Näkymätön kirjanpitäjä

By Maila Talvio

Valloittavia novelleja menneen ajan Suomesta ja sen ihmisistä.Kun Kalle Jokinen kohtaa Laimi Mankosen ensimmäistä kertaa, hän on mennyttä miestä. Ongelmana on, että Kalle on köyhä kaupan työntekijä, ja Laimi puolestaan rikkaan kauppiaan tytär, joka on tunnettu viehätysvoimastaan. Kalle on kuitenkin päättänyt saada Laimin omakseen. Pian hän keksii itselleen jännittävän taustan, joka kelvannee myös Laimin isälle. Kalle ei kuitenkaan arvaa, että jossain vaiheessa on tilinteon aika – kuka tekeekään suhteessa väärin?Näkymätön kirjanpitäjä on novellikokoelma Maila Talviolta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2022
• ISBN: 9788728132272

Book preview

Näkymätön kirjanpitäjä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1918, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728132272

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

MAA JA MAAN LAPSET

Erään sunnuntain iltapäivänä istui Samuli Närvi asumuksensa portailla ja katseli kevääntuloa. Hänen pienet viljelyksensä lepäsivät siinä aivan hänen silmiensä alla, hautuen kosteassa kevättuoksuisessa ilmassa ja suitsuttaen ympärilleen lemuaan. Alempana oli kylä, kirkko ja ihmisasumukset. Niihin ei nyt kuitenkaan silmä kiintynyt, vaan vainioihin ja metsiin. Lumi oli jo sulanut, maa vivahti vihreään, metsä alkoi vihertää, oraspellot nauroivat iloisesti harmaiden kesantomaiden rinnalla, ojissa ja pihamailla hehkui keltaisia kukkia ja metsänlaidat olivat valkoisinaan vuokkoja. Ja tässä portaiden ympärillä, siinäkin ponnisti mullasta tuhansia ituja. Mikä oli punertava, mikä hopeanharmaa, mikä syöksi ylöspäin keltaista silmukkaa.

Ihanaa oli totisesti tämä kevääntulo. Linnut sen lausuivat ilmi, mitä ei ihmiskieli voinut kertoa, niiden riemulaulut täyttivät avaruuden taivaanrannasta taivaanrantaan.

Ihmeellisempää kuin vihreät oksat, ihmeellisempää kuin koivut hiirenkorvissaan ja kuuset pihkaisessa kukoistuksessaan, ihmeellisempää kuin ensimmäinen kukkanen, ihmeellisempää kuin kaikki muu oli kuitenkin näin keväällä itse multa, itse musta maa. Auki kynnetyissä kesantopelloissa sen oikein saattoi nähdä, miten multa huokui hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Oli kuin jokin odotuksen hengittely olisi kohonnut sen povesta, siementä se odotti ja ikävöi. Eikä kummaa: luomakunnan äidillä, maalla, oli huoli ja kiire. Sillä mikä näinä öinä ja päivinä iti, piti elettämän vuosi eteenpäin. Oli kuin luomisen riemu jo etukäteen olisi väreillyt tuossa odotuksessa ja lemussa, joka kirpeän väkevänä kohosi avonaisista vaoista.

Samuli Närvi istui ja katseli. Koko päivän hän oli kävellyt, kävellyt omilla saroillaan ja kävellyt tietä läpi kylän sarkojen. Että kuitenkin oli koittanut päivä, jolloin hän, Samuli Närvi, pahainen suutari kaupungista, oli palstatilallinen, sai nähdä kevään näin kasvoista kasvoihin, sai omistaa palasen orasmaata, omistaa palasen kesantomaata, omistaa lehtoa, notkoa ja puutarhaa. Ei sitä voinut ajatellakaan silloin, kun istui ja nakutteli kiinni kengänpohjia kaupungin kivimuurissa, jonka alakerrasta näkyi taivasta juuri vasikannahkan verran. Ja kuitenkin hän nyt istui siinä oman asumuksen portailla, keskellä omia vainioita, jotka vihannoivat tai odottivat siementä, ja keskellä koko kylän odottavia peltoja.

