Kengät

By Mauno Vanhala

Autofiktiivinen romaani köyhän alkoholistiperheen pojasta, Mikosta, joka erilaisten sattumusten, ja kovien kokemusten kautta pääsee huono-osaisuuden pauloista irti. Kansakoulun opettaja ohjaa kiusatun pojan Oppikouluun. Huolimatta opettajakunnan kannustuksen puutteesta, pieleen menneet ylioppilaskirjoitukset ohjaavat hänet pyrkimään Lääketieteelliseen tiedekuntaan, ja opiskelemaan lääkäriksi.
Suvun kirouksena on Mikon papalle langetettu kirous alkoholismin jatkumisesta aina kolmanteen sukupolveen saakka. Mikko löytää oman ratkaisunsa rajujen kokemusten, ja mielisairaalan kautta.
Riippuvuusongelman ratkaisu avaa kirjan päähenkilölle portit elämään, ja merkittävään asemaan tutkijana, ja lääkärinä.
Mutta alemmuudentunnon ja häpeän leima on voitettava.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 4, 2021
• ISBN: 9789528057284

Mauno Vanhala

Mauno Vanhala on Yleislääketieteen professori (emeritus), kirjailija ja poliitikko Jyväskylästä. Hän on kahdeksanlapsisen pienviljelija/ metsuriperheen vanhin lapsi. Hän on tehnyt pitkän uran lääkärinä, lääkärijohtajana, tutkijana ja professorina. Työssään, ja osallistuessaan politiikkaan hän on kohdannut elämää laidasta laitaan, ja se tuo syvyyttä kirjan henkilöhahmoihin. Henkilökohtainen köyhyyden, ja koulukiusatun kokemus antaa perusteita kirjoittaa todentuntuisesti näistäkin aiheista.

Book preview

Aiempia teoksia

Totinen mies (2018)

Koronajenkka (2020)

Itkin kun minulla ei ollut kenkiä, mutta itku loppui, kun näin miehen, jolla ei ollut jalkoja

Sisällysluettelo

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Luku 1.

Luku 2.

Luku 3.

Luku 4.

Luku 5.

Luku 6.

Luku 7.

Luku 8.

Luku 9.

Luku 10.

Luku 11.

Luku 12.

Luku 13.

Luku 14.

Luku 15.

Luku 16.

Luku 17.

Luku 18.

Luku 19.

Luku 20.

Luku 21.

Luku 22.

Luku 23.

Luku 24.

Luku 25.

On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se käytävä liukaskin lie

Luku 1.

Luku 2.

Luku 3.

Luku 4.

Luku 5.

Luku 6.

Luku 7.

Luku 8.

Luku 9.

’Luku 10.

Luku 11.

Luku 12.

Luku 13.

Luku 14.

Luku 15.

Luku 16.

Luku 17.

Luku 18.

Luku 19.

Luku 20.

Luku 21.

Luku 22.

Luku 23.

Luku 24.

Luku 25.

Luku 26.

Luku 27.

Luku 28.

Luku 29.

Luku 30.

Luku 31.

Luku 32.

Luku 33.

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet

Luku 1.

Luku 2.

Luku 3.

Luku 4.

Luku 5.

Luku 6.

Luku 7.

Luku 8.

Luku 9.

Luku 10.

Luku 11.

Luku 12.

Luku 13.

Luku 14.

Luku 15.

Luku 16.

Luku 17.

Luku 18.

Luku 19.

Luku 20.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Luku 1.

Minulle kerrottiin, että synnyin Veikko ja Martta Jortikan ensimmäisenä lapsena Suvelan renkituvassa syöksysynnytyksellä, lehmänpaskaisten kumiteräsaappaiden väliin, viikkoa ennen laskettua aikaa kesäkuun 15. päivä, 1949. Isäni oli kuulemani mukaan suunnitellut lapsen tuloa ennakkoon siten, että hän lainaisi veljeltään Patulta sivuvaunullista moottoripyörää, ja ajaisi äitini sillä Sarajärven kunnansairaalan synnytysosastolle, kun aika tulisi. Kotona synnytti tuolloin enää harva.

Suunnitelma petti, sillä kun poltot alkoivat iltalypsyllä, ja lapsivesi lorahti navetan paskaluoriin, isäni oli poliisiputkassa. Äiti kertoi joskus, että hän oli ollut Leinnevalla Suutari-Aatin kanssa tiputtamassa varpajaisviinoja, kun virkavalta tölmähti paikalle, ja pidätti keittäjät kuulusteluja varten. Ilmeisesti joku metsässä kulkija oli löytänyt välineet, ja ilmoittanut niistä virkavallalle.

Äitini kertoi kompuroineensa kartanoon, ja saaneensa kerrottua alkaneesta synnytyksestä Suvelan emännälle, Bertalle. Tämä juoksi hakemaan naapurista Peuralais-Lyydin paikalle. Lyydi oli sitonut lukuisia napanuoria kyläkunnan saunasynnytyksissä, ja hänen miehensä oli kylän orien salvaja, ja kansanparantaja.

Kun äitini pääsi renkitupaan, ja sai heitettyä saappaat jalastaan, sekä riisuttua flaneliset alushousunsa pois, jalkovälissä avautuneesta emättimestä pilkisti jo karvainen päälaki. Supistukset kiihtyivät, ja pullahdin maailmaan, äidin pidättely-yrityksistä huolimatta.

Siihen hätään Lyydikin oli paikalla, mutta hänen tehtäväkseen jäi ainoastaan napanuoran sitominen:

Kommea poeka. No ei muuta ku ootetaa, että jäläkeiset vielä syntyy kokonaa, niin sitte se o sillä selevä!, hän oli tuuminut.

