Pikipallon seuraajat

By Elina Aro

Pian on kesä, ja 12-vuotiaan Jukan elämässä tapahtuu jännittäviä asioita. Ovathan vanhemmat päättäneet rakentaa perheelle aivan uuden kesähuvilan! Mutta miten Jukan rakas mutta hankala Pikipallo-kukko mahtaa viihtyä uudessa kesäpaikassa? Viime kesänä Pikipallo oli vielä suloinen tipu, mutta nyt se on iso kukko, josta on myös harmia. Millainen elämä olisi Pikipallolle parasta? Kesään mahtuu sekä luopumista että suurta iloa – ja vauhdikkaan kesän jälkeen on samaan aikaan haikeaa ja hauskaa palata koulunpenkille.Pikipallon seuraajat on ihastuttava poikakirja täynnä kesäloman lumoa.Pikipallo on sisaruksiaan pienempi kananpoika. Sen minkä Pikipallo häviää koossa, se voittaa älyssä – ja Jukka-nimisellä pojalla on täysi työ pysyä Pikipallon perässä...

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 25, 2022
• ISBN: 9788726844474

Book preview

Pikipallon seuraajat

Copyright © 1959, 2022 Elina Aro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726844474

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

— Aikaihmiset ovat jokseenkin typeriä, Jukka ajatteli kieputtaen otsatukkaansa sormen ympärille. Jos he keksivät uuden ajatuksen, niin se melskaa heidän päässään yhtä mittaa. Eikä mistään muusta osata puhua.

Tavallaan Jukka oli oikeassa. Tällä kertaa aikuisten kaikki mahdolliset ajatukset kohdistuivat huvilaan. Uuteen huvilaan nimittäin.

Jo syyskuussa isä oli sanonut ruokapöydässä:

— Sudenpesä alkaa olla vähitellen liian ahdas meidän perheelle.

Se oli aika pitkä lause isän sanomaksi, ja sopi arvata, että hän oli harkinnut perusteellisesti, ennen kuin sanoi sen ääneen.

Äiti oli henkäissyt ihastuneena ja sanonut miettineensä ihan samaa asiaa jo kolme vuotta. Hän suorastaan ihmetteli, ettei isä ollut huomannut sitä aikaisemmin. Kauppa oli liian kaukana. Maitotaloon oli pitkä matka myrskyisellä säällä, ja Pirkko tarvitsi oman huoneen yhtä hyvin huvilalla kuin Seppolassa.

Seuraavalla viikolla isä oli tuonut ensimmäiset huvilanpiirustukset taloon. Ja siitä pitäen puheenaihe oli säilynyt melkein muuttumattomana. Yksi huone enemmän vaiko vähemmän, suuri keittiö vai pieni keittiö, tiilitakka vai rapattu takka, Ahola vai Lehtonen rakentamaan.

Entä huvilan paikka sitten. Tänään äiti päätti, että uuden huvilan piti olla mahdollisimman lähellä Seppolaa, niin että kannatti perustaa sinne puutarha ja hoitaa se syksyin keväin Seppolasta käsin.

Huomenna hän keksi, ettei opettaja parka voi sellaiseen sortua: kevät ja syksy olivat kaikkein täysimmät työajat koulussa. Ei puutarhaa ollenkaan, valkoinen ruusupensas vain ikkunan alle ja maksaruohoa kallion kupeeseen.

Joulun maissa äiti halusi siirtyä kesäksi kokonaan toiselle puolelle Suomea. Se kehittäisi lapsia ja virkistäisi väsyneitä vanhempia. Hän tahtoi meren rantaan, missä aaltojen kuohu humisisi rantakallioita vasten. Mutta tuskin viikko oli kulunut umpeen, kun äiti huomasi, että meri oli aivan liian vaarallinen paikka sellaiselle pienelle pojalle kuin Jukka, joka aivan varmaan ottaisi salaa moottoriveneen ja menehtyisi jonnekin pauhaavalle ulapalle.

