoi puuvartiseen vuolurautaan nojaten.

Kallas ojensi tälle toisen leivän ja Niilas puolestaan kaljaleilin. Niilas haukkasi, Kallas kulautti, osia vaihdettiin, ja Niilas laski leilin.

No, ruvetaanpa... Älä koko runkoa kuori, puuhan kuolee. Jätä pohjoisen puolelle parin sormen verran elämänlankaa niin saadaan hyviä, Niilas valisti.

Kallas teki työtä käskettyä ja vauhtiin päästyään suoriutuikin vähintään yhtä hyvin kuin Niilas. Vanhempi veli huomasi Kallaksen vauhdin ja paransi itsekin tahtiaan. Pikkuveli pani kyllä asian merkille ja alkoi hosua entisestään. Niilas seurasi. Sanaakaan sanomatta veljekset kauloivat mäntyjä kuin vimmatut, vähän väliä toisiaan vilkuillen ja arvioiden, kumpi oli edellä.

Vuoluraudat lauloivat ja runko toisensa jälkeen kulotti valkeanaan. Veljekset harppoivat petäjältä toisen luo lähes juoksujalkaa, ja pitkälti ennen puolisaikaa oli koko ennalta katsottu männikkö kaulottu.

Taisi olla tasapeli, Kallas tuumi nojaten vuolurautaan ja pyyhkien hihalla otsaansa.

Niilas sysäsi lättähattunsa niskaan ja tuumi:

No niin taisi, mutta nyt meillä on sitten joutoaikaa siksi kunnes Saana tuo puolista.

No eipä tuo iso vahinko olekaan. Kun vain jotenkin saisi ajan kulumaan, Kallas naurahti, laskeutui selälleen pää puuta vasten, sulki silmänsä ja ajatteli torkahtaa rupeaman, koska oli niin aikaisin noussut metsällekin.

Jaa niin, etpä uskokaan miten aamusella Aapasuolla, hän aloitti ja tihrusti veljeään toisella silmällä, seuraten tämän kiinnostusta.

Niilas nojasi hänkin männyn runkoon ja nautti vielä vuoden viimeisistä kunnolla lämmittäväistä auringonsäteistä.

No mitäpäs, saappaasi hukkasit silmäkkeeseen?, veli naurahti.

Höh. Riekon ammuin, mutta arvaapa paljonko oli matkaa?

Jaa–a. Varmaan kymmenen syltä tai alle, Niilas virnisti.

Kallas hymähti veljensä venkoilulle. Se oli tavanomaista hyväntahtoista kiusantekoa veljesten puheissa.

Ei kuule piisaa. Yli seitsemänkymmentä laskin!

Valehtelet!, Niilas murahti oitis.

Totta se on, kysy vaikka Kaesalta, sille sen riekon annoin!

Niilas nyökkäsi hyväksyvästi. Heillä kyllä riitti särvintä kun komea elokin oli juuri saatu aittaan, mutta yksinäisellä muorilla oli varmasti tiukempaa.

Mutta mistäs muori sen voi toteen näyttää, haistaako se linnusta kuinka kaukaa se on ammuttu?, Niilas naurahti, mutta ei aivan täysin leikillään.

Hänkin tiesi vallan hyvin, että muorilla oli tietoja ja taitoja enemmistä asioista kuin muilla kuolevaisilla. Kallas kohautti olkiaan.

Tottapa se tietää. Sitä en tiedä miten, mutta ei siltä maksa vaivaa kysyäkään sellaisia. Sitä asiaa tienneekö itsekään.

Sitten Kallaksen mieleen juolahti asia, jota hän oli pohtinut jo usein, viimeksi tänä aamuna. Hän kääntyi Niilakseen päin, avasi molemmat silmänsä ja kysyi:

Kuule, tiedätkös sinä kuinka vanha se muori oikeastaan on? Niilaskin avasi silmänsä ja ruopi mietteissään niskaansa.

Jaa–a. Minäpä en ole moista edes miettinyt. Vanha se on, se nyt on selvää. Isä–vainaakin puhui aina Kaesa-muorista. Minulle on jäänyt jotenkin sellainen kuva, että se oli jo isänkin lapsuusaikoina säikytellyt iltapuhteella kylän lapsia vanhoilla runoilla ja tarinoilla. Mutta en mene kyllä päätäni pantiksi laittamaan, kuinka vanha.

