Kultainen Salama ja myrkkykätkö

By Taru Mäkinen

Pois alta, oksat ja männynkävyt! Täältä tulee tutkimusryhmä Kultainen salama.On lämmin päivä, kun Visa, Hakkeri ja Reko päättävät lähteä uimaan Bella-koiran kanssa. Pojat eivät halua viedä Bellaa yleiselle uimarannalle, joten he valitsevat syrjäisemmän rannan. Ennen niin kaunis ranta ei kuitenkaan ole ennallaan – se on täynnä tynnyreitä, joista on valunut jotain haisevaa järveen. Mistä oikein on kysymys? Kuka on jättänyt tynnyrit tänne?Vasta perustetun tutkimusryhmä Kultaisen salaman on aika ryhtyä töihin.Visa, Terhi, Elisa, Reko ja Hakkeri ovat tutkimusryhmä Kultainen salama. Mukana on tietysti myös kultainennoutaja Bella, joka auttaa lapsia ratkomaan mysteerejä ja rikoksia!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 6, 2021
• ISBN: 9788726958133

Book preview

1

Visa.

Poika kirjoitti nimen kouluvihkonsa kanteen ja jäi katsomaan sitä, suipisti suutaan miettivästi ja kirjoitti: Koivu.

Visa Koivu.

Siinä oli hänen nimensä. Ei hassumpi jos ei ajatellut liikoja. Visa oli lyhyt ja mukava etunimeksi eikä samannimisiä tullut vastaan joka nurkalla. Koivu oli ihan siedettävä sukunimi. Äiti oli Terttu Koivu ja isä Niilo Koivu, kelpasi niiden.

Mutta Visa Koivu. Jos hänellä olisi ollut sisko, se olisi ehkä ymmärtänyt, miltä tuntui olla Visa Koivu. Vanhemmat olivat suunnitelleet tytön nimeksi Ritvaa. Mutta siskoa ei ollut, eikä siis ollut Ritva Koivua ihmettelemässä aikuisten nimenvalintaa.

Poika kirjoitti kouluvihkoonsa Visa Koivun alle 5. B ja nousi pöydän luota. Ei hän ollut kovin harmissaan nimestään. Hän oli luonteeltaan sellainen, ettei yleensäkään harmitellut mitään, ainakaan kauan. Koulun alkaminen vain oli tuonut taas mieleen nimiasian. Häntä sanottiin koulussa Pahkakupiksi silloin kun haluttiin kiusoitella.

Isä ja äiti ovat kuitenkin ihan mukavia ihmisiä, hän pohti. Eivät ne kiusallaan sellaista nimeä antaneet. Ja sitä paitsi, sanottiin sitten Visaksi tai Pahkakupiksi, sama poika hän oli kuitenkin. Ei naapurin Harrikaan, luokkatoveri ja paras ystävä, ollut siitä miksikään muuttunut, että sitä nykyisin kaikki sanoivat Hakkeriksi. Sitä nimeä oli alettu käyttää kun Hakkeri oli innostunut mikrotietokoneen käytöstä.

Visa meni keittiöön ja otti jääkaapista kananmunakennon, sitten hyllystä työpöydän yläpuolelta hienosokeripussin. Hän rikkoi kolme munaa kulhoon ja kaatoi sekaan lasillisen sokeria, käynnisti sähkövatkaimen. Hänellä oli tänään syntymäpäivä ja hän oli päättänyt tehdä kakun. Yksitoista vuotta oli sentään juhlimisen arvoinen ikä. Reko, toiseksi paras ystävä Hakkerin jälkeen, oli sanonut, että oli naismaista tehdä ruokaa ja leipoa kakkuja. Ehkä niin oli jossain, muttei tässä perheessä. Äiti ei saanut leivottua mitään kelvollista — yritti kyllä, niin kuin hän sillloin tällöin yritti laittaa herkullista kotiruokaakin — mutta äidiltä sellaiset asiat eivät onnistuneet. Isä osasi tehdä hyvän spaghettikastikkeen ja kelvollisia pizzoja. Mutta ainoa tässä perheessä joka teki herkullisia leivonnaisia oli taatusti Visa Koivu, Pahkakuppi.

Ja vieraista niitä söi kaikkein ahneimmin juuri Reko.

Ennen kulunutta kesää Visa ja Hakkeri olivat viettäneet vapaa-aikansa kaksistaan. Se oli alkanut jo ties kuinka kauan sitten, he olivat käytännössä melkein veljekset, sillä pikkupoikana Visa oli ollut päivähoidossa Hakkerin kotona. Myös Hakkeri oli perheensä ainoa lapsi. Talot sijaitsivat vierekkäin ja olivat kovasti toistensa näköiset, pihat olivat samankokoiset ja samanmuotoiset, mitä nyt Hakkerin kotipiha oli paremmin hoidettu. Visan kotipihan nurmikko oli hieno, isä huolehti siitä, mutta muut istutukset olivat äidin kokeiluja, jotka joko kuihtuivat tai villiintyivät. Ajatellessaan elämää ennen Rekoa Visa tunsi kulkeneensa melkein kuin silmät kiinni. Yksi esimerkki siitä oli, että hän oli pitänyt itsestään selvänä, niin kuin oli Hakkerikin, että pihan oli oltava siisti. Rekon kotipiha oli kuitenkin valtava, luonnontilainen alue, jonka keskellä sai kaikessa rauhassa lojua autonromu ja vanha mopo joita poika halutessaan kokosi ja purki. Tuo piha oli ollut kuin portti uudenlaiseen elämään. Siellä sai poika olla likainen ja touhuta kädet rasvassa koneiden kimpussa eikä kukaan kauhistellut. Siellä sai kävellä saappaissa keittiöön, ja pihan puissa sai kiipeillä ja rakentaa vaikka majoja niihin.