Hänen tyttärensä Eeli seisoi puutarhassa omenapuiden alla ja katseli notkoon, missä lehmät kävelivät. Ne oli päästetty riemuitsemaan kaiken muun luomakunnan kanssa, ja pitkillä kielillään ne nyt kokosivat suuhunsa kuloheinää ja nuorta heinää, kaikkea sekaisin. Eeli tuli puutarhasta, hänen kätensä olivat ranteita myöten mullassa. Hän kertoi penkoneensa lavoja, oikein syvältä, ja maa oli jo ollut ihan lämmin.

Renki Tuomas tuli siihen hänkin, mistä lienee äkkiä tullut melkein yhtaikaa Eelin kanssa. Tuntui tosiaan siltä kuin Tuomas olisi katsellut Eeliä, usein hänen askeleensa toivat hänet tytön lähettyville. Hyvä työmies oli Tuomas, ei ollut isällä mitään häntä vastaan, kaikin puolin kunnon mies oli Tuomas. Ja sivistystäkin hänellä oli: olihan hän käynyt kansanopiston ja aikoi vielä maanviljelyskouluun. Ei suinkaan hän tässä renkimiehenä muuten olisi ollutkaan, jollei tuon Eelin tähden. Isällä ei puolestaan olisi ollut mitään vastaan. Eeli vain ei tuntunut oikein taipuvan, mikä lienee ollut — olisiko hän vielä muistellut jotakin vanhaa asiaa. Isä ilostui kun Tuomas tuli ja hän sai puhekumppanin.

— On se ihmeellinen asia tuo maa, alkoi vanha suutari, — ihmeellinen totisesti. Tänä keväänä minä tunnen, että tämä tilkku tässä on minun — viime keväänä ei ensinkään tuntunut siltä. Maa ei näet vielä ole ihmisen silloin, kun hän sen rahalla lunastaa, vaan silloin, kun hän on vuodattanut siihen hikensä ja rakkautensa. Ja se on sitten niin mukavaa, ettei sitä osaa sanoakaan. Se pitää sitten niin ihmisestä huolta, aivan niinkuin mikäkin äiti, joka ruokkii ja vaatettaa ja vaalii …

— Ruokkiipa se ja vaatettaa ja vaalii niitäkin, jotka sitä vain raastavat ja nylkevät, keskeytti hänet renki malttamattomasti.

— Niin, maa on pitkämielinen niinkuin Jumalakin, sanoi suutari, — hyville ja pahoille loistaa aurinko. Mutta onpa siinä rangaistusta yllin kyllin, kun eivät ihmiset ota maan antimia niinkuin äidin kädestä vaan niinkuin vieraan. Heillä ei ole sitä iloa kuin lapsilla..

Mikä lapsi onkaan tämä Eelin isä, ajatteli renki, käsi taskussa silmäillen kylälle. Aika tuntuu kerrassaan suhisevan hänen ohitsensa, ei hän kuule eikä näe, vaikka hänellä on poika niin näkyvällä paikalla näissä uudenaikaisissa virtauksissa. Mutta siitä se johtuu, ettei hän mitään lue, kulkee vain ja ihmettelee joka ruohoa ja joka pilveä ja tutkistelee niiden alkuperää, ja jos hänelle huomauttaa, että lukisi nyt, lukisi edes mitä maailmassa tapahtuu — jos hänelle tästä huomauttaa, niin hän vain sanoo, että hän on jo lukenut kaikki kirjat, hän tuntee jo kaiken kirjaviisauden, nyt hän tahtoo kuulla viisauden luonnon omilta huulilta. Totta on, että hän on lukenut paljon kirjoja, hänellä kuului olleen siellä kaupungissa toistasataa kirjaa ja kymmeniä hänellä on hyllyllä täälläkin, tuolla kamarissa. Mutta pitäisi sitä kuitenkin lehdistäkin seurata sen yhteiskunnan elämää, jonka jäsen itse on. Varsinkin kun on Taave Tyrskeen isä.

— Tämä maa ei vielä viime keväänä ollut minun, sanoi suutari ja hymyili veitikkamaisesti, — vaikka olinkin sen ostanut. Tänä keväänä vasta se on minun. Se tuli minun omakseni viime viikolla, silloin kun me kynnimme tuolla noin — muistathan, Tuomas …

Hän tuli keskelle pihaa ja viittoili siinä ja kertoi, kuinka rakkaus maahan oli puhjennut hänen sydämessään niinkuin nuo idut puhkeavat esiin maasta; ja kuinka rikkaaksi hän oli tullut juuri siinä kyntäessään, kuinka onnellinen hän oli ollut jälkeenpäin ja kuinka hänen kävi sääli kaikkia ihmisiä, jotka eivät tunteneet äitiään Maata eivätkä rakastaneet häntä …