Vanhempani olivat menneet naimisiin edelliskesänä. Isäni oli lyhyenläntä, vankka, tummakulmainen, ja isoleukainen mies, ja äitini oli vanttera, lanteikas, ja ryntävä ristiverikkö. Hän oli näyttävän näköinen nainen, ja kylillä oli kerrottu, että vientiä olisi ollut vaikka talollisen emännäksi. Isälläni oli kuulemma tappelijan ja rähinöitsijän maine, joten tämän liiton tielle monet ennustelivat siunaantuvan vielä runsaastikin vaikeuksia.

Perhe sai ensiasunnokseen isäni vajaa vuosi aiemmin leskeksi jääneeltä sisarelta, Bertalta, Suvelan kartanon vanhan renkituvan. He hoitivat Bertan kymmenpäistä karjaa ja peltoja, ja töitä ympäri vuoden.

Pikkusiskoni Eila syntyi noin vuoden kuluttua, ja olimme varttuneet maalaistalon pihapiirissä, keskellä kanoja, ja kissoja. Renkitupa oli ollut perheen kotimme neljä vuotta. Muutamat haaleat muistikuvani tuosta ajasta liittyivät vanhempieni ankariin riitoihin isän juopottelun takia.

Sitten Bertta löysi uuden rakkauden, ja samalla taloon uuden isännän. Perheemme oli saanut lähteä renkituvasta pikakomennuksella.

Elämällä on tapana kantaa, ja niin meitäkin, kun perheelle löytyi Kekkolasta, Sarajärveltä Viitasaarelle menevän maantien varrelta, kymmenen kilometrin päässä kirkonkylän keskustasta Varjola. Se oli joskus vuosisadan alkupuolella rakennettu entinen torppa. Siinä aiemmin asunut Koppa-Ukko, eli kyläkunnan pärekorien tekijä, oli kuollut kevättalvella. Hänen ainut sukulaisensa, Tampereella asuva siskonsa oli jättänyt veljen hautajaisissa sanaa, että torppa olisi vuokrattavana.

Se sattui sopivasti! Samoin kuin se, että isäni sai töitä Sarajärven vaneritehtaalta.

Nyt alakuu apumiehen hommia, mutta kyllä siellä sitte oppii. Leipä o pitkä, ja kappea, mutta sitä riittää!, isäni kertoi uutista työpaikan varmistuttua.

Minulle alkoi kertyä parempia muistikuvia Varjolasta. Niissä pikkumökin olohuoneen ja keittiön virkaa hoitavan huoneen lattia oli punaruskeaksi maalattua mäntylankkua, josta oksat olivat kohonneet esille. Ne tuntuivat mukavilta jalkapohjiin sukkieni läpi.

Olohuoneessa, makuuhuoneeseen vievän oven vieressä seisoi mustaotsainen Högforsin puuliesi, jonka edustaa komisti kuhmuille ajan saatossa painunut messinginvärinen suojapelti. Sen päällä seisoi aina pärekoppa täynnä puita. Uunin luukku oli polttavan kuuma, ja sitä oppi varomaan. Riitti, kun siinä poltti sormensa kertaalleen.

Huoneen ainoan, maantielle suuntautuvan neliruutuisen ikkunan edessä seisoi vihreä ruokapöytä tuoleineen. Ikkunan huuruun olisi ollut mukava piirrellä, mutta äiti oli kieltänyt sen.

Pöydällä oli kukka-aiheinen vahakangas, ja pienessä vaasissa keskellä pöytää seisoi nippu punertavia kanervia. Sen yläpuolella roikkui suhiseva Tilley lamppu.

Toisen huoneen puulattian päälle oli naulattu harmaaksi maalattu kovalevy, joka törrötti irrallaan seinän varresta. Talvipakkasilla sinne saattoi aamuisin kertyä huurretta.

Makuuhuoneen ovensuunurkassa oli syvän punaiseksi maalattu pönttöuuni.

Minä soan moalata uunin millaseks minä haluan, Koppa-Ukko oli sen enempiä selittelemättä sanonut kyläläisten kysellessä aikoinaan uunin oudosta väristä. Sen se teki, että punaisia pönttöuuneja alkoi ilmaantua muillekin kylläisille.

Uuniseinällä oli laudoista väsätty lasten kerrossänky ja toisella puolella huonetta heteka. Nukuimme Eilan kanssa jalat vastakkain alalaverilla, kun isä siirtyi ylälaverille. Hetekassa nukkui äiti yksin, kasvavan mahansa kanssa.

Sitä tulloo teille mukulat sisko tai vel piakkoin, äiti valisti.

Tulevaa perheenjäsentä odotti keskellä lattiaa lastenkätkyt, sekin punainen. Sen kumpaankin päätyyn oli sommiteltu sinisellä ja keltaisella kukka-asetelma, isolla pensselillä!

Vesi noudettiin pihakaivosta, joka oli usein keväisin tyhjä. Silloin äiti-Martta oli lykännyt tarveveden kelkalla Patun kaivosta, vajaan kilometrin päästä. Kädet ja kasvot pestiin emalivadissa, johon vesi lämmitettiin Högforssin päällä isossa kattilassa.

Pienemmät tarpeemme teimme äitiä myöden hellan kulmalla olevaan ämpäriin, ja meitä lapsia varten makuuhuoneessa oli vielä potta. Isä kävi kusella ulkona, portaitten pieleen. Me lapset saimme tehdä isommat tarpeemme pottaan, mutta aikuiset kävivät paskalla puuseessa pihan perällä, talvella aina kinosten takana. Saunassa kävimme kerran viikossa, Patun luona.

