Savumerkki

By Mikko Samulinen

Petri on nuori poika, joka on joutunut kauhistuttavaan tilanteeseen. Hän seisoo heinäladossa koiransa kanssa ja tarkkailee hirrenrakosista tapahtumia. Vihollisen sotilaat ovat saapuneet Petrin kotikylään ja tutkivat nyt jokaisen talon. Kaikki muut kyläläiset ovat lähteneet pakoon, paitsi Petri ja seitsemänkymmenvuotias Riiko. Petri tietää, että suomalaiset sissijoukot ovat tulossa. Mutta ehtivätkö he ajoissa auttamaan? Vai täytyykö Petrin ottaa ohjat omiin käsiinsä?Savumerkki on jännittävä nuortenkirja, jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikoihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 2, 2022
• ISBN: 9788728004623

Book preview

Savumerkki

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1974, 2022 Mikko Samulinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728004623

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Vihollinen oli luultavasti tullut yöllä veneineen Ruopinsalmen yli ja painautunut tuuheaan rantalepikkoon, joka levittäytyi tasaisena vyöhyenä hevosenkengän muotoisen lahden hiesupenkereelle likelle vesirajaa.

Berdanin lukon kilahdus sai Petrin havahtumaan valveille yhdessä silmänräpäyksessä.

Tuolla jumalanhylkäämällä sydänmaalla ääni oli niin epätavallinen, että unenharson läpi pojan alitajunta tulkitsi sen salamannopeasti uhkaavan vaaran merkiksi samalla hetkellä kun koira päästi rintakehästään kumean murahduksen — samanlaisen kuin karhunpesällä.

He poukkosivat hyllyvästä heinäkasasta seinänvierustalle ja Petri painoi koiran maahan kohottaen kätensä pystyyn.

Vihollinen näytti tulevan kaikilta ilmansuunnilta tasaisen harmaana, hiljalleen liikahtelevana massana kuin sopulilauma. Se tuli kylää kohti saartorengastaan kiristäen niin kuin tulee sinisenmusta ukkospilvi; se ei enää välittänyt edes suojautua vaan miehet etenivät melkein kyynärpäätuntumassa katse tiukasti suunnattuna etumaisten talojen ikkunoihin.

Etumaisten tai takimmaisten — taloja oli tarkalleen lukien kuusi kappaletta saunoineen, aittoineen ja riihineen: siinä koko kitulias Ruopin kylä, josta pataljoonan suuruisella osastolla ei olisi luullut olevan paljoa jakamista.

Ruskeanharmaissa kauhtanoissaan ja sarkahousuissaan miehet vaikuttivat ensi silmäyksellä hyväntahtoisilta menninkäisiltä, jotka arastellen lähestyvät nukkuvaa jättiläistä, mutta tanassa sojottavat kiväärinpiiput puhuivat tylyä kieltä: tappava tuli saattaisi rävähtää ilmoille hetkenä minä hyvänsä.

Petrillä oli erinomainen lymypaikka heinäladossa, joka nyhjötti muista rakennuksista erillään peltoaukean laidassa kohoavan mäensyrjän katveessa. Tuuhea lehvikkö suojasi sen niin tarkasti että järven rannasta käsin ei tarkinkaan silmä kyennyt erottamaan edes pilkahdusta säänsyömästä pärekatosta.

Petri tarkasteli hirrenrakosista kylää, ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin hän ensimmäisen kerran elämässään olisi nähnyt kaiken niin tarkasti kuin näki: talojen räystäät, ikkunoiden vuorilaudat ja noenmustaamat savupiiput. Kaiken, minkä keskellä hän oli elänyt huolettomana, kuin osana tuota hiljaista maisemaa. Siihen niin kiinni kasvaneena, että hän hyvin olisi voinut kuvitella olevansa yhtä lailla saunan polulla kohoava kivennystyrä kuin elävä olento, joka juostessaan iskee varpaansa siihen. Tuhannet kerrat hän oli juossut talojen väliä, kiipeillyt pihapuissa ja loitonnut veneellä rannasta, joka oli käynyt niin tutuksi että hän usein souti keskisalmelta asti täsmälleen oikeaan valkamaan kertaakaan taakseen vilkaisematta. Talojen asukkaat olivat olleet hänelle sama kuin lauma koiralle: erämaan kokoonpuristama yhteisö, jonka jokainen jäsen saa turvansa tietoisuudesta että toinen samaan lajiin kuuluva on lähellä. Hän nukkui tavallisesti siinä talossa jossa sattui olemaan unen yllättäessä; söi siellä missä ruoka sattui olemaan sillä hetkellä pöytään kannettuna. Hän oli noussut tietynlaiseen erikoisasemaan vain siksi että sattui olemaan koko kylän ainoa ainut poika; hänellä ei ollut yhtään veljeä eikä siskoa. Talvisin hän oli kieppunut miesten mukana jäänuotalla ja oravametsällä; kesäisin tuohenkeruussa ja jokivarsiniityillä heinänkorjuussa — oikeastaan hän oli omaksunut kuusinkertaisesti kaiken sen, minkä toisten talojen lapset saivat oppina omilta vanhemmiltaan.

