Silkkihuivi ja simpukka

By Aili Somersalo

Väkevä kuvaus noitavainojen ajasta!1600-luvun puoliväli. Mies palaa kolmikymmenvuotisesta sodasta pikkupitäjään ja tuo tuomisinaan ruton. Kukaan ei ole suojassa, kun paikkakunnalla riehuvat niin tappava kulkutauti kuin noitavainotkin.Historiallisia romaaneillaan kiitosta niittäneen Aili Somersalon teos kuvaa eurooppalaisten vaikutteiden tuloa suomalaiseen pikkukylään. Maailman tuliaiset ovat tällä kertaa varsin uhkaavia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 2, 2023
• ISBN: 9788728543771

Book preview

Silkkihuivi ja simpukka

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1942, 2023 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543771

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

»Minä taas katselin kaikkia vaivatutta auringon alla ja katso, siinä olivat heidän kyyneleensä, jotka vääryyttä kärsivät, eikä ollut heillä lohduttajaa; ja jotka vääryyttä tekivät olivat voimallisia, niin etteivät lohdutusta löytäneet.» »Silloin ylistin minä kuolleita, jotka olivat jo kuolleet, enemmän kuin eläviä, joissa vielä henki oli. Ja sitä, joka ei vielä ollut, enempi kuin heitä molempia, koskei hän ollut koetellut sitä pahaa, mikä auringon alla tapahtuu.»

(Salomonin Saarnaaja.)

I

Oli kuin olisivat taivaankannen peittäneet pehmeät pilvet vaipuneet vedenpinnalle. Ne häilyivät sen yläpuolella sinertävänä ja punertavana usvamerenä. Taivas kaartui jo korkeana, onnellisena siitä, että oli vapautunut taakastaan. Päivänsäde tihkui kultaa sepän tuvan nurkalla kasvavan koivun rungolle.

Korkian avulias Reeta emäntä lämmitti sepän saunaa. Hän levitteli olkia lattialle. Keritsimet odottelivat jo rahilla. Sepän nuori vaimo, Liisa, pelokaskatseinen ja haurasrakenteinen, odotteli kiihkeästi pirttieukkoa.

Mutta pirttieukko, Ulla Sigfridintytär, ei pitänyt turhaa kiirettä.

Hän sytytteli savupirtissään, kylän liepeillä, tulta lieteen. Se oli ladottu laakeista kivistä savilattialle. Ulla muori oli jo vanha. Pienet, vahankeltaiset kasvot olivat ryppyiset. Valkoinen tukka haritti harvoina, lyhyinä tupsuina korkeiden poskipäiden ympärillä. Mutta Ullan liikkeet olivat vielä ketterät. Hän ryhtyi keittämään puuroa ja toimittamaan rauhassa kotiaskareitaan. Ei sillä Liisalla vielä hätää ollut. Ja jos sikseen tulisi, kyllä Korkian emäntä laittaisi sanan.

Ulla otti laudakolta, valoaukon alta, leipäkyrsän, pari savikulhoa ja puulusikkaa. Sinne jäi vielä jokin. Se himersi heikosti. Se oli pieni helmiäissimpukka. Ulla oli tuonut sen kerran, kauan sitten, aarteenaan kotiin. Hän oli silloin palannut ensimmäiseltä merimatkaltaan nuorena aviovaimona. Hän vilkaisi siihen hellästi, meni laskemaan kupit käsistään karkeasti kokoonkyhätylle pöydälle ja palasi ottamaan simpukan pieneen, ruskeaan kouraansa.

Hän piteli ja kosketteli sitä. Painoi sen sitten korvaansa vastaan. Hän seisoi kuunnellen, liikahtamatta. Hymy levisi hitaasti pienille, ruskeille kasvoille. Tänään oli merellä häikäisevä kirkkaus. Mahtavat, vihreät vyöryt olivat asettuneet laiskaan lepoon. Vain siellä, missä purren kokka viilsi vettä, ne äityivät pursuamaan pärskyävää, valkoista vaahtoaan. Ulla laski simpukan hitaasti ja vastahakoisesti kädestään, huokasi ja tarttui kiuluunsa.