Muistan, kuinka ahdasta mökissä oli etenkin silloin, kun isä-Veikon kaverit tulivat kylään. Heitä saattoi tulla viisi-kuusikin kerralla, ja usein, etenkin lauantai-iltaisin heillä oli Koskenkorvaa, pontikkaa tai kiljua mukanaan. Silloin meno huushollissa oli meluisaa ja savuista.

Me lapset saimme seurata väliovesta, makuuhuoneen laverilla mahallaan maaten monia ryminöitä, jolloin rinki istui keittiön pöydän ääressä korttia lyöden, tupakoiden, ja juopotellen. Kiljupäivänä koko talo oli sakeana sen ällöttävän imelästä hajusta, tupakansavusta ja miesten pelihimon kiihdyttämistä huudoista:

Sökö, tonni nokkiin, luhvoat perkele, perskortti kunkku, täyskäs, hähhää.

Joulun alla, äidin mahan kasvettua isompiin mittoihin, hän hermostui yhä herkemmin meluisiin vieraisiin, ja ajoi heidät ulos. Isä-Veikko tosin saattoi panna hanttiin kavereittensa kohtelusta, ja karjaista:

Perrkele, minä oon isäntä talossa! Kuule akka, tiijä se, että minun kaverloita ei ajeta ulos, jos minä en sitä ite tie!

Muu korttiporukka asettui äidin puolelle, ja rauhoitteli isää, kun äiti, me kainalossaan, maha pystyssä komensi heitä. Sakki hävisi iltaan useimmiten viimeistään silloin, kun äiti alkoi paiskoa miesten takkeja ja kenkiä pihalle:

Nyt helevettii teältä. Lapset tukehtuu savvuu, ja kaekki petivoatteetki haesoo tupakalle. On se Jumalauta kumma, jos ei ihminen soa olla rauhassa ees kotonaa. Ulos, ja äkkiä. Tae vetelen oikeasti tällä harjan varrella päen pärsteä, hän raivosi.

Tuona jouluna sain elämäni ensimmäiset omat töppöset. Ne tulivat tarpeeseen, koska vanhat kumisaappaat olivat käyneet pieneksi, ja niissä paleli varpaita. Töppöset tuntuivat ihanan keveiltä astella. Lisäksi niillä oli mukava liukastella jäisellä tiellä, kun me, koko perhe yhdessä kävelimme varhain jouluaamuna Poro-Matille.

Matilla oli kuorma-auto, jonka lavoille oli viritelty puupenkit, ja koppi. Hän kuskasi kyläläisiä auton lavalla erilaisiin tapahtumiin kirkonkylälle, kuten nyt joulukirkkoon. Kirkkomatkoja ei tehty enää hevospelillä. Nimensä Poro-Matti sai tuotuaan mukanaan Lapista kaksi poroa laiduntamaan pihamaallaan. Äiti sanoi joskus, että ne ovat sillä niin veressä, että ne oli pakko ottaa mukaan.

Olimme perillä hyvissä ajoin ennen kirkonmenojen alkua, ja kävelimme muun kirkkokansan tavoin pitkin Sarajärven pääkatua, jouluvaloja ja näyteikkunoita katsellen. Meidän oli pakko pysähtyä ihmettelemään, kun Naukkarisen vaatekaupan näyteikkunassa joulukoristeiden keskellä oli isoja lautasia yhteen läväyttelevä apina.

Onkos tuo ees oekea?, Eila kysyi hiukan pelokkaalla äänellä.

No tietenki on!, vastasi isä, ja nauraa hörhötti päälle.

Aena sinä höpötät, äiti sanoi harmistuneena, ja selvitti:

Nukkeha se o, ei se oekea kuitenkaa oo. Eihän oekea apina nyt ees jaksas paukuttoa noeta lautasia päevästä toisee. Se on tehny sitä jo viikon, ja vielä tekköö varmaa aenaki toesen perrää. Sähköllä se pelloa. Ehkä meillekki sitte uuteen talloo soahaan jossaki vaeheessa sähköt. Jos sitten saes vaekka joskus ostettua pyykkikonnee, niin helepottas se aenaki siltä osin.

No, palelooko Mikon varpaeta?, isä kysyi, kun lähestyimme kirkkoa.

Ee palele!

Kirkossa urkujen pauhina pelotti minua, ja turvaa hakeakseni tartuin isää peukalosta. Tämä puisti heti käteni irti. Onneksi äiti ei evännyt kättäni.

Tapaninpäivänä Varjolaan alkoi tulla elämää heti aamuviideltä. Heräsimme kaikki meteliin, kun joukko miehiä tuli remuten ovesta sisälle, kantaen mukanaan koivurankaa, jonka he asettivat vasten Högforssia:

Nyt männöö muur nuri, jos isäntä ee löyvä miehille pontikkakuppia!

Minua pelotti, että jos ne oikeasti kaatavatkin muurin. Mitä sitten tapahtuu?

Vasta ikävuosien karttuessa opin tietämään, että muurinkaato oli oikeastaan kylänkiertoa ja juopottelua.

Olihan isä-Veikko varautunut tulijoihin, ja hän kaivoi jostakin pullon, joka alkoi kiertää miesporukassa. Kohta mökissä kävi melkoinen puheen sorina, ja väliin huutelu. Aikansa höpötystä kuunneltuaan viimeisillään hetekassa makaava äiti hermostui. Kiukuissaan hän huusi:

Helveti jätkät, lähtekeä kotteihinne sieltä. Eihän tässä peäse viimeisillää oleva akka ees kuselle sankoo, ku siellä toljotatto!