Reko itse oli suuriääninen, ikäisekseen kookas ja voimakas poika jolla oli hiukan omakehuiset puheet. Hänen isänsä oli kaivinkoneurakoitsija.

Rekon mukana porukkaan olivat tulleet myös tytöt. Rekolla oli sisko, Terhi. Kymmenvuotias, ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen, käytökseltään sopuisa ja hiljainen. Ja Terhin paras ystävätär oli Elisa, kiiltokuvankaunis, hoikka ja vaalea, ja hyvin tietoinen viehättävyydestään.

Heidät Visa oli nyt kutsunut, sanonut pojille huolimattomasti, että tulisivat synttäreille, mutta tytöille hän oli antanut käteen kutsukortit, niin oli ollut helpompaa.

Hän oli rakastunut Terhiin. Se oli kummallinen tunne, ei ollenkaan sellainen kuin kirjoissa kuvattiin, mutta kyllä sen täytyi rakkautta olla. Hän tuli Terhin lähellä ujoksi, ei mielellään edes puhunut tälle suoraan, mutta hän tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ei oikein tiennyt mitä Terhi tunsi, mutta joskus heidän katseensa kohtasivat, ja vaikka he häkeltyivät kumpikin tuntui sellaisen katseen muisto hyvältä.

Visa laittoi kakun uuniin ja katsoi kelloa. Puolen tunnin kuluttua se olisi valmis. Äiti ja isä tulisivat kohta, sitten vieraat. Ehkä olisi pitänyt tehdä kaksi kakkua, tästä ei nyt riittäisi vanhemmille, ja äiti olisi kuitenkin unohtanut ostaa syntymäpäiväkakun. Se aina aikoi ostaa, merkitsi sen kalenteriinsakin että muistaisi, ja unohti sitten kuitenkin. Isä kyllä olisi ostanut lahjan, isä muisti aina, mutta kakkuasioihin isä ei puuttunut. Isä keskittyi kaikessa mitä se teki, valitsi ne asiat jotka aikoi hoitaa, ja hoiti ne sitten hyvin. Äiti touhusi kaikkea, harrasti kaikkea, kiinnostui kaikesta, eikä mikään oikein sujunut. Oikeastaan vanhempien ainoa yhteinen harrastus oli luonnonsuojelu. Mutta siinäkin äiti touhusi kaikenlaisissa yhdistyksissä, piireissä ja toimikunnissa ja isä keskittyi, häntä kiinnosti vain Saimaan norppa.

Minä olen kai siltä väliltä, Visa ajatteli.

Hän oli kiinnostunut aika monenlaisista asioista. Koneet, joista Reko oli niin innoissaan, olivat ihan mukavaa tutkittavaa. Hakkerin kanssa oli joskus ihan hauska kokeilla tietokonetta. Urheiluunkin saattoi innostua joskus. Mutta vanhempiensa tavoin hän oli kuitenkin eniten kiinnostunut luonnosta. Ei suojelusta niinkään, ei ainakaan sellaisissa yhdistyksissä missä äiti kävi. Mutta hän kulki metsissä ja tarkkaili eläimiä joskus tuntikausia. Lähellä kotia oli hieno lintujärvi ja suojeltu metsikkö jossa oli liito-oravaakin.

Visan kenties suurin suru oli ettei kotiin voinut tuoda minkäänlaista eläintä. Äiti oli vahvasti allerginen. Mutta sekin suru oli lievittynyt tänä kesänä hiukan. Elisalla oli koira, kaunis kultainen noutaja Bella, ja siitä oli tullut hiukan kuin koko lapsiryhmän koira. Elisan sairaanhoitajaäidillä oli vuorotyö eikä Bella ollut mielellään kotona yksin, joten lapset ottivat sen mukaansa melkein kaikkialle.

Kakku alkoi tuoksua uunissa ja Visa otti hillon jo esiin. Hän kostuttaisi ja täyttäisi sen jo lämpimänä, niin siitä tuli paras. Kermavaahdon hän kuitenkin levittäisi vasta jäähtyneen kakun ylle. Ja sitten hän muotoilisi pintaan suklaanapeilla numeron 11.

Elämä oli lähes täydellistä. Ihan hyvä sekin ettei ollut sitä Ritva Koivua eikä muutakaan siskoa tai veljeä sotkemassa asioita. Ystävät riittivät hyvin, ja niitäkin oli nyt juuri sopiva määrä.

Meidän pitäisi keksiä hyvä syy tavata usein, hän ajatteli.

Tietysti he tapasivat toisiaan usein nytkin, mutta joskus itse kutakin vähän nolotti kutsua porukkaa kasaan. Sitä soitti ja kysyi tuletko meille, ja toinen kysyi että mitä me sitten tehtäisiin, eikä siihen äkkiseltään keksinyt mitään. Ja varsinkin oli vaikea keksiä syitä miksi Rekon piti sanoa Terhille että sekin tulisi. Ja oli ehdottoman tärkeää että Terhi tulisi.

Visa raotti uunin luukkua. Tuoksu oli herkullinen. Hän tarttui kakkuvuokaan patalapulla ja nosti sen alassuin vadille joka oli työpöydällä.

Jotain