Hän astui varovasti korkean kynnyksen yli ja seisoi pihamaallaan. Hän katseli ympärilleen varjostaen silmiään. Suloinen, raikas aamu ympäröi hänet. Ilma väreili. Hän tunsi sen värähdykset ruumiissaan. Hän kuunteli hiljaista suhinaa, joka soi kuusien raskaista oksista, ja kohotti kasvonsa taivasta kohden. Sieltä tuli lämmin henkäys. Hänestä oli ikäänkuin hellä käsi olisi sivellyt hänen kurttuista otsaansa. Vanhuksen pienet, sirkeät silmät olivat hyvin lempeät. Hän puhui pihapuissa puuhaileville pikkulinnuille hyväilevällä äänellä kuin lapsille.

Sillä Ulla Sigfridintytär rakasti metsäänsä ja lintujaan, pihapaasiansa ja vettä, joka kimalteli savupirtin takana. Ne olivat uskoneet hänelle ihmeellisiä salaisuuksiaan, joita vain luonnonlapsi tajuaa. Vanha pirtti kuiski hänelle menneisyydestään. Ihmisistä, jotka olivat siellä, eläneet ja rakastaneet. Askeleista, jotka olivat kuluttaneet näitä laakeita, rantaan viettäviä pihapaasia. Äänistä joiden kaukainen kaiku vielä soi hänen korvissaan. Se kertoi vahvasta miehestä ja nuoresta äidistä, jotka jo olivat tomua. Kun hämärä hiiviskeli esiin metsästä, kun vesi huokasi väsyneesti ja varjot lankesivat, taikka kun uusi päivä koitti kirkkaudessa ja loistossa kuten nytkin, vihjaili se hänelle elämän väkevistä voimista ja sen salaperäisyydestä. Silloin elotonkin muuttui elolliseksi. Kaikki eli omaa, itsenäistä elämäänsä.

Nuoruutensa ja elämänsä korkean keskipäivän Ulla oli elänyt merillä miehensä hyvänä ja uskottuna ystävänä. Hän oli seurustellut auringon, tuulen ja ylhäisen, kaartuvan taivaankannen kanssa ikäänkuin ne olisivat olleet elollisia olentoja. Ei hän tiennyt, minne mainingit matkasivat, taikka mitä oli kaukaisen taivaanrannan takana. Eikä hän tiennyt auringosta muuta kuin että rakasti sitä, koska sen valossa oli hyvä olla ja sen lämmössä leppoista elää. Ulla Sigfridintyttären sielu oli kuin ihmisen aikojen aamunkajossa.

Hänen miehensä kuoli, meni suureen pimeyteen, josta ei paluuta ole. Ullan elämänehtoo oli saapunut, ja hän asui Korkian talon mailla olevaa savupirttiä pojanpoikineen, mutta hänen välitön yhteytensä luontoon oli pysynyt ennallaan.

Kyläläiset pitivät Ullaa outona eläjänä, mutta suosivat häntä hänen hyvyytensä ja suuren avuliaisuutensa takia. Sisimmässään he tunsivat pelon sekaista kunnioitusta häntä kohtaan. Mutta vaikka hän oli jo vanha, oli hän erittäin taitava pirttieukko, jonka käsiin kylän äidiksi tulevat, nuoret naiset luottamuksella antautuivat.

Ullan seistessä pihapaadellaan näki hän simpukan uiskentelevan pirtin ovesta ja keinuvan ilmassa näkymättömillä aalloilla. Se on tänään tyytyväisellä tuulella, Ulla ajatteli. Se laskeutui alemmaksi ja asettui kivelle kimmellyttämään kylkeään mataramättäällä.