Mitenkä sääli käykään mies-raukkaa, ajatteli renki ja kopeloi taskuaan, jahka hän herää unestaan! Yhtäkkiä veti Tuomas esiin kätensä ja siinä kiilsi pieni ase, välkyttäen auringossa pintojaan niin että silmiin koski. Tytär lähestyi pelästyen. Isäkin keskeytti silmänräpäyksessä pitkän juttunsa. Samassa hän kuitenkin naurahti ja kysyi:

— No, mitäs sillä leikkikalulla nyt tehdään?

— Huomenna se nähdään, sanoi Tuomas. — Huomenna alkaa täällä leikki, oikea kevätleikki, ja näillä uudenajan leikkikaluilla.

Renki pisti aseen taskuunsa ja nyt hän vihdoinkin sai isännän kuuntelemaan.

— Ette tiedä mitään, sanoi hän suuttuneena, — kun ette te mitään lue ettekä salli mitään kertoakaan itsellenne. Mutta nyt on seikka sellainen, että sota tulee jokaisen mökin nurkalle ja huomenna ei peltoja kynnetäkään. Vahdit pannaan joka saran laitaan ja laukauksen saa vasten rintaansa, joka yrittääkin heittää siemenen maahan.

Renki vaikeni ja vaiti seisoivat isä ja tytärkin. Pian vetäytyivät kuitenkin isän kasvot taasen hymyyn.

— Onhan niistä kuultu, sanoi hän, — ei sitä nyt niin säkissä ole eletty. Mutta kyllä sitä tässä suhteessa saa olla rauhallinen, sillä syömästä ihminen ei kuitenkaan lakkaa, jos elää tahtoo. Ja jos hän nouseekin toista ihmistä vastaan ja vaatii siltä oikeutta … niinkuin tässä maassa on paljon vaatimista, sillä epäkohtia täällä on ollut ja epätasaisesti ollut jaettuna oikeudet ja velvollisuudet … niin maata vastaan ei hän nouse, sillä maata ei hän yhtäkaikki ilkeä loukata. Hän voi kieltää Jumalan, mutta elättäjäänsä ei hän kiellä.

Vanha suutari nauroi viekkaasti ja tyytyväisenä, sillä hän oli mielestään sanonut jotakin hyvin viisasta. Hän yritti taasen ilman muuta palata puhumaan asioista, jotka kevät oli tuonut hänen mieleensä, mutta tytär oli tullut rauhattomaksi.

— Mitäs Tuomas on kuullut? sanoi hän. — Sitä työaikaako tämä nyt tarkoittaa?

— Sitä. Ja palkkoja myöskin.

Isä katsahti nuoriin. Piti Tuomas Eelistä, ei hän sitä ensinkään osannut salatakaan. Aivan hän kävi toisen näköiseksi, kun lausui Eelille sanan. Kelpo mies oli Tuomas. Ehkäpä Eelikin siitä unohtaisi vanhat muistot ja taipuisi. Hyvähän heidän tuli olemaan asua tässä.. Suutari rupesi saappaansa kärjellä paljastamaan pyöreää kiveä, joka oli jäänyt maahan lehtien alle.

— Mitä ne ovat jotka siinä rehkivät muuta kuin kaupungin sällejä. Mitä ne ymmärtävät maan asioista. Tiesinkös minä, kun asuin kivimuurin kellarikerroksessa, »kasvavatko nauriit puuss’ vaiko maass’». Mitä sellaisilla on sanomista …

— Niillä se kuitenkin nyt on sanominen, keskeytti Tuomas. — Ja huomisaamusta lähtien on noilla vainioilla yhtä hiljaista kuin pyhänä … Siihen asti kuin …

Suutari taipui alas ja rupesi käsillään irroittamaan kiveä. Ja taasen hän siinä haisteli maata ja innostui puhumaan, että kyllä hän kumminkin huomenna kylvää.

— Ei, sanoi Eeli hätääntyneenä, — ette saa mennä pellolle. Tulevat ja vielä tappavat.

Suutari nauroi. Kivi oli niin syvällä, että oikein tuli hiki, kun sen kanssa rehki. Eeli tulistui.

