Goethen äiti

By Clara Tschudi

Johann Wolfgang von Goethe on yksi saksalaisen kirjallisuuden historian huomattavimpia hahmoja. Mutta kuka ja millainen oli ikonisen kirjailijan äiti? Nainen nimeltään Catharina Elisabeth Textor, joka syntyi Frankfurtissa vuonna 1731. Hän oli paljon muutakin kuin kuuluisan poikansa äiti, kuten Clara Tschudin elämäkerrallinen teos "Goethen äiti" vuodelta 1916 paljastaa. Elisabeth oli eläväinen henkilö, innokas lukija ja musiikillinen lahjakkuus, joka nautti suuresti poikansa taiteellisesta menestyksestä. Poikansa tavoin hänetkin on ikuistettu taiteen historiaan: hänet kunniakseen onkin omistettu niin kirjallisuushahmoja kuin julkisia taideteoksiakin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788728487389

Book preview

Goethen äiti

Translated by Edvard Erland Lück

Original title: Goethes Moder

Original language: Norwegian

Cover image: The Picture Art Collection / Alamy Stock Photo

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1916, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728487389

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Willst du dir ein gut Leben zimmern,

Musst ums Vergangene dich nicht bekümmern;

Und wäre dir auch was verloren,

Musst immer thun wie neugeboren,

Besonders keinen Menschen hassen.

Und das übrige Gott überlassen.

Goethe.

Ich bin keine Heldin und halte

das Leben für gar keine hübsche Sache.

Elisabeth Goethe. ¹

I.

Rouva Goethen vanhemmat ja lapsuudenkoti.

Catharina Elisabeth Textor, Goethen äiti, syntyi 19 p. helmikuuta 1731. Hän oli lakitieteentohtori Johan Wolfgang Textorin ja puolisonsa Anna Margarethan, o. s. Lindheimer, tytär. Isän suvun nimenä oli alkujaan Weber, mutta eräs hänen esi-isistään muutti nimensä latinankieliseksi. Niin pitkälti kuin suvun vaiheita voi seurata olivat Textorit oppineita miehiä.

Kantaisä, Georg Weber, joka muutti nimensä, asui kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla Wechherheim’issä Tauberjoen varrella. Hänen pojanpoikansa oli professorina Heidelbergissä, mutta muutti 1691 Frankfurt am Mainiin.

Johann Wolfgang Goethe, jonka mukaan Goethe sai nimensä, oli syntynyt Frankfurtissa. Päätettyään lainopilliset lukunsa syntymäkaupungissaan, lähti hän niitä lopettelemaan Wetzlariin, jossa valtiokamarioikeus piti istuntonsa. Hän oli jokapäiväisenä vieraana prokuraattori Lindheimerin kodissa. Tämäkin oli Frankfurtista. 1727 meni hän naimisiin Lindheimerin kuusitoistavuotiaan tyttären kanssa. Huolimatta siitä, että vaimo oli seitsemäntoista vuotta miestään nuorempi, tuli avioliitto erittäin onnelliseksi.

Rouva Goethen äiti oli hieno ja lahjakas luonne; hänen miehensä sekä vastustajat että ystävät ovat hänestä puhuneet vain hyvää. Eräässä juhlassa, jota vietettiin Meiningenin herttuan kunniaksi siihen aikaan, jolloin hänen miehensä oli Frankfurtin ylipormestarina, tunkeutui eräs nainen sille paikalle, joka oli hänelle varattu. Ylipormestarin rouva astui vaijeten syrjään tungettelijan tieltä. Hän piti arvoansa alentavana pitää kiinni oikeuksistansa. Herttua, joka oli huomannut tämän kohtauksen, meni hänen luokseen. Tarjoten hänelle käsivartensa ohjasi hän hänet kunniapaikalle.

Jos tohtii tehdä johtopäätöksen eräästä vanhan rouva Textorin kuvasta, lienee hän nuoruutensa päivinä ollut kaunotar. Arvokkuus antoi leiman hänen persoonallisuudelleen. Hänen kuuluisa tyttärenpoikansa oli hänen näköisensä. Tällä oli samanlaiset suuret, tummat silmät sekä isoäitinsä vakava katse ja korkea, valtava otsa.

Samana vuonna, jona Elisabeth syntyi, tuli Textor Frankfurtin pormestariksi ² . Hän kasvoi perheen vanhimpana lapsena, sillä kaksi pientä, häntä vanhempaa veljeä, oli kuollut kohta synnyttyään. Myöhemmin sai hän kolme sisarta ja veljen, joka oli häntä kahdeksan vuotta nuorempi. Tästäkin tuli myöhemmin lakimies ja Frankfurtin pormestari.

