Kultainen Salama ja jälkien arvoitus

By Taru Mäkinen

Pois alta, oksat ja männynkävyt! Täältä tulee tutkimusryhmä Kultainen Salama.Hakkeri on poissa tolaltaan. Hän on juuri saanut tietää, että hänen paras ystävänsä Visa on muuttamassa Namibiaan. Miten heidän ystävyytensä nyt oikein käy? Entä tutkimusryhmä Kultaisen Salaman? Pian Hakkerille kuitenkin selviää, ettei Visan perhe ole ainoa, jolla on muuttosuunnitelmia. Vaikka Kultainen Salama on vaarassa hajota, ryhmä päättää lähteä yhdessä Rekon ja Terhin perheen hankkimaan saareen. Saarella lapset kohtaavat mysteerin. Joku on rakentanut saarelle erikoisia kolmiomerkkejä. Kuka on asialla? Ja miksi saarelta löytyy myös vene? Kultainen Salama on jälleen jännittävän arvoituksen äärellä.Visa, Terhi, Elisa, Reko ja Hakkeri ovat tutkimusryhmä Kultainen Salama. Mukana on tietysti myös kultainennoutaja Bella, joka auttaa lapsia ratkomaan mysteerejä ja rikoksia!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 8, 2021
• ISBN: 9788726958027

Book preview

1

Hakkeri oli juuri saanut tietokoneelle aikaan oikein mielenkiintoisen komentojonon ja aikoi kokeilla toimisiko se, kun hän kuuli ulko-oven käyvän. Hän huokasi jo valmiiksi. Vaikka oli kesäloma, isä teki toimittajan töitä paikallislehdelle, ja vaatisi varmaan tietokoneensa heti tultuaan taas kokonaan omaan käyttöönsä.

Isä sen omisti, vaikka isä ei osannut tehdä laitteella muuta kuin käyttää sitä kirjoituskoneen tavoin.

Millaista hyvän laitteen tuhlausta, Hakkeri mietti.

Isä ilmestyikin ovelle.

— Harri, tarvitsen koneen itselleni, hän sanoi. — Ja minua ei saa sitten häiritä.

Toimittajan työ ei ollut isän varsinainen ammatti, vaan hän teki sitä sivutoimenaan. Mutta hän otti sen ehkä vielä vakavammin kuin varsinaisen työnsä, ja se olikin sitten tosi vakavaa. Niin näkymätön ja kuulumaton ei voinut olla, ettei se olisi isää häirinnyt, joten Hakkeri päätti lähteä ulos, tai ainakin naapuriin.

Naapuripihalla leikkasi Visa ruohoa. Se oli aika tavaton työ, yleensä piha rehotti villinä ja hoitamattomana. Koko muukin perhe siellä puuhasi, äiti kitki villiintyneitä kukkapenkkejä ja isä haravoi sorakäytävää, kun taas Visan pikkuveli Ville kantoi roskia pois.

Mikä ihmeen siivousinto niihin oli iskenyt? Oliko Hakkerin äiti vihdoinkin toteuttanut uhkauksensa ja käynyt sanomassa suorat sanat naapuripihan kunnosta?

Ei varmaan, Hakkeri ajatteli saman tien. Ensinnäkin äiti ei olisi uskaltanut, ja toiseksi, Visan perhe olisi vain naureskellut hänen pahastumiselleen.

Hakkeri jäi seisomaan toisen portinpylvään luo. Naapuritalo muistutti hänen mielestään Peppi Pitkätossun Huvikumpua, vaikka se olikin vain ihan tavallinen tiilitalo, oikeastaan lähes samanlainen kuin oma koti. Mutta kun Hakkerin kotona melkein kaikki oli kiellettyä, ainakin kaikki mistä tuli roskia tai epäjärjestystä tai meteliä, Visan kotona kaikki sallittiin.

Terhin ja Rekon kotona sai myös touhuta lähes mitä vain, mutta siellä perheen äiti siivosi jäljet yleensä välittömästi. Visan luona niin tehtiin harvoin.

— Moi, Hakkeri sanoi, kun Visa ruohonleikkureineen tuli lähemmäs. — Mikä teihin on iskenyt?

— Nuo on tulleet hulluiksi, Visa huusi koneen säkätyksen yli, ja viittasi vanhempiinsa.

Visa näytti närkästyneeltä, mutta kuitenkin myös huvittuneelta. Ja hänen katseessaan oli muutakin, sekoitus innokkuutta ja haikeutta. Jotain suurta oli selvästi tapahtumassa tämän perheen elämässä.

Visan äiti tervehti Hakkeria ystävällisesti nyökäten.

— Voisit auttaa vähän, jos sulla ei ole muuta tekemistä, hän sanoi.

Hakkeri mietti miten keksisi nopeasti jotain tärkeää. Rikkaruohojen kitkeminen ei tuntunut ollenkaan hauskalta. Visan äiti huomasi hänen mielialansa.

