Rakkautta vainon aikaan

By Tuula Rotko

Eletään Isovihan aikoja Hailuodossa, Oulun kupeessa 1700-luvun alussa. Saarelaisten elämä muuttuu järkyttävällä tavalla, kun kasakat hyökkäävät yllättäen saareen. Moni kuolee, moni todistaa läheistensä kuoleman. Traagiset tapahtumat vaikuttavat jokaisen saarelaisen elämään – ja niin käy myös Riikka Laurintyttären ja Tuomas Eerikinpojan kohdalla. Edessä on raskaita aikoja ja vuosia kaukana kotona – eivätkä kuolleet sukulaiset jätä näkyjä näkevää Riikka Laurintytärtä rauhaan...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726814866

Book preview

www.egmont.com

1

Nuori nainen tarpoi rivakasti mäntymetsää, kiersi suon ja ylitti jäkäläkankaan, riisui kulkiessaan villaröijyn, seisahtui vasta metsän loputtua kedon reunaan, missä veti henkeä ja pyyhki kasvot pitkän hameen helmoihin. Varalta hän heitti röijyn punaisina loistavien hiustensa peitoksi.

Kulkija oli Riikka Laurintytär, matkalla pappilaan, jota kasakat olivat pitäneet tukikohtanaan kuusi vuotta. Nyt ne viimein olivat lähteneet.

Harmaiden rakennusten ympäröimä piha nuokkui autiona. Riikka pysähtyi navetannurkalle. Minkäänlaista elonmerkkiä ei näkynyt ei kuulunut, ellei laskettu lintuja, jotka parveilivat muuttoaikeissa.

Riikka alkoi aavistella pahaa. Entä jos öinen ilmestys olikin ollut Tuomas Eerikinpojan haamu ja tullut noutamaan häntä tuonpuoleiseen? Hän houkka oli luullut sitä etiäiseksi, jonka perässä Tuomas saapuisi ilmielävänä. Hahmo oli loistanut kirkkaana pakopirtin pimeydessä.

Riikka oli puskenut kasvonsa pielukseen, ettei olisi herättänyt toisella seinustalla nukkuneita isovanhempiaan. Nämä olisivat säikähtäneet ja luulleet kasakoitten löytäneen heidän lymypaikkansa. Varsinainen kotitalo rapistui hylättynä kuten saaren muutkin asumukset, sillä ihmiset oli teurastettu kuin eläimet siihen mistä heidät oli yllätetty, osa viety vankeuteen, loput paenneet metsiin ja meren yli. Vain levottomat sielut olivat jääneet harhailemaan nurmettuneille pihapoluille ja vesakkoa kasvaville raunioille.

Riikan isoisä Klemetti Siponpoika Hirffuila, tunnustettu myrrysmies, oli viime päivinä havainnut monia ennusmerkkejä mutta luullut niiden koskevan vaimonsa Juliaanan terveyttä. Riikan kerrottua ilmestyksestä hän oli paneutunut uusin silmin tarkastelemaan lintuja, pilviä ja puolukanvarpuja. Mitään enteeksi kelpaavaa Klemetti ei pettymyksekseen ollut havainnut.

Hyvän merkit eivät yleensäkään olleet yhtä selviä kuin pahan, eihän hyvän tarvinnut varoittaa tulemisestaan. Silti Klemetti oli kokenut löytää jotakin, joka olisi vahvistanut Tuomaksen saapumisen. Työkuntoinen mies oli enemmän kuin tervetullut heidän pieneen joukkoonsa.

Riikka puolestaan oli kaivanut arkusta puhtaat vaatteet, käynyt lähteellä peseytymässä ja punonut hiuksiinsa monipolvisen letityksen. Sitten hän oli istuutunut kelottuneelle rungolle pakopirtin eteen odottamaan. Harju ympäröi häntä kuin suuri vihreä soikko, sillä pirtti oli rakennettu jyrkän rotkon perukkaan.

Siinä istuessaan Riikka oli silittänyt kädellä paitaa ja liiviä ja hametta. Käsi oli pysähtynyt vatsalle. Hän oli katsonut sinne päin, missä seisoi pieni oksista tehty risti, vaikka sitä ei erottanut varpujen seasta. Mitähän Tuomas siitä sanoo? Ja mitä Tuomaksella itsellään on kerrottavana? He olivat olleet erossa niin kauan.

Riikka oli nostanut kätensä kaulalle ja huomannut, että yläosasta uupui jotakin. Samassa hän oli jo kaivanut vuoteen alle kuopattua korulipasta. Toisesta kätköstä hän oli tonkinut hopeisen kynttilänalusen ja mennyt ovisuuhun katsomaan kuvaansa sen pinnasta. Kyllä hän tiesi miltä näytti katsottuaan itseään lähteestä, mutta teki mieli katsoa lisää, ikään kuin toisen silmin. Näkiköhän Tuomas kaiken jo kasvoilta?