1747 valittiin Johann Wolfgang Textor elinaikaiseksi pormestariksi. Hänen hallussaan oli siis nyt Frankfurtin korkein virka. Hän oli ylituomarina ja niitten neljäntoista raatimiehen presidenttinä, jotka kaupungin asioista huolehtivat. Niin suvun kuin ammattiveljiensä kesken häntä kohdeltiin mitä kunnioittavimmin. Hän oli oppinut, tunnontarkka mies, vakava ja vaitelias ja hän esiintyi sangen maltillisesti.

Frankfurtin varsinaisena käskijänä täytyi hänen useammassa kuin yhdessä suhteessa olla viisas ja tarkasti laskeva. Mutta käytännöllisten lahjojensa ja lainopillisen terävyytensä ohella omasi hän eriskummallisen ennustuskyvyn. Kerran hän ennusti suurta tulipaloa ja toisen kerran odottamatonta keisarinkäyntiä Frankfurtissa.

Vuotta ennen kuin hänet valittiin ylipormestariksi, oli hän nähnyt unta, että tämä arvo hänelle annettaisiin. Seuraavana aamuna kertoi hän unensa vaimolleen ja lapsilleen. Kaikki muut unhottivat sen paitsi Elisabeth. Hän uskoi siihen ja hän muisti sen.

Kaupungin vanha pormestari kuoli ja uusi oli valittava. Textor meni varhain aamulla raatihuoneelle. Hänen vanhin tyttärensä pani tukanlaitteensa mitä sievimpään kuntoon sekä pukeutui hienoimpaan pukuunsa. Tämän jälkeen asettui hän nojatuoliin istumaan kirja kädessä. Hänen äitinsä ja sisarensa sitävastoin eivät itseään koristelleet. He pilkkailivat hänen turhamaisuuttaan, mutta hän vastasi halveksivasti, että heidän pian oli piileskeltävä sänkykaihtimien takana raatimiesten tullessa onnittelemaan heitä.

Tuskin puolta tuntia myöhemmin palasi isä ylipormestarina kaikkien raatimiesten saattamana.

Elisabeth ei ollut perinyt isän ennustuskykyä, mutta hän uskoi uniin ja ennustuksiin ja väitti läpi elämänsä etukäteen aavistaneensa tulevia tapahtumia.

Textorin koti oli »Friedbergergassen» varrella. Korkea, komea portti johti vanhanaikaiseen taloon, jossa oli monta sivurakennusta. Paneloiduissa huoneistoissa ei koskaan tehty muutoksia. Rikkaassa kirjastossa oli paljon lainopillisia teoksia ja matkakertomuksia, mutta harvoin hankittiin sinne uusia kirjoja. Sekä huoneissa että pihamaalla saattoi huomata talon vakavaraisuutta ja kaikkialla vallitsi hiljainen rauha. Talon takana oli tavattoman kaunis puutarha, joka ulottui kaupungin rajalle asti. Toisen puolen puutarhaaitaa peittivät köynnöstetyt persikka-puut ja toisen varrella kasvoi viini- ja karviaismarjapensaita. Aivan talon vieressä oli ihana kukkaistarha, jonka kirjavalla matolla kukat vuorotellen kukkivat varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.

Sen ajan, joka perheenisälle virkatehtävistä liikeni, vietti hän mielellään puutarhassa. Hän oli istuttanut joukon hedelmäpuita, joita hän hoiti mitä huolellisimmin. Eräällä ruohokentällä kasvoi silkkiäispuu, jonka läheisyydessä lapset leikkivät. Penkillä, tämän puun alla, oli pormestarin tapana istua puettuna yönuttuun, jcka muistutti pitkää virkamiestakkia, musta samettilakki päässä. Hän lajitteli itse kukkaissiemenensä, talletti tarkasti sipulit ja juurakot, sitoi säleistöpensaansa ja hoiteli ruusujansa. Mutta hän ei luopunut harkitusta arvokkuudestaan edes näissä hommissa. Lapsensa tunsivat häntä kohtaan mitä syvintä kunnioitusta. Kuullessaan hänen vaunujensa lähestyvän keskeyttivät he iloisen leikkinsä ja hänen saapuessaan mustaan kaapuunsa puettuna, valkoinen kaulus kaulassa ja kolmikulmainen hattu puuteroidussa päässä, katselivat lapset kunnioittaen talon herraa.

