Puuttuva aika

By Sirkka Laine

Kuinka näin voi oikein käydä? Elokuva-alalla työskentelevän Anssi O. Saukkosen pitäisi mennä naimisiin kolmen päivän päästä. Nyt hän on kuitenkin jumissa eteläkarjalaisessa kylänpahasessa rikkinäisen autonsa kanssa. Auton hajoaminen ei edes riitä, vaan elämä heittelee Saukkosen eteen jatkuvasti lisää ongelmia, jotka estävät häntä palaamasta Helsinkiin. Ei pakkopysähdys ole kuitenkaan ainoastaan huono asia – kylään eksyminen vaikuttaa nimittäin Saukkosen elämään yllättävällä tavalla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726567847

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen osa

K un Marra oli ehdoton, hän muuttui Immun silmissä kokonaan vieraaksi naiseksi. Hän oli eukko ja ämmä ja ruumislauta ja ristiruotoinen variksenpelätti. Riitti kai Immulla nimityksiä mutta niin riitti Marrallakin: riippakivi poika hänelle oli, humalasalko, lantunitu ja piikkipää-takiainen. Immu oli muka riistänyt häneltä vapauden ja nuoruuden, hänen läsnäolonsa oli niin sataprosenttista ja uuvuttavaa, että äitiparalle tuli migreeni joka ei lähtenyt muuta kuin pyörän selässä tuulettaen. Tätä irvimistä kesti nyt kotoa kuusiaidan kohdalle ja siitä hiekkatien pätkällisen verran aina hautausmaan portille asti.

– Mee vaikka Senjalle, äsken Marran käteen unohtunut pumppu lensi puolikaaressa tuijapensaan yli. – Hakkaat hellapuita Taunon kanssa.

– Mä karkaan.

– Joko taas, Marra avasi portin ja sujautti etupyörän maailman puolelle, hän oli jo puoliksi siellä minne Immun oli määrä lähteä. – Jalkapatikassa ei pitkälle pötkitä.

Totta, monista karkumatkoista viisastuneena Immu tiesi, että jalkapatikassa pötkittiin korkeintaan Myllysillalle eikä toista pyörää ollut. Mutta silti hän onnistuisi, hän oli nyt aivan varma siitä sillä lähtemiseen tarvittiin voimaa jonka suuttumus antoi. Hän kapuaisi Lentäjän vierelle Sotkan etuistuimelle, sitoisi lasit silmilleen ja kypärän päähänsä, laittaisi turvavyön kiinni ja katsoisi miten tuuli tarttuu koneen siipiin ja humps, hän lakkaisi olemasta muuan isätön poika hautausmaan kupeelta.

– Tai mee vaikka Omarin Helille, pyörä oli yhä portin välissä ja punainen kumisaapas asettui päättäväisesti polkimelle. – Heli on ainut normaali tässä kylässä.

– Hyvästi gudbai!

Vielä vilkaisu ja Marra rahisteli itsensä liikkeelle. Kuuset suhisivat oudon viimaisesti näinkin myöhäiseksi kevätpäiväksi mutta lentämisen kannalta tuuli olisi kuin tilattu. Immu asettui hetkeksi paksuimman puun alle, painoi selkänsä sen pihkaista runkoa vasten. Hyvästi äitiseni, hyvästi kotipiha ja ruumishuone ja Kukkatalo josta ei kasvissyöjien yrttitarhaa Marran ponnistuksista huolimatta tullut. Orava pomppi oksalta toiselle, pikkulinnut tirskahtelivat. Hän ummisti silmät ja korvat, yritti keskittyä ylös kohoavan Sotkan kuvaan tämän viimeisen kerran ennen kuin kuvan oli määrä tulla todeksi. Hän imaisi kuusen voimat itseensä ihan niin kuin kuusi oli imaissut voimansa ympärillään lepäävistä ruumiista jotka aikoinaan olivat asuttaneet Kirkkojärven kylän. Ja katso, Suuren Viisauden henki laskeutui häneen, se puhalsi hänen hartioidensa läpi, ravisteli kylkiluita ja tahri pusakan selkämyksen helmeilevällä pihkalla. Suuri Viisaus sanoi hänelle, että nyt tosiaankin pitäisi lähteä mutta ei ihan vielä lentämällä, vaan juoksemalla, sillä Suuri Vaikeus lähestyisi aivan kohta.