Veljesten mietteet katkesivat, sillä metsäpolulla alkoi näkyä Saanan pyöräkkä muoto koria kantaen. Lähes jatkuva tiineys ei ollut kohdellut hänen hahmoaan erityisen armollisesti, mutta Kallas ei ollut pitänyt Saanaa alun pitäenkään erityisen viehättävänä. Niilas oli toista maata. Hän olikin aina niin järkevä. Vanhempaan veljeen oli vedonnut Saanan pyöreät muodot niin uumalla kuin rinnoillakin, sekä tämän riuskat otteet talon töissä.

Ei Kallas tietenkään valittanut, varsinkaan kun Saana kantoi pöytään mitä herkullisempia täkkiä ja talkkunoita, ja tokihan Niilas sai muutenkin itse valita kuten parhaiten näki. Tosin, ei näillä tienoilla juuri ollutkaan valinnanvaraa. Kallas kävisi jo kohta kolmannella kymmenellään, ja tiesihän hän, kuinka asioiden tuli sujua. Oli Kallas katsellutkin itselleen tulevaa talon emäntää, mutta ei kukaan niistä muutamista naisenpuolista, joita hän oli sattunut kohtaamaan, saanut hänen kiinnostustaan syttymään sen kummemmin.

Valitettavasti useimmiten näissäkin asioissa järjellä tahtoi olla viimeinen sana sanottavanaan, ja Kallaksen tulisi luultavasti vain valita joku kylän tytöistä, lohkaista veljensä kanssa yhteisestä tontista oma osuutensa, rakentaa oma torppa ja täyttää se kaikkea vaativilla mukuloilla. Moisen vastuun ja itsenäisyyden menetyksen ajattelu puistatti häntä hieman.

Yhtä kaikki, Saanan korissa oli vasta paistettuja lintutäkkiä talkkunapuuron seassa ja tempaisipa hän annoksiin vielä reilun nokareen roppavoitakin silmäksi. Tässä vaiheessa ajatus moisen emännän olemassaolosta ei tuntunutkaan Kallaksesta aivan niin vieraalta.

Miehet söivät ääneti ja kulauttelivat kaljaa kyytipojaksi. Molemmat luonnollisesti kiittelivät emäntää, joka lähtikin astiat takaisin saatuaan jatkamaan talon naisten töitä. Niilas latasi piippuaan ja saatuaan sen palamaan, asettui vielä kädet niskan takana istumaan, selkä samaa petäjää vasten kuin aiemminkin. Kallas ei tupakkahommista niin perustanut. Oli viikarina yrittänyt isän piipulla ja oksentanut, niin sauhuttelut olivat jääneet siihen.

Jaa niin, oletkos koskaan kysynyt muorilta itseltään ikäänsä?, Niilas kysäisi suupielestään.

Kallas nousi istumaan, sillä hänkin oli asettunut ruokaperäiselle makoilemaan.

No perhana, enpä ole tullut ajatelleeksi. Pitääpä heti kulkiessaan muistaa. Lupasin illaksi viedä keritsimet sedältä.

Vanhempi veli hymähti:

No saahan sitä sitten arvuutella. Mutta kuulepa, minä voisin tulla mukaan, alkoi nimittäin minuakin asia kiinnostaa. Voidaan käydä palatessa tuulastamassa, pimeään menee kuitenkin ja voisi alkaa olla aika.

Näin sovittiin, ja kun Niilas sai piipullisensa loppuun, miehet nousivat ja karistelivat enimmät rikat vaatteistaan.

Niilas arveli, että päivää riittäisi vielä heinäkuorman hakuun takaniityn ladosta, joten veljekset kävivät torpalla vain hörppäämässä ripeästi piimäkorvot ja valjastivat toisen talon hevosista – Niilaksen nimikkoruunan – Ruskon.

Suurin osa iltapäivästä kuluikin matkoihin Takaniitylle ja takaisin; yhden heinäkärryllisen täyttämiseen ei kahdelta riuskalta mieheltä kauaa mennyt. Kotimatkan Kallas makoili kuorman päällä katsellen maisemia. Ei niissä mitään erityistä katseltavaa ollut, samat metsät ja vaarat olivat enemmän kuin tuttuja.