Kun hän ei ollut läsnä, soi äiti heidän nauraa, ilakoida ja temmeltää oikein mielinmäärin puutarhan suurten puitten alla.

Niin vanha ja arvossapidetty kuin suku olikin, ei Textor suinkaan kuulunut kaupungin ylhäisöön. Aatelisto arvosteli porvaristoa korkealta kannaltaan. Sen lisäksi näytteli raha-aateli huomattua osaa Frankfurtissa.

Pormestarin omaisuus oli vaatimaton. Huolimatta siitä, että miltei kaikki valta syntymäkaupungissa oli hänen käsissään ja vaikka hänen neuvoaan kysyttiin kaikissa asioissa, jotka koskivat hallintoa, eli hän vaimoineen niin syrjässä kuin suinkin ja he olivat täysin yksimielisiä siitä, että heidän lapsensa olivat kasvatettavat vaatimattomasti.

Keisari Kaarle VII halusi aateloida Textorin, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi kunniasta, koska hän piti aateluutta ilman rikkautta vain painostavana siteenä.

»Minä ja perheeni olemme köyhiä», sanoi hän. »Jos kantaisimme aatelisnimeä, niin porvarilliset kosijat arastelisivat tyttäriäni. Kukaan aatelismies ei haluaisi mennä köyhien tyttöjen kanssa naimisiin.»

Ylhäisillä perheillä oli tapana pitää ranskalaista kotiopettajatarta tai kotiopettajaa lapsilleen. Elisabeth kävi sisarineen sen kaupunginosan kansakoulua, jossa vanhemmat asuivat. Opettaja Bischoff oli sen ajan mittapuulla mitattuna erinomainen mies ja hän opetti Goethen äidille lukemisen, kirjoituksen sekä luvunlaskun taidon. Eräässä kirjeessään väitti hän leikillisesti koulumestarin syyksi heikon oikeinkirjoitustaitonsa. Koulumestari raukkaa tulee kuitenkin arvostella säälien, sillä hänen luokallaan oli oppilaita sadan ja sadanviidenkymmenenkin vaiheilla.

Vaikkei Elisabeth oppinutkaan virheettömästi kirjoittamaan, oppi hän sen sijaan ymmärtämään ihmisiä, seurustelemaan heidän kanssaan ja lempeästi arvostelemaan heitä. Hän tapasi nimittäin tässä koulussa lapsia kaikista yhteiskuntakerroksista.

Samaan aikaan kuin hän kävi kansakoulua, nautti hän myös opetusta sukankudonnassa ja ompeluksessa. Siihen aikaan ei löytynyt ompelukoneita enempää kuin kutomakoneitakaan. Äidin ja tyttärien tuli valmistaa kaikki mitä kotona tarvittiin. Kun sekä naineet että naimattomat naiset käyttivät suuria vaippoja, oli sen lisäksi välttämätöntä, että oltiin taitavia hienojen käsitöiden ompelussa sekä koruompelussa. Laulunäytelmässään »Erwin und Elmire» vetoaa Goethe varmaankin äitinsä muistelmiin sanoessaan:

»Nuoruudessani ei tiedetty mitään nykyajan hienostumisesta. Opimme lukemaan ja kirjoittamaan ja sen ohella tuntemaan kaiken sen vapauden sekä ilon, joka ensimmäiseen nuoruusaikaan kuuluu. Seurustelimme alhaison lasten kanssa emmekä mitään silti menettäneet. Äiti ei vaatteitamme säälinyt. Meillä ei ollut repeytyviä ruusukkeita, ei mitään likaantuvia rimssuja eikä mitään turmeltuvia nauhoja. Vaatimattomat pumpulivaatteemme oli helppo pestä. Kintereillämme ei seurannut luiseva ranskalainen kotiopettajatar. Sukupuoleni parhaimmat ovat olleet ne, joitten kasvatukseen on uhrattu vähimmin aikaa.»

Pormestarin tyttären oli tapana juosta kotikutoisissaan paljain päin yli kadun köyhäin perheitten luo.

Hän ja muut nuoret tytöt, joita hän oli oppinut koulussa tuntemaan, huvittelivat heittämällä arpaa pähkinöistä, kirjavista silkkinauhoista ja nuppineuloista, joita siihen aikaan pidettiin sangen arvokkaina. Kerrottiin satuja ja kertomuksia, joita oli kuultu tai parhaimmassa tapauksessa luettu ja joita Elisabeth osasi taitavasti lisäpiirteillä kaunistella.