Juliaanan kolistelun kuullessaan Riikka oli sujauttanut kynttilänalusen pois ja palannut ulos. Hän ei tahtonut kuulla taas, että Jumala pian sälyttää ylimääräisen rangaistuksen mokoman turhuuden harrastuksesta.

Klemetti oli tällä välin käynyt levottomaksi kuin vanki, jolle oli luvattu vapautus mutta joka olikin unohdettu tyrmään. Hän vahtasi aurinkoa ja varjoja, valitti että aika oli lakannut kulkemasta. Viimein hän lyöttäytyi mättäänkylkeen pitkälleen ja pani silmät kiinni.

– Nuo ne jaksavat, Juliaana heitti kyökkäistessään ohi nokkavana kuin kottarainen, tyhjää koppaa roikottaen.

– Kalman oma olisit ittekkin, jos ei täsä olis yritetty, Klemetti tuiskautti perään. Luomenraosta hän tiirasi vaimonsa raihnaista menoa eikä malttanut olla manaamatta aavistuksen verran lisää kolotusta lonkkiin.

Mitä vähempiin vanhukset olivat murenneet, sitä elinvoimaisempana heidän torailunsa kukoisti. Kanssakäymisestä oli karissut pois kaikki muu paitsi huomautukset. Mutta auta armias jos joku ulkopuolinen erehtyi arvostelemaan jompaa kumpaa, kuten eräs isäntä kerran Klemettiä takanapäin, ettei se kälppänä osaa ajaa pois edes tavallista tuulentuomaa tautia – tuulentuomaa muka! – vaikka kyseessä oli jumalanlähettämä sairaus, jolle ihminen ei kerta kaikkiaan mahtanut mitään. Juliaana kun oli käynyt selventämässä käsityksiä, niin rintaansa pidellen oli isäntä jäänyt haukkomaan henkeä. Klemetin asema ei ollut siitä vierailusta helpottunut.

– On siinä miestä, Juliaana jatkoi palatessaan täyttä käpykoppaa retuuttaen. – Ja tuo kans, än katsoi Riikkaan, – samanlainen taivaantuijottaja.

Klemetti pomppasi istumaan.

– Joku tullee! hän hihkaisi. Hän vaistosi aina harvinaisen tulijan – kuin tuuli olisi lennättänyt hajun tai äänen edeltä. Yleensä tulija tarvitsi myrrysmiehen apua.

Juliaana pudotti kopan ja alkoi pyöritellä pikkuista päätään, että mistä suunnasta se Tuomas lähestyy. Hänen taakseen ilmaantui varjo. Se oli Marketta Eerikintyttären hiljainen hahmo. Marketta oli kulkenut Hirffuilan väen mukana siitä saakka kun taapersi heille oman kotiväkensä ja sielunsa menettäneenä. Tapahtumasta oli kuusi ja puoli vuotta ja Klemetti oli noutanut sielun takaisin, mutta yhä vain tyttö katseli maailmaa tummat silmät tyhjinä kuin autiotalon ikkunat.

Harjun takaa oli ilmaantunut näkyviin nuorukainen. Hän ei ollut Tuomas Eerikinpoika vaan erään toisen piilopaikan asukas, kuitenkin tuttu, ja hän kuljetti ilosanomaa. Kasakat olivat lähteneet. Rauha oli koittanut. Tällä kertaa tieto oli tosi.

Seisoessaan nyt pappilan navetannurkalla Riikka ihmetteli, miksi ketään ei näkynyt liikkeellä. Oli kai kasakoilla ollut vankeja palvelijoinaan. Mitä heille oli tehty? Viety mukana vai surmattu läksiäisiksi?

Riikka siunasi itsensä, otti pois päätä suojanneen röijyn ja lähti kohti taloa. Juuri kun hän irtaantui nurkalta, pappilan ovi avautui.

Portaalle astui kasakka vihreässä viitassaan. Riikka perääntyi.

Ei voi olla kasakka! Ei ainakaan Jeroshka! Hänhän oli omin silmin nähnyt, miten mies oli tuupertunut suomalaississin miekkaan.

Riikka nojautui seinään ja sulki silmät.

Talvinen metsä. Jeroshka ratsailla viitta heilahdellen, hän itse jäljempänä kasakkajonossa, samanlainen viitta harteilleen pakotettuna. Sissijoukko ryntää kallion takaa. Jeroshka suistuu maahan. Hän hyppää perään, näkee että Jeroshka on kuollut, ja hän itkee, mutta ei helpotuksesta niin kuin olisi pitänyt.

Muisto vapisutti Riikkaa kuin pakkanen, vaikka hirsiseinä huokui lämpöä. Hän kokosi voimansa ja kurkisti uudelleen.