»Kyllä siinä vain kelpaakin päivää paistattaa!» Ulla myhäili.

Polulla vilahti jokin. Timo tuli. Hän oli Ullan pojanpoika.

Hän oli rento, sorjajäseninen nuorukainen. Kuparinvärinen tukka oli niin heleä, että näytti päivänpaisteessa liekehtivän ilmitulessa. Hän haukotteli pitkään. Venytteli hoikkaa varttaan. Lihaksissa oli kimmoisuutta ja vetreää voimaa. Hän aikoi heittäytyä kivelle, mutta Ulla esti:

— Älä simpukalle istu, hulttio!»

Timo naurahti ja paiskautui paadelle pitkäkseen. Ei hän tietenkään simpukkaa nähnyt, mutta tottuneena Ulla muorin näkyihin hän ei vastannut. Ulla katseli häntä pää kallellaan ja hänen silmänsä olivat kuin linnun, joka näkee matosen.

»Joko taas olet pyrkinyt sinne?»

Timo ei viitsinyt vastata. Ulla penäsi:

»Jos Ilkka isäntä keksii sinut pyrkimässä Kertun aittaan, niin paha sinut perii!»

Timo työnsi kätensä niskan taakse. Hän ojentautui mielihyvin. Pisamaisille kasvoille levisi huoleton hymy. Hän ummisti silmänsä ja tuntiessaan lämpimän paisteen sanoi hämmästellen:

»Tuleepa tänä vuonna kovin varhainen kesä.»

»Tulee niin varhain, ettei tiedä hyvää ihmisille eikä luomakunnalle». Ullan katse tiukkeni, ääni kävi teräväksi: »En ole asioihisi ennen puuttunut. Itse korjaat minkä kylvätkin, mutta jos Kertun pilaat — »

Ulla muori ei ehtinyt lopettaa. Timon silmät revähtivät auki. Niissä välähti pahanenteisesti. Äänikin oli terävä kuin Ulla-muorin ääni. Tällä hetkellä näkyi heissä selvästi sukulaisuus.

»Pilaan! Kertunko! Taidatte käydä vanhuuttanne höperöksi, mummo. Kertun vien pappilaan.»

Ulla päästi kaakattavan naurun:

»Älä suutasi suurin sanoin halkaise. Ei Kalaniemen tyttäriä tänne naiteta!»

Hän oli jo menossa navettaan. Täytyi pitää kiirettä sen Liisa rievun takia. Sille taisi olla tulossa kaksoset. Ovella Ulla muori nakkasi olkansa yli:

»Muistakin tänä ehtoona nostaa heinäsäkki ometan katolle.»

Timossa oli vihan leiskahdus sammunut. Hän siristeli jo jälleen silmiään auringolle ja mutisi:

»Kiirastorstaitaikoja.»

Ulla muori katosi navettaan.

Sepänsälli tuli juoksuhölkkää polkua pitkin. Liisa emäntä jo kaipasi pirttieukkoa.

Ulla suoritti nopeasti askareensa, kutsui Timon murkinalle ja lähti.

Polunvarret kasvoivat korkeaa, tuuheaa sananjalkaa. Ullan silmissä ne olivat maajättiläisen pään pörröä. Hämärä alkoi hälvetä tiheässä kasvavien puiden välistä, mutta Ulla tunsi unien vielä raskaasti painavan pimennossa seisovien, nuorten kuusten oksia. Niiden hiljaisessa havinassa hän kuuli haukotuksen. Nuoret, niin nuoret! Puiden juurilla, raskaan havuhämärän alla oli vielä kosolta lunta. Sieltä nousi kylmä henkäys. Polku johti kedolle. Siellä oli ilma lämmin ja liikahtamaton. Ulla ajatteli kuten Timo äsken, hämmästellen: tänä vuonna tulee varhainen kesä. Hän ravisteli päätään. Niin varhainen kesä ei tiedä hyvää! Vastakkaisessa laidassaan maasto muuttui jyrkäksi rantatöyrääksi, jonka alla vesi päilyi tyynenä ja syvänä. Siellä oli äkkisyvää, sanoivat kyläläiset, niin petollisen syvää, että jos sinne vierähtää, ei sieltä enää hengissä kuiville kapua. Oikealla kohosi mäki. Siellä oli tuulimylly. Ulla sivuutti myllyn ja tuli kylänraitille.