Suuri Vaikeus nimittäin seisoi kirkon rappusilla ja yritti poimia pojan katseellaan sieltä missä aavisti tämän lymypaikan olevan. Välttyäkseen Erkalta Immu otti jalat alleen ja suuntasi pellon poikki kohti Helin taloa. Äkillinen pakkopysähdys, sillä tässä sijaitsi se maaginen piste josta tulevaisuuden piti alkaa. Hän huohotti ja pilvet taivaalla siirtyivät pois auringon edestä niin että kiitorata oli kuin valaistu kiila rähjäisellä näyttämöllä. Vaivalla rakennettu kiitorata, minkä alkupäässä lepäsi Sotka-niminen puolitoistapaikkainen lentokone omalla lähtöalustallaan kuin nokalleen tuuskahtanut liskolintu.

Immu koukkasi koneen ympäri ja silitti sen värikästä pellinpaloista koottua pintaa. Aurinko oli lämmittänyt rungon, sen rakentaminen oli kestänyt koko kevään ja vaatinut suunnattomat määrät niittejä, pultteja, hitsaamista ja kärsivällisyyttä. Siiven kärki hohti valoa vasten, propelli kimalsi. Hän nousi askelmille ja kurkisti hyttiin vain nähdäkseen taas kerran kaikki ne tekniset laitteet joita Lentäjä oli kojelautaan kiinnittänyt. Mittareiden nuolet osoittivat maata kohti, ja kokeillakseen tahdonvoimaansa hän sai kuin saikin yhden niistä pyörähtämään kokonaisen kierroksen napansa ympäri. Tämä jo pelkästään riitti todistamaan että melkein mahdottomista kuvitelmista tulisi totta, kaikki oli kunnossa lähtöä varten.

– Tuuli senku nousoo, Lentäjän ääni kuului siiven takaa ja yltyi yskänpuuskaksi.

– Mä tuun sun mukaas, Immu nieleksi. – Ilman mua tää kone ei nouse tuumaakaan.

Omarin kuva oli Helin keittiön seinällä hieman tahraisena kuin ikoni, jota oli suudeltu sokerisin huulin monta kertaa päivässä. Immu olisi tahtonut hänet isäkseen, tai Lentäjän, tai vaikka Senjan Taunon – mutta vuosi vuodelta toiveet olivat hapertuneet omaan mahdottomuuteensa. Oikean isän täytyisi olla yhtä kuin biologinen isä, sen verran kirjat olivat opettaneet perimästä ja siitä miten lapsi saa alkunsa.

– Mä jätän tän paskakylän.

– Katoppas ku eilen pyöräytin tuoretta pullaa ja vaikka mitä, Heli touhusi kuin ei olisi kuullutkaan. – Hiekkahentusia ja lusikkaleipiä.

Radio oli sammutettu kesken maailman pahuuden, sanomalehdet korjattu vahakankaan päältä hyllykköön. Keittiö haiskahti kaikkien paistosten läpi enemmän kesälle kuin piha jossa Helin juostenkustut kukkapenkkiyritelmät puskivat rikkaruohoa minkä ehtivät.

– Kas kun et Omarin ohukaisia, ne olis mun viiminen ateria sun luonas.

– Sillo viime kerralla ku olit lähössä, tein ihan mitä pyysit mutta sillo sie varotit ajoissa.

– Pekingin ankkaa nam.