Keiturin Ville kihitti humalassa, otti saappaan jalastaan, ja heitti sen makuuhuoneeseen.

Kuse siihe!

Äitiä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan tämä veti oven kiinni, kusta suhautti silmiemme edessä saappaaseen, ja ojensi sen ovenraosta takaisin Villelle.

Ota ryökäle, siinä on kenkäs!

Kus se siihe, Ville äimisteli toisten nauraessa vahingoniloisina.

Ee pijä männä Marttoa yllyttämmää, sillä o luonnetta, isä nauroi vahingoniloisena Villelle.

Pian torailun jälkeen miehet lähtivät, isä mukanaan, vaikka äiti yritti estellä:

Mitä jos vaekka minun aeka tulloo. Mitäs sitte. Nää mukulat jeävät tänne sitte yksin. Et kyllä lähe!

Mutta lähtihän isä, ja palasi vasta yömyöhällä, ympäri humalassa. Onneksi hän nukkui heti tultuaan, eikä meidän tarvinnut sillä kertaa kuunnella vanhempien tappelua.

Jouluaatto sattui keskiviikolle, joten joulun jälkeen vaneritehtaan työläisillä oli usea päivä vapaata. Isäkään ei päässyt karkuun edes töitten varjolla, kun äiti iski kuin haukka hänen kimppuunsa, heti kun tämä oli alkanut aamulla selvitä. Seurasin uteliaana, kun hän sai kohmeloisen isän lupaamaan, että meille alettaisiin rakentaa uutta taloa, koska Varjola oli käymässä ahtaaksi. Jotenkin mieleeni tuli, että isän lupaus vaati kuitenkin sen, että äiti kaivoi komeron nurkasta sinne piilottamansa pontikkapullon pohjan isän krapulan taltuttamiseksi. Viinalla näytti olevan ihmeellinen voima.

Äiti piti myös huolen siitä, että asiassa alettiin toimia laittamalla isän varmistamaan ensimmäisenä arkena Vaneritehtaalta. Itse hän lupasi sopia puutavarasta veljensä Teemun kanssa.

Lepolassa on mehteä niin paljo, ettei siellä näy, jos yhen talon rakennustarpeet ottaa, hän posmensi.

Kun äiti tammikuun lopussa oli Sarajärven kunnansairaalan synnytysosastolla, muutaman päivän meitä lapsia oli hoitamassa kunnan kotisisar, Tyyne. Hän nukkui yöt meillä, Högforssin eteen viedyllä patjalla. Hän oli mukava nainen ja piti meitä hyvin. Hän rakensi kanssamme pihaan talven ensimmäisen suojan aikana pyöreämahaisen lumiukon, jolle laitettiin hiilistä silmät, suu ja pompan napit.

Onpas vauva kurttunen, sanoin, kun äiti tuli kotiin pikkuveljen kanssa.

Katsoppas, kuinka kommea tukka sillä o. Kyllä siitä mies vielä tulloo!, isä-Veikko sanoi, ja jatkoi:

Ja sen nimeks tulloo Antero.

Äiti ei ottanut kantaa nimikeskusteluun, vaan myhäili itsekseen, ja lajitteli posket punaisina äitiyspakkauksen tavaroita:

Kyllä tää pakkaus voan o hyvä tämmöselle köyhälle. Teällä on hyviä vaeppoja vaekka kuinka monta, ja potkuhousuja, ja vaekka mitä!

No antaahan ne jottai työläisenki perheelle. Lapslisät ne voan saesvat olla parempia, isä tokaisi niskaansa hieraisten.

"Kyllä se o hyvä, että tavarana tulloo. Soattais joutua meilläki pennit kitusiin ja sököringille, jos voan sattus kuuri aekaa isännän kässii.

Onneks oon sopinut, että lapslisärahat männöö pankkitilille, jonne voan minulla o käyttöoekeus. Kuuleehan ne Suomessaki joissaki asioissa naisenki eäntä, niinku se pankijjohtaja Hänninen, ku tili perustettii", äiti pisti.

Sinä se et sitten ossoa pitteä suutas kiinni, helevetti.

Samana iltana heräsin epämääräisiin ääniin hetekasta. Kuulin, kun äiti sanoi vihaisella äänellä:

"Elä nyt helevetin pukki het peälle yritä, ku toinen on justii lapsen tehny. Paekat repes sen verran pahasti, että sinne osastolle ei oo asiaa parrii viikkoo. Niin se leäkär laitoksella sano. Sano se senki, että nyt pitäs keho antoa levätä, ja kehotti käyttämää ehkäsyä, niitä kortonkeja. Minä en sitte enneä sulle anna, jos kumi ei oo peällä.

Että pijä siitä asiasta huol. Ja siitä asiasta ei enneä keskustella. Ja pane nyt se mulukkus housuihis, minä nukun."

En silloin tajunnut keskustelusta mitään, mutta jostakin syystä se muistui mieleeni joskus myöhemmin, kun ymmärrys maailman tosiasioista kasvoi.

Luku 2.

Juuri pystytetyn talon rungon takana oli pihapuuksi jätetty suuri koivu, jonka juurelle puhkesi roudan sulaessa iso savisilmäke. Siitä pursui harmaata, kosteaa massaa lähes puolen neliön alueelle. Oli ajankohtaan nähden harvinaisen lämmin, alkavan kesän päivä. Koivun silmut odottivat jo turpeina puhkeamistaan ja ensimmäiset sitruunaperhoset lentelivät etsien kumppania.