Mies harppasi varjoisalta portaalta pihamaalle ja heitti viitansa nurmelle, muuttui samassa talonpojaksi.

Riikka astui esiin.

Mies lähti rauhallisin askelin ja hieman ontuen tulemaan kohti. Muutaman askeleen päässä hän pysähtyi. Vedenharmaat silmät pistivät kuin jääpuikot ahavoituneista kasvoista.

Mies hymyili.

Riikan sydän jysähti pohjaan. Hän kuuli verensä kohahtavan ja luuli, että hyökyaalto heitti hänet tuttujen käsivarsien otteeseen.

2

Kuusi ja puoli pitkää vuotta oli takana. Kuusi ja puoli vuotta siitä kun kasakat olivat hyökänneet Hailuotoon. Silloin oli ollut helmikuun viimeinen perjantai ja armon vuosi 1715. Tuon murhaperjantaiksi ristityn päivän myllerrys oli paiskannut Riikan ja Tuomaksen yhteen.

He muistivat yhä kaiken kuin eilisen.

Kukaan ei ollut aavistanut pahaa juuri siksi päiväksi, ei edes Hirffuilan Klemetti, vaikka hän oli muistava myöhemmin, että aamurusko oli loimottanut verenkarvaisin siivin ja puut tököttäneet kuin kuolinkääreissään.

Aamun varhaisin työrupeama oli juuri takana ja taloissa kokoonnuttiin syömään, kun valtava lumipilvi pöllysi jäällä kohti saarta. Hämärän ja erikoisen ajankohdan takia kukaan ei sitä huomannut tai jos joku huomasi, ei ehtinyt saada sanaa eteenpäin.

Sangin kaikki yhdeksän miestä olivat juuri asettumassa pitkän pöydän ääreen.

– Vaiti! yksi karjaisi. Pihalta oli kuulunut hirnahdus, vaikka hevonen oli tallissa. Nyt kuului muutakin ääntä.

Lapset ryntäsivät tekemään tirkistysaukkoja ikkunaruutuihin, jotka olivat hiestyneet ja reunoiltaan jäässä. He unohtivat aikeensa kasakoitten syöksyessä pirttiin.

Yksi Sangin miehistä kurkotteli pyssyä seinältä. Hän sai ensimmäisenä musketinkuulan rintaansa. Vaimo astui miestään kohti. Miekan sivallus, ja vaimon veri pulppusi kaatuneen piimän sekaan.

Loput miehet raahattiin ulos ammuttaviksi paitsi nuorimmainen, jolta sidottiin kädet yhteen, ja köydenpää kiinnitettiin kasakkaratsun satulaan. Hän oli Tuomas Eerikinpoika, silloin kuudentoista.

Naisia piinattiin ja rääkättiin, kunnes he olivat paljastaneet talon viimeisenkin raha- ja kuparikätkön, sitten heidät lyötiin kuoliaiksi, lapset siinä sivussa. Tuomas yritti turhaan reuhtoa itseään irti hevosesta. Hevonenkin korskui hermostuneena.

Hävityksen vimmassa kasakoilta jäi kaksi ihmistä huomaamatta. Toinen, vanhaemäntä, oli ollut lampaita ruokkimassa ja piiloutunut heiniin. Toinen, nelivuotias Marketta, oli pujahtanut vuoteen alle nurkkaan.

Metelin loitonnuttua vanhaäiti kurkisti ulos. Hän näki hankeen tuupertuneet miehet, lähti hitaasti heitä kohti, kumartui koskettamaan vähiten kalman omalta vaikuttanutta poikaansa, tuijotti kaikkia yhtä aikaa ja vuorotellen, uskoi näyn todeksi, jatkoi pirttiin. Ovensuussa hän seisahtui, nosti kädet rinnalleen ja valahti kuolleena lattiaan.

Marketta näki nyt hänet.

Yritettyään turhaan herätellä vannaäitiä Marketta huomasi oman äitinsä. Jotenkin hän tiesi, ettei äitikään heräisi, mutta meni koettamaan. Hän ihmetteli aikansa, ryhtyi sitten etsimään kaaoksen seasta ulkovaatteita.

Vanhaemäntä ei käsittänyt uutta olotilaansa vainajana vaan lähti johdattamaan tyttöä. Suojelusenkeli asettui toiselle puolelle. Kolmikko pysähtyi katsomaan miesten ruumiita verisen lumen keskellä, sitten Mustia jonka haukku oli vaiennettu kujansuulla, jatkoi siitä matkaansa rantaa myötäilevää tietä suuntaan, jota hevoset eivät olleet tallanneet.

Oikealla puolella makasi meri valkoisissaan, vasemmalla seisoivat harvakseltaan talot piharakennuksineen, jotkut tuulimyllyineen. Siipien narahtelu sekoittui pienten kenkien nirahduksiin. Kauempaa kuului pauketta ja meteliä.