– Ois kelvannu vaikka itellee Kiinan keisarille, sellane vaiva ja puuha mutta mitäs mie en siun tähteis tekis. No Kiinaako sitä ollaa mänössä, vai Autraaliaa?

– Mä menisin isän luo, jos tietäsin kuka se on.

Omarin hymy tuli suoraan Norjan öljylautoilta, hänen takanaan siintelivät kaukaiset valkohuippuiset vuoret, joiden nimetkin olivat täynnä seikkailua: Blåmansisen, Björntoppen ja Storsteinfjället. Minä kun niin tahtoisin olla isä jollekulle, mutta kas kun minulla ei ole poikaa, hymy näytti sanovan ja taas kerran Immu ajatteli miten väärin asiat aikuisten maailmassa olivat. Toisille siunaantui lapsia telkkariruudun telttakylien täydeltä ja sitten oli niitä pariskuntia jotka hakivat lääkäriltä lapsentekotarpeita kun omasta takaa ei mitään ilmaantunut. Puhumattakaan siitä miten paljon oli kuivuutta ja sitten taas vedenpaisumuksen kaltaisia sateita, oli liian kuumaa ja liian kylmää, viidakoita ja autiomaita mutta vain eteläisten merten saarilla oli kaikkea sopivasti ja yht’aikaa.

– Eläppä unoha Marraa ja miuta, myö ollaa siun lähelläis, Heli muistutti ikään kuin hän olisi päässyt joskus unohtamaan. – Ja sitte siulla on Senja ja Tauno ja Erkka, nii ja Lentäjä, siullaha on kokonaine kylälline ihmisiä.

– Joo, ja se satu pikkulinnusta mikä on pistäny siemenen Marran suuhun, kun se on maannu verkkokiikussa.

– Sen parempi, Heli avasi mikron luukun ja hypisteli pari viineriä pöydälle. – Jokkaine lintu minkä näät on siun issäis ja tuop siulle terveiset toisilta mailta.

– Ja jouluna tulee pukki ja tuo terveiset Korvatunturilta.

Viinerin päällä oli lakkahilloa ja lakkahillon päällä raesokeria, joka oli sulanut melkein näkymättömäksi. Kaikki sen tiesivät: Heli oli Martta ja Marra Maria. Toinen osasi nämä viinerit ja hillot, toinen kävi neljällä tuulella niin kuin Lentäjä joskus sanoi, – ja senkin, että molemmat odottivat ylkää ja mestaria elämäänsä huomaamatta miten lähellä Erkkajeesustella jo oli. Mutta kukapa ois rohveetta omalla maallaa, nii että naiset jättää hänen luisevat lättäjalkaasa pesemättä ja sannaasa kuulematta. Marra haikaili Todellisen Miehen perään ja Heli paistoi pullaa, syötti muille, söi itse, odotti Omaria, valitti ainaista lihomistaan, laihdutti ja pelkäsi, että Omar tulee ennen kuin hän on saanut kilonsa kuriin.

– Ootpas sie viime aikoina hujahtanu pittuutta, Heli äkkäsi.

– Siusta se koripalloilija tulloo.

Immu ahmi vielä toisen viinerin ja hörppäsi loput kannussa läikähtelevät kotikaljat. Puheenaihetta voi vaihtaa tälläkin tavalla, tyssätä äskeisen yrityksen. Tuolin alta törröttivät lenkkarit, joiden koko veti vertoja itsensä Omarin öljysaapikkaille. Rintakehä kohoili ja oli sillä hetkellä hyvin tietoinen kaikista kolmesta karvastaan, jotka siihen Marran keväisien yrttikuurien ansiosta tai niistä huolimatta olivat ilmestyneet.

– Juhannuksen jälkeen neljätoista.

– Voi sitä kessää ja voi sitä aikaa ku sie synnyit, Heli hipoi taas vastauksen reunoja ja kuulija nyökkäili innokkaasti.