— En minä tätä tarkoittanut, hän sanoi multaista kättään huiskauttaen. — Mutta mene sisään, ovi on auki, ja keitä meille teetä.

Hakkeri meni epäröiden. Hän ei kehdannut tunnustaa, ettei tiennyt, miten täällä tee valmistettiin. Kotona hän kyllä olisi osannut, kun piti keittää vain vesi, kaataa se kuppiin ja upottaa pussi sekaan. Mutta täällä ei tunnettu teepusseja, vaan purkeissa oli erituoksuisia yrttejä, ja niistä haudutettiin teetä kannussa. Se oli näyttänyt kovin monimutkaiselta kun hän oli katsonut kuinka se tapahtui.

Onneksi Ville tuli sisään ja neuvoi, ja Hakkeri pääsi pulasta. Ville valitsi mieluisensa teepurkinkin. Hän touhusi iloisena ja hymyilevänä.

— Ne adoptoi mut, hän sanoi äkkiä. — Nyt mä olen ihan niiden oma poika.

Ville oli kasvattilapsi, vaikka ei sitä enää usein muistanutkaan.

— Ai jaa, Hakkeri sanoi. — No sehän on hyvä.

— Vaikkei se mitään muuttanut, paitsi mun sukunimen, se muutettiin kans, Ville sanoi. — Mä olen nyt Ville Koivu.

Hakkeri sanoi ajatuksissaan, että nimi kuulosti ihan hyvältä. Mutta hän katsoi ihmeissään ympärilleen naapurin tupakeittiössä. Täälläkin oli siivottu. Jotain outoa oli kyllä nyt tapahtumassa: kaikki tavarat olivat ojennuksessa.

Hakkerin valtasi kummallinen levottomuus. Tältä olisi varmaan tuntunut, jos joskus olisi käynyt niin, että omat vanhemmat olisivat alkaneet laiminlyödä kodinhoidon — jos olisi huomannut pihan villiintyvän ja sekasotkun lisääntyvän sisällä.

— Miks teillä nyt noin putsataan? Hakkeri kysyi Villeltä, joka leikkasi juuri pullaa teen kanssa syötäväksi. Pullan sekaan oli ilmeisesti leivottu puolukoita. Perheen omituiset syötävät sentään olivat ennallaan.

— No kun me myydään tämä, Ville sanoi innoissaan.

Hakkerista tuntui, kuin kuilu olisi auennut eteen. Koko lapsuutensa, niin kauan kuin hän muisti, Visa oli ollut hänen paras kaverinsa. Visan perhe oli aina asunut tässä heidän vieressään. Tietenkin muutkin ystävät olivat tärkeitä, Reko ja Terhi ja Elisa, koko se joukko, joka muodosti Kultaisen Salaman. Mutta Visa oli tärkein.

— Miksi? Hakkeri änkytti.

— Kun me muutetaan, Ville sanoi iloisesti.

— Minne?

— Tota en mä muista sen nimee, Ville sanoi. — Jonnekin. Odotas…

Hän juoksi huoneeseensa ja tuli sieltä kartta kädessään, levitti sen pöydälle. Hakkeri tuli katsomaan ja ajatteli, että nyt Ville oli erehtynyt. Vasta syksyllä toiselle luokalle menevä ei tietenkään voinut tuntea karttaa, ja Hakkeri yritti olla hymyilemättä, kun pikkupoika osoitti kohtaa Afrikan lounaisrannikolla.

— Tonne, Ville sanoi.

Ruohonleikkuri ulkona vaikeni. Tee oli hautumassa, ja Hakkeri meni kuistille. Hänen mielensä oli raskas. Visa muuttaisi jonnekin pois, se oli jo aivan tarpeeksi paha asia, mutta se, ettei hän ollut kertonut siitä mitään, teki kaiken vielä pahemmaksi. Ja kun Visa tuli kuistille ja hymyili, Hakkeri ei voinut pidättää harmiaan.

— Mikset sä kertonut? hän kysyi.

Visa näytti hiukan syylliseltä.

— Mä sain itekin tietää vasta vähän aikaa sitten, hän sanoi. — Kun koko juttu tuli niin äkkiä. Isä ja äiti oli kyllä hakeneet sinne töihin jo ajat sitten, mutta ne luuli, ettei niitä valittaisi. Ihmettelen mäkin, että ne sinne otettiin. Mutta isä osoitti kuulemma testeissä johtajantaitoja, ja äiti järjestelykykyä.

Visa nauroi, ja Hakkeriakin nauratti. Visan kiltin ja syrjäänvetäytyvän isän johtajanominaisuuksia ei hänkään ollut ikinä huomannut, ja äidin järjestelykyky oli ilmennyt vain taitona löytää uskomattomasta sekasotkustakin tarvittavat tavarat.

— Ja sä oot iloinen kun te