Hirffuilaan saapui mykkä nelivuotias, röijy väärin napitettuna ja verituhruilla. Hetken kuluttua sieltä kiiruhti vaitonainen seurue metsään. Naiset kulkivat jalan, sillä Juliaana ei pysynyt enää suksilla ja Riikka retuutti tyttöä selässä. Klemetti hiihti pyssyineen viimeisenä, kunnes katsoi turvalliseksi koukata tamppaamaan uraa syrjäiselle riihelle.

Perillä naiset kipusivat suoraan lauteille, mutta Klemetti jäi kiukaan viereen loitsuamaan. Mumistuaan pitkät litaniat ja rukoiltuaan päälle hän sylkäisi kolmeen kertaan sinnepäin, missä arvioi vihollisen riehuvan.

Juuri siellä oli myös Marketan veli Tuomas, naapurin aittaan teljettynä, mutta sitähän ei Klemetti tiennyt. Tuomas oli kipitellyt pienin askelin ja onnistunut pysymään jaloillaan köydenpäässä, kunnes hevosen kaartaessa pihaan pieksut olivat lipsahtaneet ja hän oli raahautunut loppumatkan kuin tukki. Ranteet olivat verillä ja koko ruumista kihelmöi.

Tuomas ei vielä oikein tajunnut, mitä kotona oli tapahtunut ja mitä parhaillaan tapahtui aitan ulkopuolella. Tyhjien laarien heikko viljantuoksu nosti hänen mieleensä muiston kotiaitasta.

Hän seisoo polvenkorkuisena täysinäisten laarien keskellä. Et pysty kiipeemään laariin, härnää Pekka, joka on häntä melkein päätään pitempi. Pystynpäs, hän sanoo. Näytä sitten.

Tuomas mittailee laarin kylkeä, ottaa vauhtia ja pääsee reunalle. Et tohi sukeltaa, kuuluu takaa. Tuomas sukeltaa jyviin. Kun hän nostaa päänsä, aitta on pimennyt ja veli häipynyt. Hän joutuu huutamaan ja ryskyttämään mielestään iäisyyden ennen kuin ovi narisee auki vahingoniloisen naurun säestyksellä.

Pekka oli nyt kuollut. Kaikista läheisin veli oli poissa. Ammuttu hangelle samaan kasaan isän ja vannaisän ja muiden kanssa. Tuomas yritti käsittää sen.

Laupias Jumala, hän rukoili, auta minua saamaan pois tämä kahle ja irrottamaan pari lattialankkua, että pääsen takaisin.

Ulkopuolelta kuului pauketta ja huutoa – miesten ja naisten kauhunhuutoa, lasten parkua, kasakoitten karjahduksia, hevosten hirnuntaa. Tuomaksen silmiin nousi kuva äidistä piisin vierellä, molemmin käsin puuropataan tarttumassa. Ovi rävähtää auki, äidin katse kääntyy sinnepäin, kädet herpoavat.

Kuva veti perässään muita kuvia: sapelin välähdys, veren ja piimän roiske, lasten laajenneet silmät, miesten ruumiit hangella.

Aitasta tuntui loppuvan ilma. Tuomas heräsi tajuamaan. Sisuksiin virtasi jotakin, joka poltti kuin kiehuva terva ja pakotti kädet pusertumaan nyrkkiin. Hän, jota ei yleensä saanut suuttumaan millään, luuli tikahtuvansa raivosta. Ehkä se oli sittenkin epätoivoa.

Laupias Jumala, hän aloitti uudelleen. Kosta kasakoille! Pyyhkäise ne maan päältä! Anna niittenkin kärsiä! Ja auta minut vappaaksi.

Rukous ehti unohtua, pakkanen pureutua luihin ja ytimiin ja kasakka käydä pariin kertaan ovella ennen kuin Tuomas havahtui siihen, että ulkona olivat äänet muuttuneet. Nyt sieltä kantautui rempseitä ölähdyksiä ja naurunremakkaa, seassa jokunen laulunpätkä.

Uusin voimin Tuomas jatkoi köyden nitkuttelua, kunnes kädet olivat vapaat. Hän paineli hiertymiä huulillaan, kietoi köyden takaisin ja alkoi huutaa ja ryskyttää. Pelotti, mutta pakko oli yrittää. Vasta pitkän metelöinnin jälkeen salpa kolisi ja kasakka ilmaantui ovenrakoon. Pakoa ajatellen se oli hyvä merkki.

Kasakka ärähti jotakin. Hän huojahteli, vaikka otti ovipielestä tukea. Kädessä höyrysi käristetty lihakimpale. Pihalla näkyi nuotio ja sen ympärillä häälyviä kasakoita. Hanki sinersi, päivä oli pohjoisessa vielä lyhyt. Onneksi se oli vielä lyhyt.