Lapsuudestaan asti oli hän hyvin iloinen ja vilkas luonteeltaan. Jo pienenä tyttönä oli hän huomattavan lukuhaluinen, mutta osoitti sen sijaan ilmeistä vastenmielisyyttä talousaskareihin. Hän pukeutui mielellään hyvin ja käytti pukeutumiseensa aina enemmän aikaa kuin sisarensa, jotka nimittivät häntä »prinsessaksi».

Hän oli huomattavan soitannollinen. Niin lapsena kuin nuorena neitonakin nautti hän opetusta pianonsoitossa. Ja vanhemmat antoivat hänen kehittää myöskin kaunista ääntään. Kirkkomusiikki oli hänen kotikaupungissaan kukoistavalla kannalla. Konserteissakin sai hän aikaisin kuulla eteviä taiteilijoita.

Frankfurtin markkinat, n. s. »Messen», olivat kuulut eivät ainoastaan Saksassa, vaan kaukana maan rajojen ulkopuolellakin. Näitä markkinoita pidettiin joka kevät ja syksy. Jos joltakin suunnalta tulvi silloin kansaa kaupunkiin tuoden mukanaan loppumattomiin tavaroita: taide- ja teollisuustuotteita, koristeita ja talouskapineita. Koko kaupunki oli jalkeilla ja jokaisen näyteikkunan edessä hyöri katselijoita markkinain alkajaispäivänä. Kirjava kansanelämä herätti vilkkaassa lapsessa joukottain uusia, kestäviä vaikutteita.

Torilla, rouva Goethen kodin läheisyydessä, oli kaksi aittaa, joissa markkinain aikana näyteltiin nukketeatteria. Nuket olivat kauniisti puetut ja kappaleet valitut suuren yleisön maun mukaan. Näistä näytännöistä sai hänen suuri rakkautensa teatteriin alkunsa.

Virka-asemansa vuoksi sai hänen isänsä vapaalippuja kaikkiin näytöskappaleihin. Kun Elisabeth oli kymmenen vuoden vanha otti isä hänet ensimäisen kerran mukaansa teatteriin, ja kappale, jonka hän silloin näki, vaikutti häneen niin syvästi, että hän vielä kuudenkymmenen ikäisenäkin muisti kokonaisia kohtauksia. Nuorena neitona näki hän miltei kaiken mikä esitettiin. Siihen aikaan oli tapana sovitella lauluja kappaleihin. Illalla kuulemiansa lauluja harjoitteli hän seuraavana aamuna kotonaan, eikä hän tästä tavasta luopunut niin kauan kuin eli.

»Soittelimme pieniä laulujamme ja menuettejämme, lauloimme ja tanssimme», lausuu Olympia äiti Goethen laulunäytelmässä »Erwin und Elmire».

II.

Kaarle VII:nen kruunaus. — Ensi lempi.

Minkään muun Saksan kaupungin menneisyys ei ollut niin loistava kuin Frankfurt am Mainin. Olihan Kaarle Suurella siellä ollut kuninkaankartano. Yhdeksännen vuosisadan keskivaiheilla oli se tullut Saksan valtion pääkaupungiksi ja kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilta alkaen tapahtuivat keisarinvaalit ja kruunaukset vanhassa valtakaupungissa. Erinomaisen asemansa vuoksi oli se sitäpaitsi kautta vuosisatojen ollut Saksan kaupan keskuksena. Suuri maantie Etelä-Saksasta Pohjois-Saksaan kulki sen kautta. Sweitsistä ja Ranskasta tulevat matkustajat viivähtivät tavallisesti siellä.

Luonto oli upea ja ilmasto ihana. Hedelmät, jotka muuten menestyvät vain etelämpänä, kypsyvät aivan kaupungin lähellä, joka vaikuttaa eteläsaksalaiselta, vaikka se sijaitsee Saksan sydämessä.

Kaupunkilaiset olivat vilkasta väkeä, riippumattomia ja ylpeitä kaupungistaan. Vaikuttamatta rouva Goethen elämänkatsomukseen ei varmaankaan voinut olla se seikka, että hän — vaikka elikin aikana, jolloin säätyero oli suuri ja eri kansankerrokset olivat eripuraisia — kasvoi kaupungissa, jolla oli vapaa hallitusmuoto.