Eilan kanssa löysimme leikeissämme savisilmäkkeen, ja siinä tillustelimme paljasjaloin, ilosta kiljahdellen. Aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta kiillottaen saven tuntumaan silkiltä jalkapohjissa. Se päästeli nauravia, lupsahtavia ääniä, kun nostelimme villisti jalkojamme. Äänten ohella vähintään yhtä mukavalta tuntui se, kun pinnan alta viileämpi savi tursui varpaiden välistä jalkapöytien päälle.

Elekeä juosko rapakossa, soatto voa variksensoappaat, äiti oli varoittanut heti aamulla heitä, mutta eihän sitä muistanut. Savi tuntui varpaiden välissä ihanalta.

Leikkimme vaihtuivat aina mielen mukaan. Silmäke viehätti aikansa, mutta pian suuntasimme jo läheisellä sahanpurukasalle. Siinä oli sahattu kevättalvella puutavara uuden kotitalonsa rakentamista varten.

Äiti oli pyörittellyt isolla reikäisellä lapiolla purua kevätauringossa jo pari viikkoa saaden sen kuivumaan. Suurin osa siitä menisi talon pohjan eristykseen. Loput käytettäisiin seiniin ja ullakolle; niin Muurari-Antti sanoi meille hormia muuratessaan.

Purukasalla oli valmiina tikuista rakennettu aitaus käpylehmille, ja puuhevoselle. Lisäksi Suutari-Aati oli nakerrellut muutamia puu-ukkoja, ja -naisia, joille hän kanssamme oli maalannut kirkkaat vaatteet. Hän oli tehnyt minulle myös puisen kuorma-auton ja pikkuauton, joita varten olimme tasoitelleet kasalle tieurat, ja rakentaneet tikuista autoille katokset. Eilalle hän oli tehnyt tuohesta pienen korin, ja puusta lautasen ja lusikat. Pieni laudanpätkä toimi leikeissämme pöytänä, ja tulitikkuaski penkkinä.

Meillä oli kaikki tarvittava, jotta mielikuvitus sai rakennettua kodin, isän käymään autolla töissä, ja äidin hoitamaan kotia. Mielikuvituskodissa kaikki oli hyvin, kuten herastuomari Kantosen kotona, jossa oli monta huonetta, matot lattialla, ja sähkövalot.

Mielikuvituskodissa isä ei juonut, eikä siellä pelattu korttia. Nyt talon rakentamisen alkaessa isä sai äidin sanoen viinapirun kuriin, eikä ollut juopotellut pitkään aikaan. Samalla korttiporukankin vierailut Varjolassa loppuivat.

Purukasaleikkejä seuranneella viikolla savessa tillustelu teki sitten tehtävänsä. Kantapääni alkoivat halkeilla, ja niihin syntyi kipeitä haavaumia, joista tihkui verta. Äiti huomasi minun nilkuttavan, ja istutti minut tuolille, otti jalat käsiinsä ja katseli niitä todeten:

"Näellä jaloilla ei sitte muutamaan päevää soa kävellä tuolla ulukona.

Ne tulehtuu heleposti, nuo halakeamat. Nyt sinä saet kunnon variksensoappaat, ja ne o arat nyt alakuusa. Minähän sanon sulle, ettei rapakossa soa kävellä. Nyt näit!"

Mennää huomenna hakemaan Apteekista boorivettä kovettumien hautomissee. Ja täytyy käyvä sen verra Pappilan männikössä, että löyvetään pihkoa. Sillä halakeilevat kantapeät paranoo. Ja pittäeshän sinun soaha kengätki kesäksi. Sitten kun kantapeät o kunnossa, käyvään ostamassa sulle kesälipposet. Ja Eilalle kanssa, ettei teijän tarvihte avojalon koko kesseä juosta, hän jatkoi painellen samalla jalkapohjan sierettymiä.

Kantapäät paranivat viikossa, ja kirmailu jatkui, mutta nyt uusilla sinisillä tennareilla, jotka haettiin Nahkalan Kaupasta. Ne olivat minulle ensimmäiset ikiomat kesäkengät. Aiemmat lipposet olin saanut Einoserkulta käytettyinä.

Äidin mukaan rakentamisessa oli hyvät puolensa, koska hän sanoi joku iltapäivä Patulle:

On se hyvä, kun ei oo Veikkokaa kerenny juomaan. On tuntunu rinnassa niin hyvältä. Kyllähän meillä olis kaikki evväät hyvvää elämää, jos se viinapiru hellittäis, ja sen myötä se kortinpelluukin. Veikon tili, ja lapslisät riittäis oikein hyvin. Ja soanhan minäkin noilla ompelutöillä aina jottai omalta osaltan tuotua talloon.

Jospa se nyt jäis!, Patu totesi.

Eihän viinapiru toivomalla lähtenyt, koska isä edelleen saattoi joskus iltaisin tuskailla:

Tul sitä kaikkee alettua, ku talo rakentamissee. Ku ei oo ommoa rahhoa, on paenettava niska limassa kahta vuoroa. Ei ees viinapaukkuva oo soanu kuukausii. Ohan tääkin elämeä.

Viina ja kortinpeluu olivat kuitenkin läsnä, koska kuulin jonakin iltana ennen muuttoa, kun äiti ojensi isää:

Ja jumalauta, sinne Mikkolaa et sitten tuo kertoakaa näetä korttiporukoeta, että pane se nuppiis. Minä lähen kersojen kanssa siitä huushollista het, jos sellaisen tempun tiet, kertoakaa. Minä oon puhunu Teemullekki, ja peäsen Lepolaa koska haluan, jos sen tempun tiet.