Tuomas halusi näyttää, että kahle oli paikallaan. Hän ojensi yhteen sidotut kätensä ja pyysi elehtien lihaa syödäkseen. Kasakka seurasi näytöstä huvittuneena. Äkkiä ilme muuttui tympääntyneeksi, liha lensi lattialle ja ovi jymähti kiinni. Kului vielä piinallisen kauan ennen kuin kaksi lonksunutta lattialautaa oli irti ja Tuomas tähtisen taivaan alla. Hän kurkisti aitan takaa pihalle. Nuotio näkyi hiipuvan viimeisillään. Etäältä kuului hoilaamista.

Tuomas kahlasi aitan takaa metsään ja reuhtoi upottavassa hangessa kotiinpäin. Hän kauhoi käsillään kuin uimari, vaikkei uida osannutkaan, se oli hänen kävelytyylinsä. Nyt hän kauhoi hukkuvan vimmalla.

Ruumiit häämöttivät siinä, mihin ne olivat aamulla jääneet. Tuomas epäröi. Joku tuli talosta. Se oli vannaäiti, kutomus käsissä ja lankakerä kainalossa kuten tavallisesti. Vannaäiti pysähtyi oven eteen.

– Älä poloinen tule tänne, kaikki ovat hengiltä otetut ja kovasa kaipauksesa elävien keskuuteen. Pakene, poloinen, ennen kuin joku ikävissään takertuu sinnuun.

Noin sanoen vannaäiti haihtui varjoihin.

Tuomas pinkaisi juoksuun. Hän juoksi taakseen katsomatta päinvastaiseen suuntaan kuin aamulla hevoseen sidottuna ja tuli Hirffuilaan, meni siellä navettaan. Vasta lämpimään lehmänkylkeen nojatessaan hän antoi vallan puistatukselle. Lehmä mölähteli ja kopsutteli jalkojaan. Tuomas taputti sitä kylkeen ja alkoi sitten haparoida käsiinsä jonkinlaista lypsyastiaa.

Navetan päädyssä oli heinävaja. Vatsa täynnä lypsylämmintä maitoa Tuomas kaivautui heiniin. Siellä hän purskahti itkuun ja alkuun päästyään tyrski itsensä uneen. Hän huomasi nukahtaneensa herättyään tunteeseen, että huoneessa oli joku.

Avoimeen oviaukkoon piirtyi laiha, hieman kumarainen hahmo. Se oli talon isäntä Klemetti.

Klemetti ei ollut saanut rauhaa ennen kuin oli lähtenyt tutkimaan, millaiseksi tilanne oli kehittynyt. Hän säikähti heinien kahahdusta mutta ilostui kuullessaan, kuka siellä oli.

– Sangilta jäi sitten muitakin henkiin kuin nuorimmainen, hän sanoi.

Tuomas oli purskahtaa uudelleen itkuun.

– Misä Marketta nyt on?

– Takavainion riihesä. Yritä päästä sinne, jos minun käy kalapaten.

– Miten teille nyt…

Klemetti oli jo menossa navetan puolelle. Paikat tuntien hän löysi nopeasti kiulun ja lypsi lehmän loppuun. Tuomaksen hän käski antaa lehmälle heiniä ja jossakin astiassa lunta, itse hän paineli talliin. Hän oli kiintynyt Ruskoon miltei lujemmin kuin Juliaanaan, oli jopa suunnitellut Ruskon ottamista riiheen mutta joutunut myöntämään, ettei hevonen pystynyt piilemään kuin mikäkin hiiri.

Rusko ei koskenutkaan isännän antamiin heiniin eikä lumeen vaan hamusi tämän kättä. Klemetti silitti hellästi sen turpaa ja lupasi tulla takaisin. Jos Luoja suo, hän lisäsi, sillä hän ei tahtonut rikkoa Ruskolle antamaansa lupausta.

Pirtissä Klemetti elvytti tuhkien alta pari kekälettä ja lausui kiitokset talonhaltijalle.

– Kerran pakkasyönä se ravisteli minut herälle ja hättäili, jotta nouskaa hyvä isäntä valakia sammuu.

Puhelemalla Klemetti tahtoi vakuuttaa lähinnä itselleen, että koti oli yhä sama turvallinen paikka kuin ennenkin. Tuomasta moinen hermostutti. Hänen teki mieli jo pötkiä metsään. Kädet täristen hän otti päreen ja näytti valoa, että Klemetti sai kaataa maidon leiliin ja koota riihelle viemiset.

Kun kaikki oli valmista, Klemetti viittasi vanhaan lammasturkkiin ja sanoi:

– Pujehan tuo päälles niin jouvutaan matkaan.