Kylä oli jo herännyt.

Kalaniemen kartanolla pesi Kaaleppi renki kaivolla silmiään. Ne katsoivat kieroon. Vesi oli kylmää. Taitaa karkoittaa unet, Ulla ajatteli Kaaleppi sipaisi naamaansa molemmin käsin ja pyyhki ne sitten housujen takalistoon. Pirkko piika näkyi menevän läävään. Hän huusi Kaalepille mielevän sanan ja kikatti mennessään. Kaaleppi aikoi painua Pirkon perässä, mutta kun Ilkka isäntä samassa ilmestyi kuistille, muuttikin renki mielensä ja jatkoi matkaansa muina miehinä talliin. Hän äkkäsi Ulla Sigfridintyttären terävän katseen ja rypisti kulmallisiaan. Oli kuin muori olisi arvannut ihmisten aivoitukset ja nähnyt sydämiin ja munaskuihin asti. Paha eukon periköön!

Ulla virkkoi Ilkka isännälle nöyrän hyvänhuomenen ja sai nyökkäyksen vastaukseksi.

Mutta ohi mentyään, vilkaisi Ulla vielä taakseen ja ajatteli, että mahtava Kalaniemen talo oli kironalainen. Siellä ei rikkaudesta huolimatta mikään oikein menestynyt eikä viihtynyt. Ei sietänyt toinen toista. Sillä Ilkka isännän jumalisuus vangitsi vapauden ja kahlitsi hengen. Se ei ollut sitä jumalisuutta, jollaista hyvällä Luojalla on luotuihinsa. Siinä ei ollut rakkautta. Se oli jumalisuutta, joka on suvaitsematon ja omahyväinen. Eniten kävi surku Elina riepua. — Elina oli Ilkka isännän naimaton hivutustautinen sisar, joka kerran nuoruudessaan oli vieraillut kaukana sukulaisissa, eikä palatessaan tuonut muuta matkassaan kuin silkkisen huivin ja isättömän lapsen kohdussansa.

Sinä päivänä Ullalla ei ollut onni myötä. Hän ajatteli monasti päivän kuluessa, että sepän tupa ja sen väki olivat noidutut. Kaikki kävi vastahankaan, onnettomasti. Jo alunpitäen katseli sepän Liisa Ullaa syrjäkarein ikäänkuin epäluuloisena. Mikä vaivaisen päähän lie pälkähtänyt, tuskitteli Ulla itsekseen, niin katsoo kuin pelkäisi minun pahaa tekevän. Ja Liisan pelossa piili onnettomuuden itu, Ulla ajatteli palatessaan apealla mielellä ja väsyneenä pirtilleen. Sillä sepän Liisa oli saanut kaksoset, mutta ne eivät olleet joutuneet elävinä tähän matoiseen maailmaan. Ulla oli parhaansa pannut, mutta Jumalan tahtoon oli ollut tyytyminen.

Ulla huokasi raskaasti ja katseli ympärilleen. Hän oli ehtinyt kedon laitaan ja pysähtynyt hetkeksi henkeään vetämään. Lämpöä virtasi maasta ja ilmasta. Se tunkeutui jäseniin suloisena ja voimaa antavana. Kohensi mielialaa. Juolahti mieleen, että rantatöyrään juurella kasvoi jo yrtti, joka oli vastanousseena poimittava.

Ulla oikaisi kedon poikki. Hän ei noussut rantatörmälle, vaan kiersi sen viertä, missä se aleni loivasti vettä kohden. Hän löysi yrtin, poimi sen ja istuutui kivelle lepäämään. Silloin hän näki Leenan, Kalaniemen Elinan tyttären.

