Terveisiä

By Maila Talvio

Viehättävä novellikokoelma menneen ajan Suomesta.Mitä ovat terveiset? Ovatko ne vain kiireesti huikattu sana ilman suurempaa sisältöä? Kun kirjailija Maila Talvio oli lapsi, hän kirjoitti kirjeitä kotialueensa kirjoitustaidottomien ihmisten puolesta. Eräs vanha vaimo pyysi Talviota kirjoittamaan tyttärelleen osoitettuun kirjeeseen vain "terveisiä". Mitä kaikkea sanat oikeasti tarkoittivatkaan? Mitä vanhan naisen elämässä oli tapahtunut?Terveisiä on Talvion kiinnostava novellikokoelma ihmiselämän pienistä ja suurista tapahtumista – niistä kaikista, jotka voivat piiloutua sanaan "terveisiä". -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 19, 2023
• ISBN: 9788728518748

Book preview

Terveisiä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1936, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728518748

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

TERVEISIÄ

Terveisiä!

Mitä ovat terveiset?

Tyhjä sanako, jonka ohimennen huudahdamme toisillemme, kiirehtiessämme kiireestä kiireeseen?

Kerran monta kymmentä vuotta sitten, kun olin pieni tyttö ja asuin äitini kodissa kaukana Hartolan sydänmailla, tuli taloon vanha vaimo pyytämään, että kirjoittaisin kirjeen hänen tyttärelleen, joka oli palveluksessa etäällä, vieraalla seudulla. Siihen aikaan vanhat ihmiset näet eivät osanneet kirjoittaa, vaikka osasivatkin lukea — kansakouluja oli vähän ja matkat niin pitkät, että vain harvat voivat lähettää lapsensa kouluun.

Ja tuo vanha vaimo oli keskellä kiireistä heinänteon aikaa tullut jalan, pitkän matkan takaa ja pukeutunut kirkkovaatteisiinsa. Yllä oli musta puku, päässä silkki, joka joskus oli ostettu markkinoilta, silloin kun »mentiin yhteen», ja kädessä oli virsikirja, kiedottuna suureen kotona kudottuun nenäliinaan. Mutta virsikirjan lehtien väliin oli pistetty mynttiheinän oksa, jonka tuoksu aina johdattaa mieleen kesäisen aitan, sellaisen, missä talon tyttäret suviseen aikaan nukkuvat, nähden unia omasta kodista. Koko tämän vanhan vaimon olemus johdatti voimakkaasti mieleen hämärän aitan, johon noustaan korkean kynnyksen yli, matalasta ovesta ja jossa orsilla riippuu, kaikkia muotien vaihteluja kysymättä, kodin ahkerien ja vakavien naisten vaatevarasto.

Tässä hän siis istuu pöydän ääressä vastapäätä pikkutyttöä, joka on noutanut paperia ja kynän ja joka odottaa vieraan sanelua, tuo juhlapukuinen äiti, päivän paahtamin, työn kovettamin sormin hypistellen virsikirjan lehtiä. Hänen ei ole helppo päästä alkuun ja hän tuijottaa, silmäluomet alhaalla, helmaansa.

No, mitä nyt kirjoittaisimme?

Terveisiä.

Tyttönen piirtää paperille sanan ja odottaa kirjeen varsinaista sisältöä. Mutta sitä ei kuulu. Vaimo yhä katselee eteensä, rinnan kohotessa kuin mielenliikutuksesta.

Pikkutyttö lukee ääneen, mitä on piirtänyt paperille: »Rakas tyttäreni! Terveisiä nyt paljon täältä kotoa.» Mitä sitten kirjoitetaan?

Terveisiä, saa äiti hiukan vaikeasti sanotuksi.

Minä jo sen kirjoitin. Eikö nyt kirjoitettaisi, mitä uutta kuuluu kotiin.

Kyynelet tuntuvat kohonneen vaimon rintaan, kun hän nyt hiljaa lausuu:

Terveisiä.

Mutta nehän minä jo olen pannut tänne. Kyllä tyttärenne varmaan mielellään kuulisi uutisia kotoa.

No, jos nyt sitten sen sanoisi, että isä on kuollut ja sisar on naimisissa. Ja terveisiä.