3

Juliaana oli kallistunut kyljelleen lauteiden perimmäiseen nurkkaan. Marketta makasi hänestä seuraavana, jalat Riikan takana. Riikka istui ja vahtasi alas ovelle, vaikkei erottanut edes omaa kättään. Tulija näkyisi kuitenkin oviaukossa lumen valoa vasten.

Tuon tuosta Riikka kokeili varstaa, jonka oli löytänyt nurkasta. Hän hutkisi tunkeutujaa varrenpäässä heiluvalla nuijalla. Juliaanalla oli harava. Kumpikin kyllä tiesi, etteivät tuollaiset aseet paljon hyödyttäisi, jos vastassa olisi pyssyjä ja sapeleita, mutta antoivathan ne jonkinmoista turvaa.

– Mummu.

– Ymm.

– Oottahan te herällä. Mitä me teemmä jos vaari ei tule takaisin?

Kuului kahahdus.

– Älä päästä semmoisia mieleeskään; rukkoile ennemmin jotta kaikki päättyy hyvin.

Riikka saattoi kuvitella, miten Juliaana könötti kyynärpäänsä varassa ja katsoi tuikeasti häneen päin. Hän työnsi itsensä parempaan asentoon seinää vasten, kokeili että varsta oli edelleen saatavilla ja risti kätensä.

Ulkoa ei kuulunut mitään, ei ainakaan sisälle saakka, ei edes huuhkajan huhuilua. Missähän vaari nyt hiihti kontteineen ja pyssyineen?

Karkottaakseen pahat ajatukset Riikka alkoi hyräillä. Välillä hän hiljentyi kuulostelemaan, jatkoi sitten keksimällään nuotilla kuin siivittääkseen rakkaan vaarin matkaa. Odotus tuntui loputtomalta. Ajan kulkua ei voinut seurata mistään.

Oli ollut taas pitkään hiljaista, kun Riikka äkkiä terästyi.

– Mummukulta, kuunnelkaa.

Ulkoa oli kuulunut vaimeaa puhetta. Ei kai kukaan yksinään jutellut.

Ovi narisi. Kaksi hahmoa aukossa.

– Minä täälä. Klemetin ääni. – Ja tämä toinen on Sangin Tuomas.

Sukset kolahtivat sisälle, miehet perässä, ovi sulkeutui.

– Onko Marketta sielä? kuului nuorukaisen äänellä. Se oli vielä kesken madaltumisensa.

Marketta tuntui liikahtavan. Porraspuut natisivat. Parvelle pelmahti pakkasentuoksu riihen piintyneen savun- ja viljantuoksun sekaan.

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, Tuomaksen heittäessä kasakkaviitan harteiltaan pappilan nurmelle, Riikka yllättäen muistaisi turkin raikkaan pelmahduksen. Ja miten Tuomas haparoi vahingossa häntä, kun etsiytyi Marketan luo. Ja miten viisitoistavuotiaan tytön sisällä uinaillut nainen yllättäen raotti silmiään.

Kukaan poika ei ollut tunnustellut Riikkaa sillä tavoin. Ei millään tavoin. Hänen teki mieli pysytellä varta vasten Tuomaksen tiellä, mutta hän väisti. Kun Tuomas oli istuutunut Marketta sylissään, Riikka ei kuitenkaan malttanut olla hivuttautumatta lähemmäs.

– Sinähän täriset niin että vaatteitten läpi tuntuu, Tuomas sanoi.

Riikka tunsi lehahtavansa punaiseksi. Hyvä että oli pimeää.

– Ihan kuumakin, Tuomas sanoi.

Riikka tajusi hänen puhuvan Marketasta. Heti helpotti oloa. Hän rupesi koettamaan Marketan otsaa. Siellä oli ennestään käsi, eikä se ollut pienen tytön. Riikka vetäisi omansa pois ja yritti muistella, miltä Tuomas oli näyttänyt heidän tavatessaan viimeksi. Siitä oli melko kauan, sillä Sangin talossa ei ollut Riikan ikäistä tyttöä jonka luona kulkea, eivätkä mitkään asiat olleet saattaneet häntä Tuomaksen kanssa tekemisiin.

Voi että kun ei tullut mittään sievää päälle, hän harmitteli mielessään. Vaikkapa se kaulanauha, jonka hän oli pujotellut siemenistä ja pikku kävyistä. Kesällä hän oli solminut kukista seppeleen päänkoristeeksi ja katsellut itseään hopeisen kynttilänjalan pohjasta. Mummu oli sanonut, että Jumala pian sälyttää ylimääräisen vitsauksen mokoman turhuuven harrastuksesta. Jospa tämä kaikki johtuikin siitä, että hän oli ollut niin perso turhuuksille.

Riikka risti kätensä ja pyysi Jumalalta anteeksi.