– Mie siinä kätilönä ja siihe virkaa ihan sopimaton.

– Mutta entäs se isä?

– Mie päästän ihmiset pois tästä maalimasta, päästän pois enkä maalimaa. Kahoppas ku syntymine on ulospäin ponnistamista ja kuolemassa tapahtuu päinvasto.

– Ei kukaan äijä tullu kysyyn, että onks toi käärö tyttö vai poika? Tai että onks se jonkun näkönen?

– Vappaaks päästämistä se kuolema tarkottaa, Heli jatkoi omaa ajatustaan, – hellitettää, annetaa asioihen raueta, puuh. Vaikkei se kaikille niin mieluista ole, aina jääp muka jottai keske.

– Puuh. Susta mitään selvää ota.

Siinä päivän kirkkaudessa he soutelivat syntymästä kuolemaan, araliasta tipahti lehti lattialle ja outo väristys lävisti keittiön mutta vain Immu huomasi sen. Kuin shamaanille olisi annettu viesti siitä mitä kohta tapahtuman pitää. Kuva oli kovin hämärä, sen reunat huuhtoutuivat kaakeleihin mutta aivan keskellä hän oli erottavinaan metallinhohtoisen esineen sujahtavan ilman halki kuin giljotiinin terän. Mitä ikinä se tarkoittikin, niin ainakin sitä, että äkkiä Immu tuli taas kuolevaiseksi vaikka äsken oli ollut kiinnostunut vain syntymästään. Ja kun kerran on kuolevainen, niin elämä näiden kahden tapahtuman välissä on heiluva hämähäkinseitti jonka lävitse suuremmat näkymät suodattuvat että kaikki olisi yhtä ja samaa sattumien ja ihmeiden kudelmaa. Tähtitaivas, aurinkokunnat ja galaksit, mustat aukot, supernovat, koko se kosminen sinfonia, ja aika joka kaareutuu avaruuden pinnalla.

– Jotain tapahtuu kohta, Immu sanoi. – Jotain kamalaa.

– Nyt mie siut säikäytin. Mitä mie nyt tuommosia rupesin haastamaa?

Heli ravistautui puheistaan ja tahtoi näyttää kasvukipuisen voimisteluliikkeitä. Immu ymmärsi, että puheet lähdöstä olivat hänelle sitä iänikuista tyhjää höpötystä, eikä näkyjen näkeminen ollut erityisen marttamainen piirre. Niin kuin Lentäjä oli sanonut, Helille omena oli omena, eikä mikään Paratiisista karkoituksen symboli ja sama päti muihinkin asioihin. On niitä mitkä näkköö kivet ja kannot elikkä pelkän aineen, ja sitte on niitä joille on annettu röntgensilmä ja uuvet ulottuvuuvet.

– Hop hop, nyt alotettaa. Vanhoilla on vaivana osteoporoosit sun muut mutta nuorilla liian äkkiä venyneet luut, Heli veivasi sadan kilon ruhoaan. – Tuu nyt tai lumpios kasvaa kieroo.

Mutta Immuhan ei mennyt, hän katsoi yhtä tyynenä pöydän takaa kuin Omar seinältä sitä outoa toimitusta jonka oli määrä pistää veret ja lymfat kunnolla kiertämään. Senjan maitopusseista virkattu ja ikuiseksi aiottu mattorumilus antautui Helille kuin sammalikko ja Heli voihki, pärski, sätki ja ulvoi aikansa niin että vajosi viimein pitkin pituuttaan lattialle tasaantumaan. Omar näytti nyt iskevän silmää, tuollainen nainen tuo on ollut jo melkein kahdeksan vuotta ja kolmekymmentä kiloa sitten, eroottisesti vallaton, villi kuin Jane Tarzanille, hyppiväinen kuin Chita. Kiitos elokuvien, niistä Immu oli ymmärtänyt miten naiset heittäytyvät ja miten miehet heittäytyvät, miten vaatteet kuoriutuvat kuin kotelot hyönteisen muodonmuutoksessa ja miten heillä ei ole päällään lopulta mitään, he itse ovat toistensa päällä ja pitävät samanlaista ääntä kuin Heli äsken.