Koira oli kohottautunut istumaan ja katsoi silmää räpäyttämättä uhkaavia olentoja, joilla normaalioloissa ei olisi ollut mitään asiaa nuottakodan polkua edemmäksi. Poika tiesi että se olisi vuorenvarmasti hiljaa niin kauan kuin hän antaisi sille merkin; sen jälkeen sitä ei pidättäisi tuli eikä vesi.

Saartorenkaan kärki oli liikahdellut etumaisen talon yläsaroille, miesten silmänvalkuaiset näkyivät jo selvästi. Muutamilla oli kupeellaan hamppunaruun ripustettu kangaspussi ja joukon vanhimmat kulkivat kantamuksetta. Ne olivat täsmälleen samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin, jotka poika lyhyen elämänsä aikana oli kohdannut. Vain vaatetus ja aseistus teki niistä ventovieraita.

Vihollisia.

Niistä oli jo pari suvea sitten puhuttu kuiskaamalla. Edellistalvena niistä jokunen oli pistäytynyt kylässä aivan kuin rauhanasioilla liikkuakseen, ja nyt menneenä keväänä ne olivat karauttaneet ratsuineen kuusimiehisenä partiona tarkastuskierrokselle. Sanaa sanomatta, kättä kohottamatta. Kaksi viikkoa takaperin oli sitten kylään käynyt lyhyt käsky: pakoon.

Talot olivat tyhjenneet muutamassa tunnissa — mitä mukaan ottamista tyhjissä aitoissa olisi ollut. Asukkaat kahmoivat kärryihinsä vain kaiken tähdellisimmän ja vaivalloinen matka kohti tuntematonta oli alkanut. Se tulisi olemaan vaivalloinen, kaikki tiesivät sen mutta kukaan ei halunnut sanoa sitä ääneen. Syksyn lämpimiä ei riittäisi enää kovinkaan pitkään; ryöppyävät sadekuurot liuottaisivat tiettömät taipaleet kulkukelvottomiksi ja maahanvarisevat lehdet tekisivät maiseman alastomaksi, turvattomaksi.

Sissijoukon vanhin oli selostanut matkaanlähtijöille pakoreitin niin tarkasti kuin sen vain voi tehdä ilman karttaa tai muistiinpanovälineitä. Taival kulki vieraan valtakunnan rajalle kuivia harjanteita kierrätellen; vesistöjä ei tarvinnut ylittää muuta kuin muutaman joen matalikko kahlaten; jos he ennättäisivät kuivan aikana riittävän pitkälle, osa soistakin olisi vielä kulkukelpoisia. Oli hyvin todennäköistä että toisistaan varsin etäälle sijoitellut vihollisosastot eivät tekisi matkan aikana kiusaa, niillä ainakin toistaiseksi riitti huolta viheliäisistä sissipartioista, jotka yön turvin iskivät milloin mistäkin ja häipyivät saman tien jäljettömiin kuin maan nieleminä.

Petri tiesi että sissien olisi jo silläkin hetkellä pitänyt olla kylässä, niiden olisi pitänyt olla jo edellisenä iltana, mutta etelästä käsin laakana vyöryvä tuuli oli vain kohissut lohduttomana kylän yli ja nostanut veden salmella kiehuvaksi kuohuksi. Tuuli oli laantunut vasta aamun tunteina, ja se selitti, miksi