Lapsi oli polvillaan laakealla rantakivellä.

Hän ei ollut kuullut Ulla muorin askeleita, sillä hän tarkkasi kuvaansa vedenkalvosta. Sieltä tuijottivat häneen pyöreät lapsenkasvot. Pellavaiset suortuvat valuivat kummankin puolen rusottavia poskia, niin että niiden häilähtelevät päät hipoivat vedenpintaa. Suu oli puoliavoinna. Punainen hame paistoi kauniisti vedenkalvosta.

»Älä kurkistele noin. Näkki tulee ja vie!»

Leena hätkähti ja kääntyi. Hän näki Ulla muorin istuvan kalliopaadella vasu vierellään.

»Ulla muori! — Minkälainen on näkki?»

»Pieni äijä, jolla on punainen lakki kaljulla takaraivollaan. Sillä on pitkät, punaiset sormet. Se kurkottaa ne vedestä ja sieppaa lapsen. Näin.»

Leena henkäsi syvään. Ulla muori tiesi aina niin paljon jännittäviä asioita.

»Kuinka lapsen sitten käy?»

»Siitä tulee Ahdin piika. Se ajelehtii aalloilla pitkät hiukset hajallaan. Se katselee taivasta rävähtämättömin silmin ja kasvot ovat valkeat kuin lummekukan. Ja tuuli keinuttaa …»

Leena katsoi Ullaa arasti. Katseessa oli tietoa.

»Onko se kuollut? Pirkko sanoi äsken, että sepän Liisan kaksoset kuolivat. Riihessä ovat.»

Ulla oli jo ehtinyt vapautua alakuloisuudestaan, mutta nyt se valtasi hänet uudelleen. Leenan ajatukset olivat jo toisaalla.

»Kuinka näkki saa kengät jalkaansa?»

Ulla kysyi hajamielisesti:

»Kuinka niin?»

»Teidänkin simpukkanne on niin pieni. Ja se puristaa suunsa tiukasti kiinni.»

»Kun näkki ottaa sen käteensä, avautuu se», Ulla sanoi. »Katso, juuri tältä kohdalta. Silloin kenkä helposti luistaa näkkiukon pieneen jalkaan.»

Ja Ulla piti kättään ojennettuna osoittaen laihalla sormellaan tyhjää kämmentään. Leena nousi kiveltä tarkastamaan sitä. Hän vilkaisi Ulla muoriin moittivasti.

»Mutta kädessänne ei ole mitään, Ulla muori!»

»Vai niin», sanoi Ulla hämäytymättä, »se oli siinä äsken juuri, simpukka.»

»Ehkä se ui vasuun?»

Mutta simpukka ei ollut vasussakaan.

»Varmasti se lähti huomaamattani kotiin», Ulla virkahti levollisesti.

Leena nyökkäsi. Hän tunsi näkinkengän ihmeelliset ominaisuudet. Ulla muori oli kertonut niistä. Muori otti simpukan usein matkaansa lähtiessään poimimaan marjoja tai lääkeyrttejä tai kokoilemaan risuja. Mutta toisinaan tapahtui, sanoi Ulla muori, että simpukka seurasi häntä salaa itsestään. Ja silloin saattoi tapahtua, että juuri kun Ulla muori kumartui poimimaan mansikan mättäältä, olikin simpukka siinä. Simpukan Ulla oli saanut mieheltään, Mikkeli Juhananpojalta. Mikkeli oli ollut merimies. Hänen kuolemastaan oli hirveän pitkä aika. Ulla muori oli kertonut sen sattuneen niihin aikoihin, jolloin sadut olivat tosia. Niihin aikoihin, jolloin kuninkaantyttäret kulkivat kultainen kruunu päässään arkenakin. Lauantainakin. Sen kun vain laskivat rahille saunan lavolle