– Et sitte ruppeekkaa?

– En sun kanssas, mä hankin maailmalla oman naisen.

– Tottele nyt ja tie samat liikkeet seisoviltais mitä mie pitkälläin, Heli jatkoi yksinäisen naisen sylipainiaan. – Pulliste pullistele vai tahotko että hauikseis näyttää semmosilta ku meijän kirkon Erkka-Ierikalla, ku riisivellii olis pujotettu suolenpätkää.

Oliko Immu näkevinään tumman hahmon vai heilahtiko ikkunan takana pihlajanoksa?

– Ja linnunkintut, sellaset koiranputken paksuset ku kurella. Yykaa, yykaakoo, kurki se on Ierikka, tai suokukko. Kahlaaja mikä nokkasoo jyvän sieltä laihon täältä, kaula pitkällä kurkottelloo, kooneevii, ja pitemmälle, pitemmälle, mitäs mie olin sanomassa, kurkottelloo musta kirja kainalossa, kaks valkosulkaa leuvan alla ja pyrstönä pitkät varjot.

Immu yritti näyttää Helille merkkejä tokottamälla sormella vuoroin ikkunan ja vuoroin oven suuntaan. Tämän pitäisi mitä pikimmin nousta lattialta, suoristaa alushame ja hame ja esiliina, pusero ja koko helimäisen kerrospukeutumisen kirjo.

– Linnuista nii. Lienöökö aikoinaa ollu Ierikka korreekii nuorukaine, ties vaikka semmone laminko tai riikinkukko.

Tummuus ruumiillistui sarjaksi koputuksia joihin kukaan ei vastannut. Talon lasikuisti helähti, kymmenen vuotta yhtämittaa kestänyt remontti muistutti kolinoillaan olemassaolostaan ja vihdoin viimein aukesi parioven toinen puolikas.

– Nyt nelikymppisenä on ku nukkavieru vanhus, köpittää saarnastuolii ja ottaa tukkee millo mistäkii … Herraisä, kuka se nyt? Ierikkako se ite, pastori.

Loputtomalta tuntuvien virrensäkeiden uupumukseen tuli pelastus suoraan taivaalta, joutsenet palasivat. Erkkakin ryntäsi suinpäin Immun perästä pihalle ja vasta kellotapulin edessä he näkivät ne kaikki hohtavaa taivasta vasten. Kesä tulee, sinä parkuva pappi me olemme kesän airut, nokat kurnuttivat ja tööttäsivät; kaikkihan on vielä ennallaan, sinä maailmanlopun maestro. Niitä oli valtavasti, Immun mielestä enemmän kuin koskaan ennen hänen elinaikanaan. Taivas teki lentämiselle tilaa, ilma halkesi siipien suhinaan. Joutsenet melkein hipoivat kirkon kattoa, olivat vähällä törmätä kellotapuliin mutta väistivät viime hetkellä. Ne tööttäsivät, näyttivät kaartavan kunniakierroksen hautojen päällä ja loittonivat vihdoin järven suuntaan. Siellä ne muodostivat kuvioita, muutama pitkäkaula erkani ja yhtyi taas auraan kuin ne olisivat soittaneet jotakin mahtavaa sävelmää, olleet ruumiillistunutta musiikkia taivaansinisen nuottivihon pinnalla. Sillä hetkellä Immu tiesi, ettei Erkka ikinä yltäisi vaivaisine virsineen tämän musiikin tasolle ja senkin, että Erkka itse oli samaa mieltä.

— Uskottava se on, kesä tulee tänäkin vuonna.

