Maan tomusta...

By Aili Somersalo

Nuoruuden kiivautta ja rakkauden katkeruutta 1920-luvun Suomessa.Iris on ihmeellinen, valloittava ja melkein pelottavan täydellinen. Virma on hänen paras ystävänsä, luova ja kekseliäs tyttö, jolla on suuria suunnitelmia tulevaisuudelleen. Lea on kolmas pyörä, ystävätär, joka otetaan mukaan silloin kun siltä tuntuu. Heidän nuoruutensa on huoletonta ja haikeaa aikaa, aikuisuutta edeltävät vuodet juuri niitä, jolloin unelmat ovat suurimmillaan ja elämä kiihkeimmillään.Mutta niin ihanaa kuin huoleton elämä onkin, ei sitä kestä ikuisesti. Nuoret naiset käyvät aikuisuuden kynnykselle maailmassa, jossa heillä on raskaita velvollisuuksia, vastuita ja vaikeuksia. Vastoin heidän kuvitelmiaan oikea maailma on usein koruton ja julma. Jäävätkö nuoruuden haaveet menneisyyten?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728543832

Book preview

Maan tomusta…

Cover image: Midjourney

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright ©1930, 2023 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543832

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I ris Bäckiä ympäröi hänen koulutoveriensa silmissä omituinen sädekehä. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että hänen isänsä, kauppaneuvos, oli kaupungin rikkain mies, se johtui ennen kaikkea hänen oman olemuksensa herkkyydestä ja mystillisyydestä.

Iris ei ollut käynyt pikkulastenkoulua, eikä kansakoulua kuten muut tytöt. Hänellä oli ollut kotiopettajatar, joka oli valmistanut hänet tyttökoulun toiselle luokalle. Hän ei milloinkaan täysin kotiutunut tovereittensa parissa, mutta siitä huolimatta he pitivät hänestä paljon.

Sama omituinen mystiikka verhosi hänen kotiansakin. Se henki asuinrakennuksen, pitkän puutalon, kimmeltävistä akkunoista, pihamaalta, jonne lännen aurinko heitti viistoja säteitään, ja pihamaata ympäröivien varastosuojien avoimista ovista.

Siellä varastosuojien hämärissä salaperäisyys oikein versoi. Se kätkeytyi mahtaviin köysikiekkoihin, jotka rengas renkaalta punoutuivat toisiinsa loppumattomiin. Se tiivistyi läpitunkemattomaksi salaisuudeksi suuriin pakkalaatikkoihin seinänvierille. Mitä mahtoivatkaan sisältää nuo kömpelöt, raskaan näköiset laatikot? Varmasti jotakin hyvin ihmeellistä!

Kauppaneuvos Bäck oli arkaa kunnioitusta herättävä mies. Hänelle notkistettiin polvea jo kadun toiselta puolelta. Kahvikekkereissä ja muissa tärkeissä juorukokouksissa olivat hän, hänen vaimonsa ja tyttärensä keskeisimpiä puheenaiheita. Luonnollisesti, sillä kiitollisista puheenaiheista on pikkukaupungissa usein hiukan puutetta. Kauppaneuvos oli ruotsalaissyntyinen, hyvin rikas, naimisissa suomalaisen palvelijattarensa kanssa, eikä välittänyt suuria mistään muusta kuin liikeasioistaan ja nuorimmasta tyttärestään, Iriksestä. Hänellä oli kyllä toinenkin tytär, Anna, mutta tämä oli niin hiljainen, ettei hänestä juuri koskaan keksitty mitään erikoisesti mainitsemisen arvoista.

Iris tuli isäänsä, väitettiin. Eipä silti, etteikö hänessä olisi ollut jotakin äidistäänkin, Tekla Tiaisesta, mutta missä tuo yhtäläisyys esiintyi, oli vaikeaa määritellä. Ylimalkaan nähtiin äidin ja tyttären yhdennäköisyys heidän hiukan ulkonevissa poskipäissään ja silmien kirkkaassa sinessä.

Tuossa sinessä oli kyllä oma eronsa sille, joka kykeni sen huomaamaan. Sama eroavaisuus, mikä on kevättaivaan aavistelevassa kuulakkuudessa ja kesäisen päivän helteisessä sinessä.