Vasta kauan jälkeenpäin ymmärsin, että tuo köyhä äiti oli tähän yhteen sanaan mahduttanut kaiken, minkä hänen äidinsydämensä tunsi. Hän uskoi, että tytär saadessaan hänen terveisensä, pysähtyisi askareissaan. Hän uskoi, että koko koti kohoaisi lapsen silmien eteen: harmaa tupa, minkä permannolla hän äidin käsien varassa otti ensimmäiset askelensa, minkä ikkunasta hän ensi kerran katsoi ulos, minkä pöydän ääressä hän äidin polvella aterioitsi. Ja myöskin pihamaa: kapeat syvät polut tuvasta kaivolle, navettaan ja saunaan, nuo pienet tiet, joita tytärkin paljain jaloin oli astellut, kesän erilaisten kukkien ja heinien viileinä lyödessä nilkkoja vasten. Äiti uskoi että tytär saadessaan hänen terveisensä ymmärtäisi, että äiti aina häntä muistaa ja hänen puolestaan rukoilee.

Niinpä ei hän osannut kirjeeseen sanella kuin sanan terveisiä. Mutta kannattihan kiireisenä heinänteon aikana, kirkkovaatteisiin puettuna lähteä tuomaan tätä yhtä ainoaa sanaa lapselle, joka kaukana maailmalla ansaitsi leipäänsä.

Niin paljon saattavat terveiset sisältää.

SUURI KYNTÄJÄ

Pieni poika seisoi vainion laidassa tuvan takana ja katseli seutua, jota hän aina oli katsellut, eikä hän tuntenut sitä enää. Tätä samaa polkua hän oli juossut heti aamusta, kun äiti oli hänet nostanut vuoteesta. Talvella täytyi olla tuvassa, kun oli paljon lunta, mutta siihen kohtaan paistoi aurinko niin kauniisti, että lumi suli heti, ja kun ensimmäinen nurmiläikkä tuli näkyviin, niin hän toi tänne lelunsa ja karjansa ja rakensi tuvan ja navetan. Ei saanut mennä rantaan, kun pieni veli oli siellä hukkunut, ja jos meni kalliolle, niin siellä oli käärme, ja jos meni portin taakse, niin äiti tuli surulliseksi. Mutta tämä oli pojun oma keto, täällä sai rakennella ja paimentaa omia karjojaan. Täällä näki äidin, kun hän tuli ikkunaan ja vilkutti kädellään, täältä näki isän, kun hän ajoi kuormaa, milloin viljaa myllystä, milloin heiniä tai puita. Isä lupasi, että kun lapsi kasvaa suuremmaksi, niin hän pääsee isän apulaiseksi. Mutta nyt lapsi vielä leikkii. Niin, se on lapsen oma leikkikenttä, sanoi äiti. Eikö olekin siinä kaunista? Heti keväällä puhkeaa kimputtain vihreitä apilanlehtiä. Koko kenttä käy niitä täyteen. Sitten tulevat nuput ja kukkaset. Koko keto on punaisenaan. Mutta jo varhain aamusta laulavat leivoset Sitten saapuvat monet muut linnut. Ja tulee mehiläisiä ja perhosia. Kaikki ovat kovin ahkeria. Äiti näyttää miten linnut kokoavat nokkansa täydeltä korsia. Kuorma on pienille lintusille niin suuri, että ne tuskin jaksavat lentää, mutta ne rakentavat pesää ja nämä ovat niiden tuvanhirsiä. Ja poikanen seisoo äidin vierellä ja katselee miten mehiläinen uppoaa syvälle kukkakelloon noutaakseen kaiken sen makeuden ja lennättääkseen sen pesälle ravinnoksi talvea varten. Pyhäpäivänä, kun askaret ovat tehdyt, tulevat isä ja äiti pojun leikkikentälle ja isä katselee pojun navettaa ja tupaa. Ja siinähän on tarhakin. Se on lehmitarha, selittää poju, ja tässä on hevoshaka. Ja isä asettuu pitkäkseen päiväpaisteeseen, käsi pään alla, ja katselee taivaan korkeuteen. Sitten isän silmät menevät kiinni ja pienen pojankin silmät käyvät raukeiksi, kun hän äidin sylissä makaa kuin kehdossa ikään. Äidin leuka koskettaa hänen päälakeaan. Äitiä itseäänkin raukaisee, kun on pyhäpäivä ja apilavainio hehkuu …

Pieni poika seisoi tutulla polullaan eikä tuntenut seutua. Missä olivat nyt lelut ja leikkikenttä? Keto oli musta ja täynnä pitkiä syviä haavoja. Haavojen välistä näkyi runneltuja nurinkäännettyjä apilankukkia. Varmaan oli tehnyt kovin kipeää. Varmaan kukat olivat tuskissaan huutaneet. Nyt ne jo olivat hiljaa, varmaan ne olivat kuolleet.