— Ja vielä nauratte, vanha mies, ja olette niin lapsimainen. Eivät ihmiset ole niinkuin teidän nuoruudessanne, nöyriä kuin orjat ja lauhoja kuin lampaat. He tahtovat oikeutta. Ette saa mennä pellolle!

Vihdoinkin sai Samuli kiven ylös maasta. Hän piteli sitä kaksin käsin ja valmistautui viemään sitä aidan taakse.

— Jos nuo hullut sällit tulevat minun luokseni, sanoi hän ja tekeytyi salaperäisen veitikkamaiseksi, — niin minä kysyn, tietävätkö he, »kasvaako nauriit puuss’ vaiko maass’» ja kysyn, luulevatko he, että ensi talvena syödään leipää, vaikk’ei keväällä kylvetä — hahhahhaa.

Suutari nauroi, taasen mielestään sanottuaan jotakin hyvin viisasta. Sitten hän taivalsi aidalle ja viskasi kiven menemään. Kyyneleet olivat Eelin silmissä. Väkevä mies tytön rinnalla nosti arasti katseensa.

— No, eihän nyt tarvitse pelätä. Sitä vartenhan se on juuri ase, että pidän tässä sekä Eelin että isännän puolia.

— Ja ammutte vielä vahingossa tai äkkipikaisuudessa jonkun ihmisen, sanoi Eeli. — Antaisitte minulle revolverin.

— Kyllä se huomenna on hyvä olemassa. Ei Eeli pelkää, kyllä minä taiten pitelen.

Eeli katsoi häneen kiitollisesti. Isä oli äidin kuoleman jälkeen käynyt vähän lapsimaiseksi. Olihan hän aina ollut toisenlainen kuin muut, ajatellut tähtiä ja ihmiselämää ja luonnonlakeja, jo siellä kaupungissa. Hän oli niin hyvä, isä. Ja nyt hän oli niin onnellinen tästä pienestä maapalstasta, jonka he olivat saaneet niin halvalla. Hyvä hän oli, isä.

Jokohan minä sen sanon? ajatteli Tuomas ja katseli syrjästä kaunista Eeli Närviä, jonka kasvoille lankesi laskevan auringon loiste. Jokohan minä sanon heille, kuka täällä huomenna heiluttaa punaista vaatetta, vai annanko heidän nukkua rauhallisesti aamunnousuun. Jokohan minä sanon, että se on Taave Tyrske …

Mutta hänen ei tarvinnut mitään sanoa, sillä hän huomasi jo kaukaa, että ne kaksi miestä, jotka likenivät Närvin asumusta, olivat juuri kaupungin miehet, juuri ne vaatteenheiluttajat, toinen Samulin oma poika, toinen Hannes Jokelainen, suutari, vai mikä lienee ollut.

Eeli huomasi hänkin miehet oikopolulla vainioiden keskellä. Samuli huomasi heidät niinikään. Eeli läksi noutamaan lehmiä notkosta, mutta miehet jäivät aitaa vasten seisomaan ja katselemaan kylälle päin.

Ilta hiljeni, lintujen laulu oli niin kiihkeää, että olisi luullut pesää tehtävän jokaiseen puunlatvaan. Notkossa lirisi keltaisten kukkaterttujen alla kevätpuro. Versovien yrttien nesteet nousivat kuin suitsutus ilmaan. Kesantomaitten vaot henkivät kirpeää, ikävöivää lemua.

Kun Närvi näki, että miehet suuntasivat askeleensa juuri heidän mökkiään kohti, rupesi hän kyselemään Tuomaalta, keitä he mahtoivat olla. Hän sai sen tietää.

Tuomas oli ajatellut, että hänelle tekisi pahaa, mutta Närvipä tuli suuresti hyvilleen, ja johan hän tunsikin Taaven. Ja Jokelainen, sehän oli vanha tuttava, sehän oli ollut hänellä opissa. Eeli hoi, tyttö hoi, vieraita tulee! Närvi myhähteli ja hymähteli, riensi huoneeseen ottamaan lakkinsa, poikkesi notkolle päin ja uudestaan huusi tytölle, että tulee vieraita, kahvipannu tulelle! Sitten hän juoksujalkaa lähti vastaan. Tuomas jäi portille. Eeli toi lehmät tarhaan ja tuli hänen rinnalleen. He katselivat alas peltolakeudelle hämärtyvässä kevätillassa. Keskellä Närvin kesantomaata