Klemetti oli mumissut alhaalla taikansa ja rukoillut päälle. Nyt hän kuului kiipeävän portaita.

– Täsä olis maitoleili kiertämään.

Hän otti itse ensimmäisenä päästäkseen heti levolle, sillä hän oli rasituksesta huonovointinen. Kun hän oli parahiksi ehtinyt oikaista jäsenensä, Juliaana alkoi valittaa vilua.

Klemetti ähisteli ylös.

– Ei passannut äsken avata suutaan! – Kah, täsä, anna Riikka hänelle. Ja täsä on vielä rohtua sille tytölle.

Kun Riikka kurkotteli puoleen ja toiseen, hän tunsi Tuomaksen kasvot omiensa lähellä, ohimennen, pelkkänä henkäyksenä, mutta se värisytti koko ruumista. Hänen hiuksensa pyyhkäisivät Tuomaksen kasvoja, ja Tuomas nielaisi äänekkäästi tyhjää. Heti perään Tuomas otti hänestä kiinni estääkseen muka putoamasta.

– Asettakaa se tyttö keskellennä nukkumaan! kuului Juliaanan ääni.

Tuomas peitteli Marketan itsensä ja Riikan väliin ja tarjoutui vartioimaan toistenkin unta. Riikka lupasi pitää seuraa, ettet pääse vahingosa nukahtamaan. Juliaana arveli – ei vaan ilmoitti – ettei hänkään aikonut nukkua, sitä on turha kuvitella. Nuoret luulivat hänen pysyttelevän hereillä yksinomaan kasakoitten takia.

Tuomaksen kanssa valvoessaan Riikka sai vähitellen tietää, mitä Sangissa oli tapahtunut ja mitä muualla yhä tapahtui.

– Sota on sitten tullut tännekin, hän kuiskasi. Vai oliko tämä edes sotaa, sitähän oli aina käyty jollakin taistelutantereella.

Riikka tiesi entuudestaan, että Ruotsin valtakunta – ja Suomi siihen kuuluvana – oli joutunut sotaan samana vuonna kun hän syntyi. Urhoollinen Kaarle kahdestoista oli valloittanut rynnäköllä Tanskan, seitsentoistakesäisenä tehnyt tyhjiksi naapurimaitten juonet. Aikuiset olivat kertoneet toisilleen Kaarlesta kuin tarujen sankarista Riikan ollessa pieni. Myöhemmin Klemetti oli arvostellut kuningasta, että hän uhrasi kaikki miehet ja ryöväsi loput alamaiset.

Suurten sotajoukkojen varustaminen oli tiennyt ankaria veroja kotiin jääneille. Jokunen vuosi sitten oli verolle määrätty jopa tukkanauhat ja miesten peruukit. Peruukkia ei Hirffuilassa ollut, ei tietenkään, mutta Riikalla oli punainen tukkanauha. Juliaana oli piilottanut sen ja tähdentänyt, että tätä ei sitten ole olemasakaan. Se oli ollut tähän mennessä Riikan suurin uhraus sodan takia.

– Ei taija olla ennää armeijastakaan mittään jäljellä, Juliaana sanoi. Ääni hymisi väsyneenä.

– Eipä taija olla. Meijän ei auta kuin turvata Jumalaan ja hyvviin henkiin, Klemetti sanoi. Hän oli pysytellyt kuulolla kevyen horteensa läpi.

– Onko tänne palannut kettään niistä, jotka on viety sotimaan? Riikka kysyi.

– Sinne he ovat jääneet, kaukaisille taistelutantereille.

Vasta pari vuotta sitten pappi oli alkanut lukea kirkossa tiedotuksia Suomen kamaralla käydyistä taisteluista. Venäjä oli ryhtynyt valloittamaan Suomea sillä välin kun Ruotsi yritti vallata itselleen uusia alueita muualta. Suomea oli jätetty puolustamaan vain pieni oma armeija.

Vuoden päivät sitten papilla oli ollut järkyttävä tiedotus: Pohjanmaalla, Isonkyrön Napuella, tuo armeija oli lyöty verisessä taistelussa. Myöhemmin oli kantautunut viestejä, että joukkojen repaleiset rippeet olivat perääntyneet pohjoista kohti, pakolaisten laumat kintereillään ja kasakoitten laumat pakolaisten kintereillä.

– Olis kannattanut lähtiä täältäkin, Riikka sanoi.

– Mistä sen ois arvannut? Klemetin ääni taas.

– No kun pappikin lähti.

– Se on vähän eri asia, kasakathan kuulemma vainoovat kaikista pahiten kirkonmiehiä.

Pappi oli lähtenyt pari kuukautta sitten, kun kasakat olivat pyyhkäisseet saaren kautta. Ne olivat silloin polttaneet yhden metsäpirtin ihmisineen päivineen mutta jatkaneet matkaansa samoin tein.

