Syntyä pitää

By Sirkka Laine

Pieni kylä Itä-Suomessa 1950-luvun lopussa. Kaikki tietävät kaiken, tai ainakin luulevat tietävänsä. Kylän päällä risteilee näkymätön verkko, joka on täynnä ounastuksia ja aavistuksia ja pelkoja ja varmoja tietoja ja salaisuuksia. Inkeri kasvaa tässä ahdistavassa ilmapiirissä, samalla kun hänellä on omat nuoren tytön murheet. Hän on pian aloittamassa oppikoulun – edessä häämöttää teini-ikä. Minkälainen tulevaisuus Inkerillä on edessään?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788726567854

Book preview

1.

Marra oli silloin vappuna kotona. Se ei puhunut siitä mitään, että sinä olet tulossa. Se tahtoi käydä yksin saunassa, sanoi pesevänsä selän itse. Tajusin vasta myöhemmin, että miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun Terveystalon Katri ja äiti olivat hölöttäneet, että Haapalan Eilalle oli käynyt hullusti.

Isä pisti Marran zetorin rattiin ja pyöritytti koko vapunaaton ja puolet vappupäivästäkin pellolla. Riihipelto piti hankmota, oli vappu eli joulu eli juhannus. Maassa oli vielä routaa ja hankmonterät karahtelivat ilkeästi kuin joku olisi vetänyt kynnellä liitutauluun. Minä keräsin kiviä juurikoriin ja kuskasin niitä riihen kupeelle. Ne kasvoivat joka kevät uudestaan, ei sitä muuten osannut selittää.

Haapalan Lippe seisoi pellonreunalla ja söi punaista mutteritikkaria. Se nuoli ja nuoli ja upotti sen välillä kokonaan suuhun niin että sivusta katsoen näytti kuin pulloposkinen tyttö olisi poltellut pilliklubia. Purkkaakin Lippe oli oppinut pitämään poskessa jemmassa samalla kun söi.

– Paavonen ei tule, Lippe sanoi. – Sillä on noidannuoli.

Kyllä minä sen tiesin, että Paavonen oli peruuttanut vappusaamat, kun Anni oli voivotellut sitä Teurastajan Sohville kaivon luona. Ihmiset tulisivat kuuntelemaan Paavosta ja joutuisivatkin tyytymään Anniin ja Anni aloittaisi puheen niin kuin joka kerta ennenkin: Kun minä tuossa aamulla ajattelin. Sitten seuraisi tunnin puhe, jossa olisi höysteenä päivän raamatunkohta. Se nitoisi ne jotenkin yhteen mutta ei niin värikkäästi kuin Paavonen, joka käytti aina ompelemiseen liittyviä vertauksia. Sen pakettiautokin oli samalla Singerin myymälä, ettei tarvinnut ajaa pelkän puhumisen vuoksi.

– No mennään, Lippe sanoi ja sihtasi mutteria valoa vasten ennen kuin nuolaisi taas.

Kyllä se varsin hyvin tiesi, etten minä pääse. Väkeä lappoi Pikkukirkkoon ihan mustanaan. Salokylän hömpät sisaret, Haapalan Emma, Myllyn Oskari ja Oskarin mopo ja keitä siinä nyt oli. Oskarin piti viedä mopo aina eteiseen asti, ettei sitä olisi varastettu. Tuuliviiri vonkui ristin vierellä ja ristin päällä istui lokki. Se oli siinä lepuuttamassa siipiään, kun oli leuhottanut koko aamun hankmon perässä matoja jahtaamassa. Kerran siinä oli istunut harjalintu mutta kukaan ei uskonut. Upupa epops. Kas kun ei itse piru, Lippe oli sanonut ja ruvennut sen jälkeen väittämään, että minä luulin makaronien kasvavan puussa. Isä mulkaisi pahasti ja rupesin taas noppimaan. Kivet olivat enimmäkseen muhkuraisia, pyöreitä ei siinä pellossa kasvanut.

– Kaameeta, kun lakeeriin tulee pölyä, Lippe sanoi. Se tarkoitti että minun piti huomata, että sillä on sellaiset kengät. Antsun vanhat niin kuin taftihamekin, joka läikehti kenkien yläpuolella.