Vae akat teällä meäräilöö. Hyvä o, ei sitte kaverloita tänne. Meen sitte niije luo, jos se o parempi!

Kaverit soavat käyvä, mutta selevin päe. Sitä aikaisten miesten, soatikka juopuneitte kortinpelluuta ja huutamista ee jaksa pirukaan kuunnella ja katella, että siitä asiasta ei enneä puhuta. Teällä sattuu asumaa lapsiaki! Onko selevä?

Talo valmistui syyskuun loppupuolella siihen muuttokuntoon. Keittiö ja makuuhuone olivat äidin puheiden mukaan lähes valmiita, mutta olohuoneessa Patu jatkoi kirvesmieshommiaan. Samoin vintti oli kokonaan tekemättä, eikä ulkorakennuksesta ollut vielä kuin paikka katsottuna. Sinne tulisivat ulkohuone ja sauna, joten ensimmäinen Mikkolan talvi menisi vielä Patun saunassa käymällä. Talon takana oli väliaikainen lautakoppi, ja siellä riuku, jolla he kävisivät ensimmäisen talven tarpeensa hoitamassa. Ja ämpäriin.

Olimme asuneet Mikkolassa pari viikkoa, ja talo tuoksui vielä uudelta. Meillä lapsilla oli omassa huoneessamme kummallakin oma sänky. Vanha kerroslaveri Varjolasta oli pätkitty polttopuiksi. Antero nukkui pinnasängyssä vanhempien makuuhuoneessa.

Oli pimeä ilta, ja äiti oli lukenut meille kynttilän valossa iltasadun ja taputellut meidät unille. Kaikki oli rauhallista.

Johonkin aikaan iltayöstä heräsin täydestä unesta vanhempien makuuhuoneesta kuuluvaan Anteron itkuun. Kohta siihen yhtyi Eila. Hän oli lähtenyt pimeässä kompuroimaan, vanhempiaan etsien. Matkalla hän oli kaatunut keskellä lattiaa olleeseen puuhevoseen, ja kolhinut polveaan. Ja itku siitä seurasi.

Eilan ja Anteron parkumista lukuun ottamatta talo oli täysin hiljainen ja sysipimeä, eikä kukaan vastannut lasten ääniin. Meillä ei ollut minkäänlaista valoa, koska Tilleykään ei ollut nyt suhisemassa. Eikä kukaan ollut sytyttänyt kynttilöitä, tai öljylamppua.

Pomppasin ylös, ja pyrin vanhempien makuuhuoneeseen. Etenin käsituntumalla, ja törmäsin ensin otsani ovenkamanaan, ja sitten polveni vanhempien sängynreunaan. Koettelin sänkyä, mutta se oli tyhjä. Minulle puhkesi hätä!

Missä olivat isä ja äiti?

Äet!, isää! Missä työ ootte, huutelin ääni väristen.

Kukaan ei vastannut, ja ympärillä oli vain synkkyys. Minua alkoi pelottaa, ja hätäännyin. Yritin lohduttaa parkuvaa Anteroa ottamalla tämän syliini, mutta ei se auttanut. Sitten sisälleni alkoi keräytyä raskas paino, joka purkautui ulos nyyhkimisenä, joka sitten äkkiä laajeni kovaääniseksi itkuksi. Kohta me kaikki kolme paruimme peloissamme, täyttä kurkkua.

Kauhu yltyi entisestään, kun jonkin ajan kuluttua joku kolisteli ulkoportailla, ja hakkasi sitten oven karmiin, että eteisen ikkunat helisivät.

Onkos siellä joku hätä? Huuto kuulu tuonne tielle asti, miesääni kysyi.

Isä ja äet ee oo kotona. En tiijä, missä ne on, minä pyrskin.

No onko siellä joku hätä?, ääni toisti.

Kettää ei oo kotona, sain sanottua itkemisen lomassa.

"No ei kai siellä hätteä oo. Ne on varmaa menneet piipahtammaa Työväentalon tansseihin, ku päevällä ol sellaisesta vähä puhetta.

Siellä o Virta laulamassa, että varmaan ne on siellä", miesääni huuteli oven takaa.

Minä käyn kahtomassa, ja sanon, että niitä kaevataan kotona. Ootelkoa kaikessa rauhassa. Ei teillä siellä hätteä oo.

Äänet ulkoa loppuivat, mutta kauhu ei. Sydämeni hakkasi kuin lampaan saparo, ja minulta tuntui loppuvan ilma. Haukoin henkeäni tikahduksiin saakka, ja vapiseva tunne valtasi koko kehon. Voimat tyhjenivät, ja maailma hävisi.

Virkosin, kun isä ja äiti tulivat sisälle. Minulta oli tyhjyyden aikana päässyt pissa alle. Sen seuraukset alkoivat pelottaa, ja yritin riisua housujani, mutta samassa äiti sytytti Tilleyn. Vanhempani näkivät minun kyykkimässä sängyn vieressä, märät housut kintuissani.

Isä tuoksahti viinalle, ja oli valmiiksi kiukkuinen. Hänen tummat silmänsä leimahtivat, ja hän tarrasi minua niskavilloista, veti niistä minut pystyyn, ja puisteli minua tukasta ilmassa, vaikka huusin kuinka:

"Ja housuuski vielä kusit, helevetti vieköö! Ja mikä heleveti hätä se teällä o. Kushätäkö? Huuvetaan että koko kylä raikaa. Pelle ol kuullu mekastuksen tielle asti ja tul hällyttämmää meijät kesken tanssien.