Pieni poika muisti haavan, jonka sirpinterä kerran oli viiltänyt hänen jalkaansa.

Ja tuolla kedon päässä kulki mies, kyntäen auki apilapellon viimeistä sarkaa. Se oli isä, poika näki sen. Mutta hän päätteli, että se ei ole isä, vaan vieras mies, joka särkee hänen kauniin vainionsa ja surmaa kukat.

Ja poika katseli isoja juuria, jotka kesällä olivat tehneet niin paljon työtä apilankukkien hyväksi, ja pieniä juuria, jotka kaukaa olivat etsineet ruokaa lehdille. Niillä ei enää ollut märkyyttä eikä ravintoa. Ne läähättivät janoisina nurinkääntyneissä turpeissa. Lapsen rintakin tyrski ja läähätti. Hän pusersi kokoon huulensa ja tuntui siltä kuin kirkas terä olisi viileksinyt häntäkin. Kyynelten vuotaessa näki hän lelunsa, jotka isä oli kauniisti nostanut ojan pientareelle. Isä olisi saanut ajaa kumoon nekin, mitä hän niistä, hän ei enää huoli niistä, hän ei koskaan enää tee taloa, hän juoksee kalliolle, hän menee rantaan niinkuin pikkuvelikin!

Ja lapsi parkaisi ja puhkesi itkuun.

Hän havahtui siihen, että isä nosti hänet maasta, irroitti hänen kätensä nyrkistä ja kyseli mikä oli tullut lapselle. Äitikin tuli juosten, pyyhki hänen silmiään ja kosketti joka paikkaa saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta poikanen ei voinut puhua. Hän ei tahtonut nähdä isää! Hän meni äidille ja kätki kasvonsa äidin olkapäätä vastaan. Hänen rintansa tyrski taukoamatta. Äiti toi hänet sisään, antoi hänelle vettä ja soudatteli häntä sylissään. Poika näki yhä silmissään mustan pellon ja siinä pitkät haavat. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, miksi isä oli kyntänyt rikki hänen leikkivainionsa, mutta hän ei voinut puhua. Ja ensimmäisen surunsa uuvuttamana hän vihdoin meni syvään uneen.

Kun hän siitä nosti päänsä vuoteen laidan yli, näki hän, että aurinko paistoi tupaan ja hänen lelunsa olivat tuolilla vuoteen luona. Ja siinä oli uusi kaunis lapio!

Silloin äiti iloisesti tuli ja sanoi, että isä oli tehnyt tämän kauniin lapion, kun hän nyt pian alkoi kaivata apua peltotöissä. Ja pojuhan onkin jo suuri poika. Eikä kai mistään enää tee kipeää? Äsken juuri isä teki lapion.

Siinä tuvan hiljaisuudessa poikanen, pidellessään kädessään isän lahjaa, sitten sai kysytyksi, minkä tähden isä oli lyönyt syviä haavoja peltoon. Sehän oli luvattu pojulle omaksi! Sehän oli hänen leikkipeltonsa!

Silloin kävi äiti aivan äänettömäksi ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneliä. Sekö se olikin lapselle tullut! Näkikö hän ensimmäisen kerran, että heinäpelto täytyy kyntää, kun se aikansa on kantanut satoa? Olisi pitänyt lapselle selittää, ennenkuin isä läksi työhön, että uusi kukoistus aina tulee vasta kun vanha on kuollut. Ensi kesänä ei enää olisikaan noussut kaunista apilaa, vaan rikkaruohoja. Mehiläiset eivät enää olisi tulleet, kun ei olisikaan ollut makeita kukkasia. Kun ei äiti tosiaan muistanut, ettei äidin oma pieni poju ole nähnyt tätä peltoa kesantona.

Ja nyt äiti puhui niinkuin hän puhui suurille ihmisille ja poika kuunteli hiljaa, totiset silmät äidin silmiin katsoen.

Täytyy olla kynnön aikoja, sellaisia, että maan rinta viilletään auki. Se tekee silloin kipeää. Pelto on surullisen ja synkän näköinen. Mutta sen jälkeen kylvetään siihen uusi siemen ja uutena keväänä nousee uusi ja voimakas kasvu. Näin on aina ollut. Ei ole muuta tietä. Kyntäjä ei ole vieras mies. Oma isä kyntää syvän kynnön. Se on raskasta työtä, sekä isälle että hänen uskolliselle eläimelleen. Mutta jollei tätä kyntöä tehdä, niin pelto tulee kelvottomaksi.