Seikka, joka riitti ainaiseksi pohtimisen aiheeksi, oli Iriksen viulunsoitto. Olikohan se niin »kummallista» siksi että hänen tätinsä, autuaasti Herrassa nukkunut Selma Tiainen, oli ollut hiukan omituinen? Olihan todella outoa, ettei Iriksen soittoa saanut koskaan kuulla. Jos joku tovereista sattui tulemaan läksyjä tiedustelemaan Iriksen harjoitellessa viulullaan, lopetti hän soittonsa äkkiä, niin äkkiä, että eteisessä seisova tyttönen ehti vain kuulla miten ääni katkesi ikäänkuin kesken hengähdystään.

Kerran sattui, ettei se katkennutkaan ajoissa. Iriksen paras ystävätär, Virma, oli seisonut eteisessä jo parin minuutin ajan, ennekuin Iris huomasi hänet. Raolleen jääneestä salin ovesta oli tyttö ehtinyt nähdä suuren huoneen, jonka seiniä vasten huonekalut painuivat arkoina ikäänkuin peläten, ettei lattialle jäisi kyllin tilaa isolle, mustalle flyygelille, joka mahtavana hallitsi huonetta, vieden ylivallan vanhanaikuisesta peililipastostakin, joka yritti, vaikkakin turhaan, tehdä tämän yliherruuden riidanalaiseksi. Flyygelin ääressä istui Anna, ja hänen vierellään seisoi Iris viulu kaulaa vasten painettuna. Virma oli näkevinään miten käyrän kosketuksesta valittava ääni nousi ilmoille, kohosi aavistelevana, väristen, sinertävänä utuna, leijaili tuokion fiikusten ja filodendrojen yläpuolella, häipyen, haihtuen …

Mutta samassa Iris keksikin ystävättärensä eteisessä, ja äsken virinnyt ihana ääni sammui väkivaltaiseen käyränvetoon.

Iris ja Virma olivat erottamattomat ystävät. Koulussa he olivat vierustoverit. He uskoivat toisilleen salaisuutensa. Milloin salaisuus oli erikoisen polttava oli Virman tultava Iriksen luo yöksi. Tällaiset »yöt» olivat ihanat. Iriksen pieluksen alla oli aina rusinatötterö josta hän ahkerasti tarjoili ystävättärelleen tämän lojuessa viereisellä sohvalla. Eksyttiin tulevaisuuden suunnitelmiinkin. Haaveiltiin siitä, mikä vielä oli salattuna lukittujen ovien takana. »Sitten, kun olemme lopettaneet koulun …» oli ajatus, joka sykähdytti.

Virmasta tulisi taiteilijatar, kauas kuuluisa. Maan mahtavat kumartaisivat häntä, laakerit olisivat hänen astuinlautojaan, hänen jalkansa halveksisivat niitä, niinkuin halveksitaan maan tomua, sillä hänestä oli tuleva näyttelijätär, jollaista maailma ei olisi ennen nähnyt, kultatuolissa, soihtujen valossa kannettava Kleopatra.

Iriksen tulevaisuuden unelma oli avioliitto. Huolestuttavaa tosin oli se, ettei hän ymmärtänyt taloudesta mitään, mutta Virma lohdutti häntä, sillä Virma oli kokenut, että aina kun on suoranainen pakko ymmärtää taikka osata jotakin, niin, ihmeellistä kyllä, ihminen osaa ja ymmärtääkin. Virma ei kysynyt, miksi Iris ei yrittänytkään perehtyä talousaskareihin, hän vaistosi, että ystävätär arkaili liikkua keittiön puolella, jossa kauppaneuvoksetar tarmokkaasti hallitsi. Sillä tosiseikka, jota Iris ei voinut myöntää itselleenkään, oli se, että hän hiukan häpesi äitiään. Iris tiesi, että kauppaneuvoksettaren arvosta huolimatta hänen äitinsä yhä edelleen oli kaupunkilaisten silmissä Tekla Tiainen.