On se pirua, kun ei sen vertaa voe olla kottoa poes, että tansseissa piipahtais. No, nyt ollaan kotona, että parkumisen voe lopettoa."

Elä nyt poekoa kurita, näethän tuon, että se pelekäs. Eikä se tahallaa housuunsa oo kussu. Vahinko se o ollu, äiti puuttui tilanteeseen.

No mitä pirun pelekäämistä täällä o. Ei tule tuommosesta vellihoususta miestä. Moalima on kova paekka, eikä siinä itku auta. Se olis parasta oppia het kersana!, isä korotti ääntään, tempaisi paidan päältään, ja housut jalastaan, paiskasi sitten ne keittiön tuolille, ja painui makuuhuoneeseen.

Äiti haki minulle uudet alushousut, ja tyynnytteli meidät uudelleen sänkyyn. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin sain nukuttua. Tuon tapahtuman jälkeen kuitenkin aloin pelätä pimeällä ulos menemistä, ja jopa nukkumaan menoa. Pyysinkin usein, että äiti jättäisi illalla kynttilän palamaan sängyn viereen, mutta isä kielsi sen ehdottomasti:

Tulpalo siitä heleposti tulloo, jos sen kynttilän sitte koataa nuri. Sinä et voe polttoa kyntteliä ilima vahtimista!

Iltaisin, yrittäessäni rauhoittua pyysin usein Eilaa tulemaan viereeni nukkumaan. Kun sain pitää siskoani kädestä, ahdistus sisälläni helpotti.

Jos pimeän aikaan tuli pakottava tarve käydä takapihan ulkohuussissa, se oli minulle lähes mahdotonta. Äiti läksi joskus käyttämään minua, ja siitä isä-Veikko sai aiheen nälviä:

"Vae tarvitaa kuskummia, kun mies ei yksi uskalla paskallakkaa käyvä. Pane poeka mielees, että ei niitä moalima varrella joka paekkaa oo, kuskummeja. Sitä o voa mentävä, vaekka joskus pelottaski.

Moalima kyllä kouluttaa!"

Pienempiä lapsia varten sisällä oli potta, mutta isä ei antanut minun enää käyttää sitä:

Ei helevetti, meillä ei miehet sisälle paskanna. Mies kohta kouluu lähössä, ja pottaan tekköö tarpeesa. Ei kay! Ei muuta ku meet huussiin, ku on tarve, isä komensi.

Mutta jos poeka pelekeä?, äiti yritti.

Kyllä se o miehe uskallettava paskalla käyvä, sanon minä!, isä päätti keskustelun. Ja jos hän oli kotona, minun ei auttanut muuta kuin yrittää voittaa kammoni, ja mennä ulos tarpeilleni. Silloin, kun isä oli poissa, äiti antoi minun käyttää pottaa, ja se tuntui suurelta helpotukselta.

Joskus talvipimeällä jouduin vääntämään hätäpäissäni tortun ulkoportaiden juurelle, ja pinkaisemaan takaisin sisälle pyyhkimättä. Isä uskoi pihalla lojuvan läjän olevan tahallista kiusantekoa, ja rankaisi siitä tukkapöllyllä. Äiti taas vuorostaan torui tahriintuneista housun persauksista:

Vaekka siinä nii kiire ois tarpeesa tehäkki, niin pyyhkimään pittää keretä. Minä se oon noitten pyykkien kanssa muutenki kusessa.

Talven aikana huussista tuli painajaiseni. Kasautuva pelko kehittyi sellaiseksi, että päivälläkin jouduin kurkkimaan huussin reikään ennen istumistani. Ettei siellä vaan ollut joku, tai jotakin, mitä ei osannut selittää. Pääni tuotti pelottavia haamuja ja mörköjä, etenkin hämärän lähestyessä.

Luku 3.

Loppuvuodesta isä alkoi muuttua kärttyisäksi, konahteli meille turhista, ja kävi herkästi kiinni niskavilloihin. Äiti alkoi huolestua, ja puhui meille:

Taetaa toas isännö olla ottamista vaella. Se viinapiru sitä vaevoa, ku se teille kiukuttelloo! Alakoholisti kun ee ossoa iliman olla, sanokea minun sanonee!

Vääjäämätöntä ehkäistäkseen, äiti koitti olla isälle mielin kielin, ja leipoi viikonlopuiksi tämän pitämää rieskaa, ja teki vielä jälkilämmöillä puolukkapiirakkaakin. Jälkeen päin ymmärsin, että hän koetti pitää huolta aviovaimon velvollisuuksistakin, koska kuulin eräänä iltana äidin supattavan:

No soathan sinä, jos se tuskoas helepottaa! Mutta laeta se kortonkin sitte ensi.

Eräänä tammikuun lauantaina istuimme syömässä keittiön pöydän ympärillä. Isä oli jostakin syystä taas vihaisen näköinen. Puraistuaan kuivaa ruisleipää, hän ähkäisi, meni naamaltaan punaiseksi, ja alkoi kirota isoon ääneen:

No voe perrkeleen, perrkeleen perrkele. Nyt se perrkele vielä hajos, hän huusi, ja sylki pöydän kulmalle hampaan kappaleita.

Helevetti, ku on hammasta särkenyt jo par viikkoa. Siel o parissaki takahampaassa iso reikä, eikä oikein tiijä, mikä niistä särköö. Ei auta piipun ihvekään hampaan kolloo. Pitäis käyvä viinakaupassa. Viina se kuitenki auttaa paremmin ku muut konstit, isä puhisi sormi syvällä suussaan ja naama vinossa, kun hän yritti kaivaa loppuja hampaan siruja ikenestään.