T urpeesta tehdyt ukot ja akat, tämmöstä on maataide, suonsilmästä pelastettu Punahilkka puhuu ja mä sytytän tupakan urakan päälle. – Yks tyyppi teki nää kamalan kauan sitten, pisti vaan seipäitä suoniityn täyteen ja muotoili turpeesta vartalot.

Piti mun pysähtyy niitä katselemaan ja törmätä tähän kalkattajaan, nyt mä oon lirissä sen kanssa niinku se äsken oli suovedessä saappaitaan myöten. Seuraavaks mun tietysti pitää ottaa tää kalkattaja kyytiin kun sen pyörästä on ketjut rikki ja se niin kamalasti pyytelee? Sanoo että mulla on kalliin näkönen kärry ja kohta mä kai käsken sen istahtaa etupenkille ja upota sen uumeniin.

– Voin kai mä kertoo, Punahilkka liimaa pieniä koivunlehtiä nenäänsä ja otsaansa ja selittää sikin sokin miten se on keränny koppaansa teetarpeita.

Joku vihree se on, matkalla jonkun susihukan luo. Ei käsitä että jos mä vaikka pistelisin sen poskeeni ihan vaan huvin vuoks ja omaks ilokseni. Luottavainen, sinisilmänen ja vihree kalkattaja, näitä ei säikäytä mikään ennenku iso hauki vie ne syviin vesiin ja upottaa kiven alle. Susihukka tai hauki, joku kummiskin. Nyt se pistää stereot hiljemmälle vaikka nää on mun. Puhuu niinku ei näin korvessa puhuta, tai on oppinu telkkarista. Käyny stadin puheen linguaphone-kirjekurssina ja tenttiny millon kellekin ohikulkijalle, semmoselle ku mitä mä.

– Kerto mulle mikä on maataiteen ja vaikka perunakellarin ero.

– Kuka?

– Maataiteilija, Punahilkka luennoi ja liimaa vihreet lehdet molempiin korviinsa. – Maataiteen ja perunakellarin ero on niiden funktio.

– Sillä lailla.

– Perunakellarilla on käytännöllinen funktio eli siellä säilytetään yleensä pottuja, luento jatkuu ja mä siihen, että sehän on nerokasta, en mä vaan olis arvannu.

On tullu oikeesti etelästä ja imee itteensä mun habitusta, ahmii mun meininkiä ja kohta se varmaan sanoo, että vie mut saman tien maailman ääriin ja mä sanon, että sen on ohjannu Wim Wenders ja tää on törröhuuli pyöreenä, mikä se on, tai kuka. Ja mä selitän, että tieteiselokuva ja sit se sanoo, että onks siinä mekaanisia liskoja kun se kerran on tieteiselokuva ja mä rupeen kertoon ja ajan liian pitkälle huomaamatta kun se sattuu olemaan aika pitkä tarina.

– Oot sä joku taiteilija vai? mä yritän olla sekunnin verran kiinnostuneen olonen.

– Mä oon puutarhuri, se sanoo. – Paras homma mitä on olemassa.

Kitkee ja kuoputtaa, ymppää ja jalostaa. Lehti tipahtaa sen korvasta olkapäälle, se sataa pieniä lehtiä, se on joku pensas kun sillä on tommonen tukkakin, etten sanois luomu.

– Mutta jos taidevalokuvaaja ottaa kuvan kellarista ja pistää seinälle näyttelyyn, niin se on maataidetta sillon.

Yhtä hölötystä mutta mä valistun koko ajan sillä mun paras puoli on kummiskin ehtymätön uteliaisuus. Ihmiset ja tilanteet kajahtaa mulle päähän vaikken mä aina välttämättä tahtos. Ihmiset ja tilanteet ja pottukellarit, irtonaiset repliikin pätkät, kartanpalaset, kaikki se sählä mitä matkalla tulee vastaan.

– Nää haisee keväälle.