Virma oli kotoisin maalta. Hänen kotitalonsa oli mahtava hovi, jota suuret metsät ympäröivät. Kulkiessaan kahdeksanvuotiaana metsien halki töllien ja torppoien ohi matkalla kansakouluun, seurasi hän valppaasti näiden erämaan asukasten aherrusta, eli heidän elämäänsä, vaistosi heidän toiveensa, tajusi heidän kärsimyksensä ja pettymyksensä.

Tultuaan kaupunkiin kouluun hän oli hämmästyttänyt opettajiaan lahjakkuudellaan. Hän oli luokallaan ylivoimaisesti etevin, tämä varhaisvanha lapsi, mutta luonteeltaan hän oli häilyväinen, milloin valppaista valppain, milloin suunnattoman laiska ja mahdoton. Hän liittyi Irikseen, ja Iris puolestaan armollisesti hyväksyi hänet ylimmäksi ystäväkseen.

Iriksellä oli toinenkin ystävä, Lea. Mutta Lea rukka tunsi olevansa viides pyörä vaunussa. Ja sitä hän todella olikin.

Virma piti päiväkirjaa, jota hän herkkinä hetkinä luki Irikselle suljettujen ovien takana, mutta Lealle sitä ei luettu koskaan.

Kerran, kun he kaikki kolme olivat olleet »seikkailulla» — oli istuttu kahvilassa lyseolaisten seurassa leivoksia nakerrellen, ikkunasta pälyten ja vähän väliä nauraa tirskahdellen — kirjoitti Virma tästä tärkeästä tapahtumasta »novellin», joka, merkillistä kyllä, luettiin Leallekin. Lea hurmautui tästä niin, että hän heti pistäytyi kirjakauppaan ostamaan vihon, johon hänkin alkoi merkitä muistiinpanojaan. Hänen rajattomaksi mielipahakseen eivät nämä muistiinpanot häntä lainkaan tyydyttäneet. Niissä ei ollut sitä salaperäisyyden tuoksua, jota Virman kynänvedoissa oli.

Leaa lohdutti kuitenkin se, että Iris sittenkin piti häntä ystävänään, ja että hän ainakin joskus oli korkeassa kurssissa. Tämä tapahtui silloin, kun Iris ja Virma riitautuivat. Mutta riitaa seurasi aina sovinto, ja sovinnon mukana Lea siirtyi matemaattisella täsmällisyydellä toiselle sijalle ystävyydessä.

Leakin oli kotoisin maalta, talollisen tytär. Hän oli lapsilauman nuorin ja huomattavan kaunis. Hänen isänsä oli ollut kahdesti naimisissa, ja pitäjällä kerrottiin, että äidissä olisi ollut hiukan mustalaisverta. Siitäkö lie johtunut, että Lean kauniin äidin mieli aina paloi huveihin, varsinkin tansseihin. Olivat ne sitten mitkä nurkkatanssit hyvänsä, niihin hän pujahti salaa, Sillä Lean isä oli ankara mies, joka ei sietänyt minkäänlaista kevytmielisyyttä. Lea ei muistanut äitiään, hänen syntymänsä oli maksanut nuoren äidin hengen. Perintönä äidiltään Lea oli saanut kauneutensa ja rajattoman mielikuvituksen, joka kouluvuosina usein muodostui hänelle loukkauskiveksi.

Iris ja Virma istuivat luokkahuoneessa takarivillä, mutta Lean oli mielipahakseen istuttava melkein opettajan nenän edessä, sillä hän eksyi alinomaa pohtimaan asioita, jotka eivät kuuluneet opetusaineeseen.

Mutta ei edes eturivillä istuminen saanut Lean numeroa huolellisuudessa nousemaan kymmeneen. Hän oli auttamattoman hajamielinen, ja pahimpana syynä tähän hajamielisyyteen oli se, että hän istui liian lähellä akkunaa. Lea ei voinut olla pälyilemättä kadun vastakkaisella puolella olevaa taloa.