Äiti säikähti ja äsähti:

Elä hyvä mies alota, se ei pysy sinulla kurissa. Mää hammasleäkärii. Henkeski haesoo välillä niin pahalle, että luuloo, että mätänöö koko mies. Vai pelekeätkö sinä hammasleäkäriä?

Perrkele, minä en pelekeä! Vae mätänöö koko mies! No voi sun vittu! Minä ku en niitten kiskureitten pukille mää. Kyllä minä viinalla ensin koetan! Ja tässähä o menny jo monta kuukautta iliman

Jos voesit olla ottamatta, ettei se kuuri voan lähe toas käyntii!, äiti yritteli.

Kyllä se mies voe ottoa, tai olla ottamata. Moanantaina minä haen pari putelia Jaloviinoa, ja tarjoan Patulle ja muurarillekki kupit. Ne on ne hajannostaisetki vielä pitämätä. Sekin se Muurar-Antti jo kysel, että mitenkäs ne harjakaiset, pijetäänkö niitä ollenkaa, isä jatkoi.

Elä pijä niitä nyt, jos se ei jeä siihen! Vaekka ens kesänä, ehtiihä tuota, äiti vielä esteli.

Seuraavana päivänä kysyin arasti isältä:

Mikä se semmone hammasleäkäri o? Pittääkö sitä pelätä? Mitä se tekköö?

"Perrkele, minä en hammasleäkäriä pelekeä. Se huijoa ihmiste rahat, ja reppii voa isoilla tongeilla ihmisten kituset auki, ja ikenet verille.

Kyllä sinä sen opit, kun ne koulussa vie kaekki sinne tarkastettavaks.

Se Lounela muijaki kuuluu olevan sellane täti, että se vettää melekei terveetki hampaat koululaisilta poes. Poes voan, ja tekohampaat tilalle!"

Elä hyvä mies lasta pelottele, äiti-Martta puuttui puheeseen.

Isä lopetti hammaslääkärikuvailun siihen jättäen samalla minun mielikuvitusmaailmaani pelottavan kuvan, jossa lihava nainen repii hampaat irvessä joillakin kummallisilla vekottimilla hampaita lasten suusta.

Lopulta äidin pyynnöt tai puheet eivät auttaneet, vaan isä kävi hakemassa lupaamansa kaksi pulloa Jaloviinaa, mutta vasta loppuviikolla. Hammastaan hän valitti joka ilta, ja söi Hota-pulveria niin kovasti, ettei kertoi korviensa soivat.

Tammikuussa oli kovia, yli kolmenkymmenen asteen pakkasia, eikä ulos ollut asiaa päiväkausiin. Äidissäkin alkoi näkyä hermostumisen merkkejä, ja hän äyskähteli meille ilman syytä. Iltaisin hän kurkisteli vähän väliä keittiön ikkunasta siihen saakka, kunnes isä oli kotona.

Kun tämä saapui, hän nuuski joka kerta isän hengitystä peläten siinä pöllähtävän viinan. Jonkun kerran hän huomautti:

Tuoksahtaa kalja, tai joku muu hapan. Et kae oo alkanu ottoa?

No en. Työmoalla oon juonu sitä rapakaljoa pullon päevällä. Että pittää olla akalla tarkka nenävärkki, jos siitä viinan hajun veäntää!

No missä sitä o viivytty? Oes pitäny olla kotona jo tunti sitte, jos suoraan tulit!

Isä punehtui, ja löi nyrkillä pöytää, että tömähti:

"No voe perrkele, en paremmin sano! Muutaman sanan Taksi-Jussin kanssa vaehoen, kun sattu vastaan. Vae niin tarkkaan sitä vahitaan.

Voe perrkeleen perrkele!", isä kirosi, heitti nutun niskaansa, ja hyppäsi pakkasessa natisevan pyörän selkään.

Äiti juoksi perässä rappusille:

Elä Veikko lähe mihinkää. Anteeks, ku sanon nii. En tarkottanu!

Kuuntelin seuraavana päivänä, kun äiti purki sydäntään pistäytymään tulleelle Taksi-Jussin vaimolle, Nahkalan Kaupan Siirille. Heillä oli Siirin sisarentytär käymässä, ja tämä oli luvannut hoitaa kauppaa, jos Jussille tulee ajoja. Näin Siirikin pääsi kyliä kiertämään, ja viemään tärkeimmät juorut niille, joita ei kaupalla tavoittanut.

Minua ihan pelottaa tuo Veikon kohta. Se o ollu nii hermostunu ja kirreä viime aekona. Illallaki se tul kottii vasta myöhää, ja haeskahti viinalle. Taes olla kännissäkkii, mutta kiels ottaneesa mittää. Mutta kyllähä minun nenä viinan hajun tuntoo. Sano olleesa teillä käymässä, mutta minä en oekee usko. Kun se nyt toas ei voa alakas, se ryllinki. Onhan se nyt muutaman kuukauven ollukki ihmisiks, mutta jos se alakaa, siitä seuroa kortinpelluu, ja elämä on toas palasina. Ei siinä kyllä nyt kauaa mää, ku se toas juo. Se viinapiru isköö. Sano minun sanonee!

No, ei se meillä ollut, mutta Jussi ol nähny sen taksikopilla. Olivat kae raminoa pelanneet. Jos se ei kuitenkaa alakas. Kysy siltä, mikä sitä vaevoaa.

"En minä, ku se suuttuu, ja alakaa toas viikkoje murjotus. Minun olis pitäny uskoa, ku varottivat naimisiin mennessä. Keiturin Hiltakin sano, että