Kun valtakunnan pääkaupunki valmistautui kruunausjuhlallisuuksiin, näytti keskiaika astuvan unhosta esiin täydessä loistossaan. Silloin siellä elettiin kuin satumaailmassa. Frankfurtin asukkaat pitivät näkemiänsä kruunausjuhlia elämänsä huippukohtina. Goethen äiti sai olla mukana viidessä kruunauksessa kotikaupungissaan ³ .

Elisabethin ollessa kahdennellatoista tuli kaunis ja onneton Kaarle VII Rooman keisariksi. Iltaa ennen keisarinvaalia ajettiin kaikki vieraat kaupungista pois, sen portit suljettiin ja juutalaisia kiellettiin poistumasta omalta kadultaan. Yksin tulevan keisarin tuli jäädä odottamaan kaupungin porttien eteen, kunnes hänen vaalinsa oli ratkaistu. Vaaliruhtinaita ja lähettiläitä saapui suurine seurueineen kaikkialta valtakunnasta. He vaelsivat kirkkoon, jossa äänestivät kansan kiihkeästi ulkona odotellessa.

Vaalin päätyttyä avattiin portit jälleen. Kaarle Suuren vallanmerkit kannettiin kaupunkiin. Silta, jota myöten keisarin tuli ratsastaa, peitettiin veralla valtakunnan väreihin. Raatiherrat, porvarit ja sotilaat vannoivat uskollisuusvalan.

12 p. helmikuuta 1742 kruunattiin Kaarle VII. Vanhain tornien kaikki kellot soivat, kaikkia taloja ja Mainvirralla uiskentelevia aluksia koristivat viirit ja liput. Pitkin kapeita katuja liikehtivät lukemattomat ihmisjoukot, jotka odottivat keisaria. Airueet nousivat ratsuilleen, lähettiläät ajoivat esiin. Vihdoin näkyi suuri kunniakatos, jota kaksitoista raatimiestä kantoi. Kaarle ratsasti komealla hevosellaan puettuna keisarikaapuunsa, kruunu päässä ja valtikka kädessään. Komea wittelbachilainen katseli surunvoittoisin katsein yli kansanjoukon.

Ei kukaan läsnäolevista unhottanut häntä milloinkaan. Koko Frankfurt oli juopuneena ihastuksesta. »Vivat Carolus!» huusivat tuhannet.

Elisabeth Textor katseli eräästä raatihuoneen akkunasta, kun kruunaussaattue meni kirkkoon ja sieltä takaisin raatihuoneeseen. Luonnollista oli, että vilkas ja herkkäluontoinen lapsi kätki tämän kuvan muistiinsa.

Keisari oli puolitoista vuotta Frankfurtissa. Sekä vanhat että nuoret jumaloivat häntä.

Hän oli erittäin ystävällinen ylipormestarille, joka usein sai ottaa vastaan todisteita hänen armostaan. Elisabethin kodissa puhuttiin keisarista mitä syvimmällä kunnioituksella. Nuori neitonen seurasi häntä kaikkialle, mihin suinkin voi. Hänen tummat silmänsä säteilivät keisarin katseiden osuessa häneen.

»Ah, minkälaiset silmät hänellä oli!» lausui hän vanhoilla päivillään. »Juoksin hänen jälestään kaikkiin kirkkoihin. Hänellä oli tapana polvistua alimmalle penkille köyhien viereen ja kätkeä kasvot käsiin. Kun hän kohotti katseensa, koskivat ne sieluni sisimpään.

Kotona en sietänyt entisiä oloja — kaikki näytti minusta muuttuneelta. Makuuhuoneeseeni päästyäni laskeuduin polvilleni vuoteeni viereen ja kätkin kasvot käsiini, kuten hänkin oli tehnyt. Tuntui siltä kuin korkea portti sydämeeni olisi auennut.

Sisareni, joka oli keisariin hyvin ihastunut, käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen saadaksensa nähdä hänet. Seurasin häntä kenenkään aavistamatta syviä tunteitani. Kun keisari eräänä päivänä ajoi ohitsemme, nousi sisareni kivelle ja huusi hurraata hänelle. Hän katsoi ulos vaunusta ja huiskutti nenäliinallaan. Sisareni oli hyvin ylpeä siitä, että keisari oli hänelle huiskuttanut. Mutta minä olin salaa vakuutettu, että keisarin tervehdys tarkoitti minua, sillä ohi ajaessaan kääntyi hän vielä kerran ja katsahti minuun.

Miltei joka päivä, jolloin sain nähdä hänet, keksin aina jotakin, jonka voin selvittää hänen suosionsa merkiksi. Joka ilta