Sen sormet on vähän vihreet, se on noita Hilkan valeasussa. Sen sormet on nihkeet ja liekomaiset. Sormukset puuttuu, lakasta ei tietookaan. Kynnet sentäs kasvaa vaikka kertavilkasulla vois olla varma, että tään näkönen pureskelee ekaan niveleen asti, että rouskis ja maiskis, nyt iski taas neuroosi päälle.

M ielikuvitus elää ikuisuudessa yhtä lailla kuin unet ja painajaiset, Lentäjä oli kauan sitten Immulle sanonut. Mielikuvitus ei etene kuin jokin kuumailmapallo, hitaasti ja vakaasti, vaan kiitämällä kuin valonsäde halki kaikkien esteiden. Niinku laser? Vaikka laser. Mielikuvitus luo kokonaisia kaupunkeja ja maalaismaisemia kaikkine yksityiskohtineen, täyttää ne ihmisillä ja eläimillä ja tavaralla, lastaa ja vähentää, pistää puheet ihmisten suihin ja äänet sinne minne ne kuuluvat, vieläpä ajatuksetkin, sillä mielikuvitukselle ei ole temppu eikä mikään nähdä mitä kenenkin pääkopassa vilisee. Ai niinku kissan tai koiran? Kissan tai koiran, tai vaikka kukon ja kanan, Lentäjän vastaus oli tullut sen aikuisen Sotkan siiven takaa varmana ja vakaana. Mielikuvituksessa puhutaakii näät Baabelin kieltä ja se on kaikille sama.

Niin Immu sen silloin uskoi ja senkin, että kuvia osaa luoda kuka tahansa mutta on olemassa paljon vaativampiakin tehtäviä, tehtäviä joihin ehkä vain hänellä olisi kykyjä. Ilta illan jälkeen hän oli nostanut hiustupsun otsaltaan ja nähnyt kulmakarvojen välissä pienen hennonruskean läiskän, jota etusormella koskettaessa alkoi oudosti kuumottaa. Lentäjän mukaan se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, hänet oli syntymässä merkitty ja kaipa tähän oli uskominen, sillä ketään viisaampaakaan Immu ei ollut kylässä tavannut.

Siihen aikaan kun Lentäjä oli vielä ollut päätoimisesti opettaja eikä Lentäjä ja kylähullu, hänelle oli tullut tavaksi tutkailla lasten tulevaisuutta merkkien perusteella. Kenellä oli sormessa känsät rivissä, kenen hiusten pyörtäjäinen antoi vihjeitä uran urkenemisesta. Siiventynkiä ei ollut näkynyt yhdelläkään ja niitä juuri hän oli etsinyt todistaakseen että ihminen oli alunperin tarkoitettu yhtä lailla lentämään kuin uimaankin. Toiselta kantilta kahottuna, eipä oo kellää ollu suoranaista pyrstöökää, evistä nyt puhumattakaa.

Mutta Immullapa oli kolmas silmä eli luomi, joka tarkoitti luomisen voimaa. Hänen tarvitsisi vain oppia kesyttämään mielikuvitus ja sen jälkeen kaikki olisi mahdollista, hän pääsisi vielä elämässään pitkälle, pitemmälle kuin kukaan muu koskaan Kirkkojärven kylässä. Hän voisi oppia hallitsemaan luomiaan kuvia niin täydellisesti, että ne suostuisivat siirtymään tähän todelliseen maailmaan ja sehän olisi sama kuin ihmeteko. Semmosesta viisaat filosohvit puhhuu, Lentäjä oli valistanut, ensittäin on vaikka ajatus lentokonneesta ja sitte siitä tulloo tämmöne härveli. Sitä Immun oli ollut vaikea niellä, Lentäjähän rakensi uutta Sotkaansa omin käsin ja se nyt oli sentään eri asia kuin minkään kuvan siirtäminen pellonreunaan. Mie en kato pysty tään kummempaa mutta sie pystyt ku vaa jaksat harjotella. Se pitäis saada lentämään ihan oikeesti? melkein taikuriksi julistettu Immu oli nauraa hohottanut. Mun pitäs nostaa se ilmaan mitä? Mutta Lentäjän ilme oli ollut niin vakuuttava, että siinä samassa hän oli päättänyt yrittää, käyttää harjoituksiin kokonaisen kevään. Hän oli pistänyt suojalasit silmilleen ja mulkoillut niiden läpi oppimestariaan, joka ei selvästikään uskonut omien kättensä töihin ja vaati nyt itseään suurempia voimia auttamaan.