Zetori pysähtyi ja Marra laskeutui pukilta hampaat irvessä. Se ei ollut ollut sen näköinen ikinä. Isä käveli kolmella harppauksella sen eteen mutta se väisti ja harppoi itse Pikkukirkon eteen ja siitä mäkeä alas meille. Kertaakaan se ei katsonut taakseen, eikä isä lähtenyt perään.

– Mikäs sille tuli? isä sanoi ja meni itse pukille.

– Vappu, Lippe sanoi.

Isä starttasi mutta zetori ei inahtanutkaan. Lippe pyöri monta kierrosta niin että hame meni kellona vaakasuoraan. Alushameen helmassa oli pykäläinen pitsi. Lontustelin korin kanssa varjoon ja lapoin kivet kissojen hautausmaan taakse. Hiekka oli siinä niin hienoa, että siihen oli helppo tehdä hautoja. Ajattelin, että jos kääntäisi maata, niin tulisi kymmenen pientä luurankoa esiin. Kumisaappaat olivat liian isot vaikka niissä oli jalkorätit. Elefanttitossut olivat kotona, ei niillä pellolle tultu.

– Ostetaanko teille motskari? Lippe huusi.

– Perkele tätä masinaa, isä tuli alas ja alkoi potkia renkaita ja kun ääntä tullut riittävästi, se otti rautakangen avuksi.

Ihmiset kääntyivät tiellä asti katsomaan. Tiet suikertelivat niin, että pelto jäi silmukkaan. Joka puolella oli joku näkemässä ja tiesin etukäteen, että sitä se on koko kesä, kun pitää kykkiä porkkanoita kirkemässä ja harventamassa. Moottoripyörä ostettaisiin porkkanarahoilla, että isä pääsisi käymään joka yö kotona räjäytystyömaalta.

Kaikki tiesivät kaiken, tai ainakin luulivat. Kylän päällä risteili näkymätön verkko, joka oli täynnä ounastuksia ja aavistuksia ja pelkoja ja varmoja tietoja ja salaisuuksia. Se oli kuin Paavosen teltankatto mutta paljon suurempi. Se loppui vasta kun tuli metsä ja pikatie ja järvi ja Neuvostoliiton raja vastaan. Niiden takana taas oli muuta, toisenlaisia teltankattoja ja niiden takana, tai oikeastaan sisällä mutta näkymättömänä kerroksena erilaisia todellisuuksia. Niin kuin esimerkiksi Stromboli, joka tarkoitti isän työpäiväkirjassa karkeaa soraa mutta unessa ja houreessa se oli pyhäkkö, jossa parannettiin sairaita.

– Emzet vai Ifa? Lippe sanoi ja isä kääntyi rautakanki olalla katsomaan.

– Emzet.

Onneksi Pikkukirkon harmooni alkoi päästellä alkutahteja ja Lippe lähti. Se juoksi puoliväliin pihaa ja hyppäsi salamana ruutua ja jatkoi taas. Hiekkaan oli tehty peli, jossa kuului potkia puupalasta koko kierros yhdellä jalalla. Ken on luonut sinitaivaan, viherjäisen metsän ken, Annin ääni kuului kirkkaimmin. Kaikki ikkunat olivat auki ja verhot pullistelivat kuin purjeet.

– Pistetään vene vesille, isä tuli suoraan kohti niin että menin väkisin selkä seinää vasten. Sen silmät olivat niin siniset, että tuli mieleen koiran kuva kirjelehtiön kannesta. Siperian husky.

Vene oli tukkien päällä talviteloillaan. Se oli Pellisen Kaapon isän veistämä ja mahdottoman iso. Ruumensuojassa ei ollut ovea ja isä seisoi pihtipielien välissä kuin olisi asetettu tauluun. Aurinko pomppi sen hartioilla ja siitä kohosi savu. Se poltti tupakkaa. Lippahattu oli takaraivolla ja siinä luki Hankkija. Se oli tullut porkkanansiementen mukana lahjaksi. Seisoin kokkapäässä ja pidin renkaaseen pistetystä narusta kiinni. Naru oli niin paksua, että sormet näyttivät hämähäkin jaloilta. Isä tumppasi tupakan veneenkylkeen ja kääntyi selin.

– Hiiop.