Talo oli tavallinen, matala puurakennus, mutta se oli erikoisen kiintoisa siksi, että siellä asui tohtori Leinonen, ja varsinkin hänen kaksoisensa. Näiden kaksoisten elämää oli jännittävää seurata. Päivänpaisteisina päivinä heidät vietiin tuulottelemaan vaunuissa tai reessä, jota nuori äiti itse työnsi. Toinen noista nukkemaisista olennoista asetettiin istumaan vaunun toiseen päähän, toinen toiseen. Toisella oli yllään sininen mekko, toisella punainen. Lea pohti, olivatko mekot erivärisiä siksi että tohtorinna tietäisi kumpi heistä oli kumpi. Omituista oli, että opettaja usein kysymyksellään havahdutti Lean hänen parhaillaan harkitessaan sitä, miten hänen olisi meneteltävä, jos hän tohtorinnan sijasta joutuisi kylvettämään kaksoisia ja hänen kuitenkin olisi pysyttävä selvillä siitä, että Kaisu todellakin oli Kaisu, eikä Kirsti Margaretha.

Eräänä iltapäivänä, viimeisellä välitunnilla, oli Virma kuiskannut Lealle, että tämä saisi tulla katsomaan hänen uutta huonettaan. »Täti», joka piti täysihoitolaa muutamalle koululaiselle, oli muuttanut hoidokkeineen asuntoa. »Betty täti» oli koko kaupungin kunnioittama, vanha, hieno nainen, joka jakoi aikansa tasapuolisesti hoidokkiensa, uskonnollisten harrastustensa ja pienen ystäväpiirinsä kesken.

Leaa riemastutti tämä Virman puolelta häneen kohdistettu armo ja runsaus. Sitä laimensi tosin hetken perusteellisen pohtimisen jälkeen tietoisuus siitä, että häntä todennäköisesti ei olisikaan kutsuttu, ellei olisi eletty poikkeuksellisissa olosuhteissa. Nämä poikkeukselliset olosuhteet johtuivat siitä, että Iriksen täytyi pysytellä kotona. Hänellä oli vesirokko.

Tästä huolimatta Lea tunsi, että häntä oli kohdannut niin suuri kunnia vanhemman toverin puolelta, että hänen oli kutsua noudatettava, ja illan hämärissä hän lähti Virman luo. Valtavat kinokset reunustivat katua, lumihiutaleita putoili harvakseen. Ne laskeutuivat Lean ruskean talvitakin hihoille ja rintapieliin, sulaen siinä vesikarpaloiksi.

Erään talon akkuna oli auki. Sen akkunalauta oli niin matalalla, että jos Lea olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut koskettaa sitä. Huoneesta kuului kahvimyllyn iloinen rätinä ja kahden vanhan äänen kimeä papatus. Lea oli näkevinään juorun värikylläisenä liukkaasti puikkelehtivan hampaattomissa suissa.

Virma oli iloinen ja ystävällinen. Ystävällisempi kuin koskaan ennen. Huone oli pieni ja kotoinen. Ovenpielessä oli musta kirjahylly. Siellä Virman koulukirjat mutkittelivat rivissä, kallistuivat koilliseen ja luoteeseen, ja lojuivat päälletysten huolettomina röykkiöinä. Ylimmällä hyllyllä ei ollut kirjoja — siellä oli kipsinen tytönpää. Tyttö hymyili hölmöä hymyä, jalustaan oli kaiverrettu sana: Kevät. Tytön vieressä oli posliininen kissa. Se ei ollut Virman omaisuutta, eikä kipsipääkään. Ne olivat Betty-tädin aarteita. Leasta ne olivat kamalat.

Kapean vuoteen peitti valkoisesta pumpulilangasta virkattu peite.

Lamppu, entisestä öljylampusta sähkölampuksi muodostettu, valaisi Virmaa, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä. Se valaisi myöskin erittäin selvästi suurta mustetahraa punaisessa imupaperissa, joka peitti melkein koko pöydän.

Virma oli sinä päivänä saanut kotoaan eväslähetyksen. He nakertelivat yhdessä korppuja. Ilma oli rukiintuoksun kyllästämää. Siihen sekautui vanhalle, puiselle talolle ominainen lemu — tai levisikö se ehkä näistä vanhoista huonekaluista? Mahonkisen lipaston pinta kiilsi elävästi. Lea oli näkevinään nuorten käsien tempoilevan kärsimättömästi sen laatikoita auki, ja