Mutta mitäs tuo oli? Erikoinen lintu kavahti lentoon tienvarressa kasvavan muita korkeamman kuusen latvasta. Kallas tunnisti sen pöllöksi, mutta se näytti täysin valkoiselta, toisin kuin täkäläiset isot ruskehtavat huuhkajat ja harmaankirjavat pyöreänaamaiset lapinpöllöt. Lintu katosi kapean metsätien näköpiiristä ja Kallas heitti asian mielestään ajatellen iltapäivän auringonkilon vain jotenkin kimaltamalla värjänneen tutun pöllön valkeaksi.

Kotiin palattuaan he purkivat kuorman heinälatoon, Kallas ladon ylisiltä vastaan ottamassa ja Niilas hangolla luukkuun viskomassa.

Koko iltapäivän olivat veljekset arvuutelleet Kaesan ikää ja uteliaisuus suorastaan kihisi heistä. Aina tasainen Niilaskin oli epätavallisen jännittynyt, kun veljekset hotkivat päiväruuaksi tarjotun uutispuuron kiireen vilkkaa. Ei malttanut Kallaskaan edes suurinta herkkuaan, uunissa pehmeäksi paistettua naurispaistikasta haukata, vaan paineli talliin, satuloi Valko–tammansa ja karkuutti sen ravia pihasta.

Saana tuli torpan ovelle ihmettelemään kytymiehensä menoa:

Mihinkä sillä nyt noin kiire?

Sepältä keritsimien hakuun, Niilas sanoi kiihkeästi – kuin moinen kiire olisi tässä toimessa asiaan kuuluvaa, kiskoen itsekin jo saappaita takaisin jalkaansa.

No ei ole tuo mies ennen noin hengenasianaan lammasvilloja pitänyt, Saana tuumi itsekseen ja löi torpan oven kiinni.

Ervas–seppä aloitti työnsä varhain aamulla ja jatkoi usein pitkälle pimeälle puhteelle. Ahjosta hohkava valkea antoi kyllä valoa tarkallekin työlle, vaikkaikin kylässä oli lähinnä tarvetta karkeille ja lujille työkaluille – sellaisille kuin tekijänsäkin.

Lapiomaiset kourat heiluttivat isoakin moukaria kepeän oloisesti. Seppä oli jykevä, jokseenkin tummakulmainen mies, kookas kyömynenä ja syvät juonteet suupielissä ja otsassa antoivat hänelle lähes vihaisen yleisilmeen, jota edesauttoi tuuheat mustat kulmakarvat.

Useinkin kypeniä lenteli käryämään hänen tuuheaan tummanharmaaseen partaansa tai tukkapehkoon eikä hän juuri välittänyt moisista. Paikoin kokonaan pois palanut kuontalo tosin sai Ervaan näyttämään jokseenkin rujolta, varsinkin kun puolta kasvoista muutenkin peitti vanha arpi, joka oli saanut alkunsa hänen entisen ahjonsa yhtäkkiä räjähdettyä silmilleen.

Mutta Ervas ei muutenkaan juuri välittänyt ulkonäöstään. Hänen puolisonsa ja tämän sisällään kantama esikoinen olivat kuolleet räjähdystä seuranneessa tulipalossa, joka poltti pajan yhteydessä olleen pienen torpankin. Ervas oli ollut niin murheen murtama, että vannoi pysyvänsä leskenä lopun ikäänsä. Ja sen valan pitäminen vaikutti hyvinkin helpolta.

Moukari pysähtyi kesken reenjalaksen taonnan, kun pihasta kuului laukkaavan hevosen kopinaa. Askeleet seisahtuivat, ratsastaja kuului hyppäävän alas ja etenevän ripeästi kohti matalan pajanhökkelön ovea.

No jo on kiireinen asia jollain, ehti seppä tuumia, ennen kun Kallas poukkasi hengästyneenä sisään.

Kaesa-muorin keritsimet, joko sait valmiiksi!?, hän tök-säytti.

Ervas kohotti kulmiaan yllättyneenä ja sai sanotuksi:

Tuossa ne on naulassa siinä vieressäsi...

Kallas nappasi keritsimet sanaakaan sanomatta ja pinkaisi tiehensä. Pian kuuluikin pois laukkaavan hevosen askeleet.

No ei ole tuo mies ennen noin hengenasianaan lammasvilloja pitänyt, seppä tuumi ja