Nostin köydestä ja hävetti, kun olin niin hullu. Tuntui kuin olisi ollut kysymyksessä koko elämä, joka lipsui omaan mahdottomuuteensa. Isä nosti taas ja keulapää kohosi aavistuksen verran. Toivoin, ettei se olisi katsonut ja otin koko kokan syliin. Se halkaisi minut melkein kahtia. Terva tarttui puseroon ja rengas jäi silmien tasalle. Kun yritin irrottautua, pusero ei tullut mukaan. Napit napsahtelivat yksi kerrallaan ruumenien sekaan. Olen kuullut on kaupunki tuolla, yllä maan päällä pilvien usvain, harmooni päästeli ja nuottiviivastosta tuli pitkä kuin piikkilanka-aita rajalla.

– Sonniko se on vai vene? isä sanoi.

– Vene, minä sanoin. Ääni oli ruumenia täynnä.

– Painuu siitä vaikka helvettiin, isä sanoi.

2.

Lumilapio tökötti ovella pönkänä ja arvasin, että äiti ja Marra olivat jo menneet asemalle. Junanlähtöön oli pari tuntia aikaa mutta ne olivat menneet enolaan kahville. Eno oli asemapäällikkö. Sillä oli rouva, jonka nimi oli Impi. Ne olivat herrasväkeä vaikka äiti aina sanoikin, että turha kotkottaa, kun ei ole kanalassa syntynyt, ja eno siihen, että saako edes kiekua pillin kanssa, kun on sentään asemapäälliköksi edennyt.

Tiskipöydällä oli kalanmaksapullo. Äiti oli tietysti pakkojuottanut sitä Marralle, ettei se olisi niin kalpea. Pelkkä etiketti käänsi pallean nurin mutta hörppäsin uhallakin. Teki mieli kiusata jotakuta mutta kun muita ei ollut paikalla. Muistin miten Pekka Puupää oli ostanut junalipun ja jättänyt matkustamatta, että saisi tehtyä valtiolle kiusaa. Yökötys nousi suurena aaltona kuin bensa Keskarin pumpussa.

Makasin penkillä niin vaakasuorassa, että penkinreunojen yli ei jäänyt muuta kuin hameenhelmaa. Tikku-ukot juoksentelivat pään sisällä sikin sokin ja eksyksissä. Keskeltä päätä meni joki ja sen yli oli rakennettu pieniä siltoja, jotka sortuivat yhtenään. Tikku-ukot uivat ja hukkuivat. Siltapalkit putosivat niiden nuppimaisiin päihin. Vastarannoilta ammuttiin laukauksia, ampu tulee ruuti palaa. Puhkesi sota. Korvat eivät tahtoneet kestää sitä meteliä mutta mihinkäs ne olisi pistänyt. Äärimmäisiltä alueilta tuli vaunulasteittain lisää uusia ja tehokkaita tikku-ukkoja, jotka ampuivat tykeillä. Jousipyssykään ei ollut tuntematon, eivätkä pelkät kivet tai sinko. David ja Goljat ja keitä kaikkia siinä nyt oli. Stefanus kyhjötti kivien keskellä. Takaraivossa pasahti atomipommi ja sen vaikutukset olivat tuhoisat, sanottiin uutisissa.

Hätkähdin hereille, kun kädet valahtivat penkiltä. Aurinko paistoi likaisesta ikkunasta suoraan otsaan. Juna vislasi. Maailma meni minulta ohi, kun se tapahtui päässä. Marra ja äiti istuivat silläkin hetkellä enon salissa pyyhkimässä tippaleivän pölysokeria suupielistään ja Lippe näpräsi Pikkukirkon etupenkissä taftihameensa helmaa. Lipen ei tarvinnut pelätä ketään, sille ei olisi tullut edes mieleen. Sen isä oli kuollut aikoja sitten ja vaikka se olisi ollut elossa, ei sitä olisi tarvinnut pelätä. Kaikki sanoivat, että Haapalan Ruuno oli ollut hyvänahkainen ja lapsirakas, eikä ollut hakannut muuta kuin tupakkaa pölkyllä. Miten Lippe kerrankin puhui minunkin isälle, kun se nyhti maasta voikukanvarren ja halkaisi sen kahtia, että isä olisi antanut sille rahaa.