Ja vielä äiti, katsellen lapseensa, jonka silmät tuntuivat pyytävän enemmän selvyyttä, kertoi, että ihmisten ja kansojen elämää sopii verrata peltoon. Heillekin tulee koettelemusten ja kärsimysten aikoja, jolloin ihmisrinta viilleskellään syville haavoille. Sellainen oli isän ja äidin elämässä silloin, kun pieni veli kuoli. Ihminen tuskittelee ja kysyy miksi näin pitää käydä. Mutta aikakirjat kertovat, että näin on aina ollut. Ja näin tulee aina olemaan, sen opettaa kokemus. Pääasia on, että kun surun ja koettelemuksen päivät tulevat, me muistamme, että Suuri Kyntäjä tuntee meidät ja tietää, mitä me tarvitsemme kantaaksemme hyvää hedelmää.

KRISTALLIMALJA

Talossa oli kristallimalja, hyvin kaunis ja syvään hiottu. Sen paikkana oli salin pöytä ja äiti yksinään sitä hoiti, pyyhki siitä tomun ja puhdisti sen. Lapsille oli sanottu, ettei saa kajota pöytäänkään, ja jokaiselle joka tuli talon palvelukseen, huomautettiin vakavasti, että emäntä itse liikuttelee tätä kristallimaljaa, milloin tarve vaatii. Vanhemmat tyttäret olivat panneet merkille, että äiti lähestyessään kaunista maljaa kävi hiljaiseksi ja hajamieliseksi. Mikähän tämä malja oikeastaan oli? Keneltä äiti oli mahtanut sen saada? Isältäkö? Vai joltakin toiselta? Oliko tuo toinen kuollut? Tuntui jotenkuten sopimattomalta kysyä tätä äidiltä suoraan. Ja niin tyttäret arvailivat asiaa keskenään, kuiskaillen ja rupatellen.

Hiottu lasi tuntui palavan hiljaisella tulella. Pimeälläkin, kun ei mitään muuta esinettä voinut erottaa, viipyi pöydän yllä kummallinen, salaperäinen kajo. Malja on noiduttu! kuiskasivat tytöt toisilleen. Huu, mennään pian pois! Tämän he tietysti sanoivat aivan leikillä, sillä he olivat jo suuria tyttöjä eivätkä enää kymmeneen vuoteen olleet uskoneet joulupukkiin tai haikaraan. Koko malja oli itse asiassa naurettava — kauniimpia saattoi olla, paljon kauniimpia! Että äiti saattoikin olla niin lapsellinen. Mitä hyötyä oikeastaan oli tuollaisesta maljasta, jota ei koskaan käytetty? Olisiko se nyt siitä pahentunut, jos siihen silloin tällöin olisi pantu hedelmiä? Rikas tätikin, kun joskus suvaitsi tulla, olisi nähnyt että heilläkin oli jotakin kaunista. Rikkaalla tädillä tuskin oli ollut aikaa huomata äidin maljaa — rikkaalla tädillä oli aina olevinaan kiire. Että äidin oikea veli olikin voinut ottaa sellaisen naisen kuin täti oli, niin itserakkaan ja typerän. Todella typerän, sillä itserakas ihminen ei voi olla muuta kuin typerä. Kaikkein kamalinta oli, kun täti toi mukanaan »pikku prinssin». Pikku prinssi sai tehdä mitä ikinä tahtoi. Hän iski kepillä poikki kukkaset, hän hyppeli likaisin kengin pehmustetuille huonekaluille, hän otti lupaa kysymättä sokerileipää eikä kuitenkaan syönyt sitä palaa, jonka oli ottanut, vaan tarttui heti toiseen, hän viskasi pallonsa peiliä kohden — ihmettä kyllä, ettei se mennyt rikki. Rikas täti piti poikansa vilkkautta erikoisen lahjakkuuden merkkinä. Hän oli niin ylen ylpeä siitä, että hänellä oli tällainen poika, oikea pikku prinssi. Pikku prinssi ei edes enää saattanut saada veljeä tai sisarta, joka hänen kanssaan olisi jakanut äitinsä rakkauden, sillä eno, tädin mies oli kuollut. Hän oli elänyt niin lyhyen ajan. Äiti tuli aina hyvin kalpeaksi, kun rikas täti saapui. Oliko äiti levoton maljastaan? Saattoi kyllä tapahtua, että pikku prinssi iskisi siihen keppinsä. Mutta tätihän tuli joskus yksinkin.