Vuoroin äiti ylisti savolaismaiseman leppoisaa rauhaa, vuoroin pienen maalaiskirkonkylän kiemurtelevien teitten idylliä, kunnes isä sitten kerran maaliskuussa paukautti:

— Nyt se on selvä.

Hänellä oli kädessään allekirjoitettu paperi, joka oikeutti hänet rakentamaan huvilan toistaiseksi jakamattomalle Honkalan veljesten perintömaalle Kutilaan.

— Hienoa, karjaisi Jukka. Siellä on Anssi.

— Ja Mika! Ja Ani! tytöt jatkoivat yhteen ääneen.

— Minusta niemi on aina ollut kaunis. Mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että voimme rakentaa sinne.

— Harjulle, isä sanoi ja pyöritti paperia käsissään.

Hän näytti ylen tyytyväiseltä. Eikä se ollut mikään ihme, sillä hän oli viettänyt kaikki kesät koulupoika-ajasta lähtien Kutilassa. Ja koko Honkalan perhe oli viettänyt Kutilan Koivulahdessa joka kesä pari hauskaa viikkoa Eikka-sedän ja hänen perheensä luona.

Äiti näytti pettyneeltä. Hän oli valinnut ja valinnut, ja jälleen isä oli tehnyt ratkaisun ennen häntä.

Kun huvilan paikka oli selvä, alkoivat suunnittelut uudelleen, ja sitten viimein tulivat käytännölliset rakennuspuuhat.

Kun koko touhu oli näin ollen jatkunut syksystä talveen, talvesta kevääseen ja keväästä liki juhannusta, ei tosiaankaan ollut mikään ihme, että Jukka tunsi itsensä vallan loppuun uuvutetuksi. Niin että kun isä viimein tuli onnellisena huvilankatsastusmatkalta ja ilmoitti: Se on valmis, ja kun äiti vielä toitotti: Niin ihana! Ette usko miten ihana se on, Jukka oli melkein valmis kaivamaan Sudenpesän avaimet esille ja lähtemään yksinään kesänviettoon vanhaan kalamökkiin, joka vuosien mittaan oli tullut tutuksi ja mieluisaksi paikaksi.

Uusi huvila tuntui tympeältä. Anssi ja Mika olivat ainoa seikka, joka vähän ilahdutti. Mutta Jukka yritti huuliaan mutistaen unohtaa heidät ja vain ajatella, miten typerää oli raahata tavarat mahdottoman matkan päähän vieraaseen talontötteröön — sillä tötterö se totisesti oli, mikäli vanhempien kuvauksiin oli uskomista.

— Maanantaina muutetaan, äiti sanoi. Miten ihana on päästä Seppolan tomusta raikkaaseen maalaisilmaan ja vaihtaa pimeä Sudenpesä avariin ja uudenaikaisiin Suojiin.

Niin typerää ja äitimäistä. Äiti puhui oikein kaikkien äitien tyyppikieltä. Tomu ja raikas maalaisilma ja uudenaikaiset suojat! Jukan piti oikein purra hampaat yhteen, että sai kiukkunsa hillityksi.

Jukan päässä alkoi kypsyä raisu suunnitelma, miten hän saisi Anssin puolelleen, kyllästymään raikkaaseen maalaisilmaan ja lähtemään huimalle seikkailulle koskemattomaan korpeen.

— Terve.

— Hei. Jukka tunsi mielialansa alkavan nousta lujaa kyytiä, sillä hänen eteensä oli ilmaantunut kookas varjo, jonka miltei onnistui peittää ikkuna.

Hänen uskollinen luokkatoverinsa Pena oli saapastellut sisään avoimesta pihaovesta.

— Jokos pääset kävelemään? Jukka kysyi.

— Pöh, ei tässä hätää. Mä nujersin ne kohta. Sanoin vaan, että Tsöötsilli istui kolme vuotta ensimmäisellä luokalla ja oli siitä kiitollinen kuolemaansa saakka, kun sillä lailla sai hyvän pohjan alleen elämää varten.

— Kyllä Churchill vieläkin elää.

— Se on pikku seikka, mutta kyllä vaan hän istui kolme vuotta samalla luokalla. Amerikka on kyllä reilu maa.