– Jospa ne nytkin pyörtäisivät pois, Riikka sanoi.

Tuomas huokasi.

– Minusta vaikutti siltä, että ne pevot eivät lähe ennen kuin ovat repineet koko saaren kappaleiksi.

Riikka ei osannut sanoa enää mitään.

Hiiri rapisteli alhaalla. Pakkanen napsahti nurkkaan. Hiiri lakkasi rapisemasta. Jonkin ajan kuluttua Riikka kuiskasi:

– Onkohan päivänkoittoon vielä kauvan?

– Jokunen tiima, luulisin, Tuomas sanoi. Vanhukset tuntuivat nukahtaneen.

– Mitä me sitten teemmä?

– Sen näkkee, jahka päivä on paljastanut ittensä.

Miten viisaasti Tuomas puhui. Riikasta tuntui äkkiä ihmeen aikuismaiselta. He olivat siinä kuin mies ja vaimo lapsensa kanssa. Hän muisti Tuomaksen haparoivat kädet, ja häntä huikaisi kuin hypätessä navetanylisiltä heinäkasaan.

Tämä yö saattoi olla heidän ainoa yhteinen yönsä. Kukaties heidän elämänsä viimeinen yö. Ei, ei niin saanut ajatella. Kuitenkin teki mieli ottaa Tuomaksen kädestä kiinni.

Riikka hamusi Tuomaksen käden. Hän oli saanut omaansa parantavaa voimaa, kun oli puristanut sammakon hengiltä. Jospa kädestä siirtyisi Tuomakseen lohtua. Tuntui liian kauhealta edes kuvitella, mitä Tuomas oli joutunut kokemaan.

Samassa Riikka häpesi ja irrotti otteen. Tuomas pyydysti käden takaisin.

Käsi hikosi kädessä. Kasvot kääntyivät toisiinsa. Ne eivät nähneet toisiaan mutta aistivat hengitysten huurut, lähenivät kuin imun vetäminä, pysähtyivät ennen kosketusta, loittonivat taas.

– Niin kuin elämäsä olis alakanut uusi luku, Riikka kuiskasi.

Tuomaksen silmiin nousi sekasortoinen näky kotoa, ja korvissa kuuluivat huudot, myös ne joita oli tulvinut naapurin aittaan. Helpottaisi, jos saisi itkeä. Saisi upottaa kasvot pitkään, riihentuoksuiseen tukkaan ja vollottaa kuin lapsi.

Tuomas kavahti ajatuksiaan ja silitti Markettaa.

Juliaana huokaili, kääntyili, viimein nousi.

– Nukkukaa te välillä, minä en saa kolotukselta rauhaa kumminkaan.

Riikka ja Tuomas kiittivät ja kävivät enempää kehottelematta pitkälleen. He asettuivat kuin yhteisestä sopimuksesta päät vastakkain.

– Tulehan Riikka sinä tänne nurkkaan.

Juliaana kiilautui nuorten väliin.

Uusi luku oli todella alkanut heidän kaikkien elämässä. Historia nimeäisi sen aikanaan isoksivihaksi. Isoviha taas kuuluisi osana parikymmenvuotiseen sotaan, jonka historia tuntisi nimellä suuri pohjan sota.

4

Klemetti aikoi viedä väkensä kaukaiselle luodolle suvun kalamökkiin, mutta Juliaana kieltäytyi lähtemästä. Ennemmin hukitten itteni nietokseen kuin suostun sielä kitumaan. Hänellä oli mielessään parempi suunnitelma.

Hailuodon muodosti tuolloin kolme erillistä saarta, jotka kohosivat vuosi vuodelta laajempina ja lähempänä toisiaan. Pääsaaren kaakkoispuolinen saarelma kasvoi hyvää heinää, karja pääsi sinne kahlaamalla, ja taloilla oli siellä niittypirttejä heinänteon aikaista asumista varten. Sinne Juliaana nyt tahtoi, lumisen lepikon suojaamaan Hirffuilan mökkiin.

Klemetistäkin paikka oli parempi kuin hänen ehdottamansa puuton luoto, mutta hän varoi sanomasta sitä ääneen. Pari päivää kuulosteltuaan ja enteitä tutkailtuaan hän esitti kuin uutena ajatuksena niittypirttiin siirtymistä. Rusko vetäisi reen täydeltä tavaraa, ja Helunan selkään sidottaisiin nyyttikuorma.

– Olisko sielä kaukaisella kalamökillä ollut karjasuojat sun muut, sanopa se, Juliaana huomautti.

– Olishan se ainakin ollut lähellä Ruottin rantaa.

– Jos olis sinne saakka päästy.

Loitsujen ja rukousten voimalla Klemetti sai kunnon lumisateen suojaamaan heidän muuttoaan ja peittämään jäljet.