Nyt se hetki oli koittanut monen piinallisen harjoitteluviikon jälkeen. Nyt oli torstai ihan niinkuin Immulle oli näyssä etukäteen vilautettu. Torstaisen sanomalehden uutissivu oli hulmautettu hänen eteensä kuin jättiläismäinen lakana, otapas ja luepas. Eikä se ollut ollut mikään sekatavarakauppiaan mainoslehti vaan koko maakunnan suurin monivärijulkaisu. Torstai ja toukokuun loppu ja itse uutinen siitä miten kaksi paikkakunnan miestä katosi myötätuulen ja omatekoisen härvelin mukana taivaalle. Jos joku näkee heistä pienenkin vilahduksen, niin ottakaa yhteyttä lähimpään poliisiin, leipätekstissä oli uhottu ja Immu oli tihrustanut aina vain syvemmälle ja syvemälle löytääkseen vinkkejä siitä miten heille tulisi käymään. Pieniä kirjaimia kuin veden pinnalla uiskentelevia hönninkäisiä, heijastuksia, hajanaisia pätkiä, joista vaivoin erottuivat sanat siipi ja propelli. Kolmas silmä oli kasvanut tapin päähän ja pyörähdellyt siinä kuin kykloopin ainokainen mutta enempää tietoa ei ollut herunut sillä kertaa eikä sen jälkeen.

— Ettei vaa pelottas? Lentäjä istuutui omalle paikalleen ja tempoi suojalasit silmilleen.

– Tää on varma nakki. Kuvissa me oltiin taatusti pilvien päällä.

Lentäjä starttasi ja Sotka hyrisi kuin Senjan kolli. Turvavyön lukko loksahti kiinni, oven kahva asettui yläasentoon. Hurina lakkasi, alkoi taas ja lakkasi. Sitä pörinää kesti muutaman minuutin ja sitten kuului sarja kirskahduksia. Sotka ponnisti ja pinnisti, sen terävä nokka sojotti kohti vaivalla tehtyä kiitorataa jonka toisessa päässä häämötti pieni ilmaannousua jouduttava viisto koroke. Tuuli ulvoi molemmissa siivissä valmiina kannattelemaan kahta urheaa sankaria kohti taivaan lakeuksia, ääni Immun sisällä puhui kuin mikäkin urheiluselostaja. Vihdoin propelli lähti pyörimään ja ohjaamoon syttyi kaksi lamppua joiden lähtöhetkellä oli määrä syttyäkin. He olivat jo melkein onnistuneet.

– Purkka suussa ja kaikki valmiina?

– Viis purkkaa ja kaikki valmiina.

He olivat täynnä valoa ja avaruuden kohinaa. Heidän aivonsa läpivalaistuivat, muhkuraiset harmaat möhkäleet ymmärsivät ihmeen suuruuden ja tykyttivät kallon sisällä kuin aikakone. He olivat voittamassa painovoiman. Olivathan ihmiset lentäneet ennenkin, käyneet kuussa ja melkein Marsissa mutta tätä ennen ei kukaan ollut kaarrellut Kirkkojärven yllä joutsenten lailla ja ihan omatekoisella koneellaan. He tekivät jo historiaa, olivat legendoja,