— Englanti.

— Molemmat on reiluja maita, niissä saa istua luokalla niin kauan, että oppii asiat perusteellisesti. Ajattele vain tuota suomen kielioppia, josta Loppuhenkonen antoi mulle ihan suotta kyllä nelosen. Niin kamala määrä sijaismuotoja ja yhtä kamala määrä päätteitä. Eikä edes opeteta elävästi.

— Ensi vuonna ollaan sitten eri luokilla.

— Pihamaalla tavataan. — Ota purukumi.

Jukka tarttui hanakasti lahjoitukseen kuunneltuaan hetken, ettei vain äiti ollut sattunut tajuamaan lahjoituksen laatua. Sitten hän tunki sen nopeasti suuhunsa.

Sekä isä että äiti vihasivat purukumia. Kykenemättä kuitenkaan sanomaan, mitä pahaa purukumissa oli. Näytti muka rumalta. Niin kuin ei sitten moni aikuisten harrastama tapa olisi näyttänyt rumalta. Esimerkiksi käsikynkässä kävely. Tuskin se oli tarpeellisempaa tai hyödyllisempää kuin purukumi.

— Kai te lähdette kohta puoleen sille teidän uudelle huvilalle, Pena tiedusteli ja väänsi itsensä istumaan Jukan viereen laverille.

Jukka ei vastannut. Hän riiputti laihoja sääriään vuoteen reunan yli ja kipristeli varpaitaan kumitossuissa. Kummallista, ihan kuin jalkapohjissa olisi juossut muurahaisia.

Pena kaivoi kielellään taitavasti purukumin irti hampaiden raosta ja työnsi samalla kädet syvälle housuntaskuihin.

— Kävin tässä asemalla ja kysyin, mitä kukon kuljettaminen Kutilaan maksaa. Se pitää lähettää eläinvaunussa.

Jukka havahtui nopeasti, pyyhkäisi vaalean hiustupsun otsaltaan ja kysyi laskien samalla pankkitilinsä numeroita:

— Paljonko?

— Kolmesataa viisitoista. Ja jos sattuu jotakin kronkelia vaihtoasemalla, voi se jäädä toiseen junaan, ja se pitää sitten asemalta hakea erikoiskyydillä. Sekin maksaa. Ja jos joutuvat syöttämään sitä sillä aikaa asemalla, niin sekin maksaa.

Pena veti esiin kannettoman lehtiön sinisen puseronsa taskusta, kostutti sormensa ja pyyhkäisi pari täyteen kirjoitettua lehteä pois edestä.

— Tässä. Voi tehdä kahdeksansataa kuusikymmentä markkaa, jos on oikein huono säkä. Tehdäänkö afääriä?

Jukka hyppäsi pystyyn. Hänestä tuntui, kuin polvilumpiot olisivat ruvenneet tutisemaan. Hän tuijotti otsatukkansa alta Penaa, joka könötti hämmentymättä paikoillaan selkä vasten Yhdysvaltojen karttaa.

— Tarkoitatko sinä Pikipalloa?

— Älä hikeenny. Tuumasin vain hyvän ystävyyden nimessä vapauttaa sinut kaikista huolista. Yksi kukko sinne tai tänne. Kun on toisella luokalla oppikoulussa, ei luulisi yhden kukon noin mahdottomasti meinaavan. Ihan kuin nukke likkalapsille.

Jukka tunsi korvalehtiensä kuumenevan. Silti hän yritti näyttää rauhalliselta.

— Mitä sitten tarjoat?

— Kaksisataa.

Jukka aivan sähähti. Että Pena kehtasi. Oliko se mikään hinta erinomaisen kauniista ja viisaasta ja muhkeasta kukosta, jolla oli ollut aivan ihmeellinen elämänkaari.

— Kun laskee sen kahdeksansataa kuusikymmentä, jota et menetä, tulee hinnaksi tuhat kuusikymmentä. Mistään kukosta maailmassa ei ole koskaan maksettu semmoista hintaa.

— Turha vaiva. Pikipalloa en myy. Se