Kairon kaunotar

By Tuija Lehtinen

Romantiikkaa ja jännitystä viktoriaanisessa KairossaRanskan Kairon-suurlähettilään tytär Simone Leroux tahtoisi päästä tutkimaan eksoottista Egyptiä, mutta tuskastunut ja ylihuolehtiva äiti rajoittaa tyttärensä menoja. Onneksi Kairon seurapiireissä riittää kansainvälisiä kavaljeereja huvittamaan niin äitiä kuin tytärtäkin. On ranskalaisia luutnantteja, englantilaisia upseereja ja arvoituksellinen mustasilmäinen Ilja Mustrov kaukaa pohjolasta. Kukaan ei tiedä, mitä salaperäinen Mustrov tekee ja kenen laskuun – mutta Simone ei saa miestä mielestään, vaikka Pariisissa odottaa herttainen viulisti Alan, jolle Simone on vannonut uskollisuutta. Tuija Lehtisen mukaansatempaava romanttinen kertomus vie 1800-luvun Egyptiin, jossa päästään seikkailemaan niin Niilille, pyramideihin kuin hiekka-aavikollekin. Kirja on alun perin julkaistu nimellä Johanna Koivu.Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 21, 2023
• ISBN: 9788728407325

Book preview

Kairon kaunotar

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1987, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407325

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Simone Leroux nojasi parvekkeen kaiteeseen ja katseli lyhdyin valaistua puutarhaa, kuunteli ihmisääniä joita kantautui kauempaa palveluskunnan asunnoista ja korkean muurin takaa kadulta. Vieraan kielen outo sointi ei ollut lakannut viehättämästä häntä, vaikka hän oli ollut Kairossa jo useamman viikon. Kaikki Egyptissä tuntui hänestä jännittävältä ja eksoottiselta verrattuna Pariisiin, jossa hän siihenastisen elämänsä oli elänyt. Pariisikin oli ollut meluisa ja kiireinen kaupunki, mutta sen meteli oli kovaa ja kylmää. Kun taas täällä Kairossa kaikki tapahtui kiihkeästi, suureen ääneen selittäen, kuin maailma olisi mullistunut siinä paikassa. Mutta hyvin pian Simone oli huomannut, että vaikka tuo vaikutelma tuli, tapahtui itse asia vasta joskus. Huomenna tai ylihuomenna, kenties ensi viikolla. Maman, Simonen äiti, hermostui vähintäin kerran päivässä palveluskuntaan, ja Simone tiesi että häntä nimitettiin palvelijoiden keskuudessa vähemmän imartelevilla nimityksillä. Jonakin päivänä maman tajuaisi, ettei hoputtaminen mitään auttanut. Muttei hän sitä lopettaisi, vaan aiheuttaisi itselleen jatkuvia päänsärkykohtauksia suremalla etukäteen asioita. Sitäkään maman ei ollut tajunnut, että vaikka mitään ei näyttänyt tapahtuvan, niin todella tärkeistä asioista palvelijat kuitenkin huolehtivat. Kun vieraita tuli, oli talo aina moitteettomassa kunnossa ja ateriat loistavia. Ruokalista vain ei koskaan ollut se, mitä oli pyydetty.

— Tämä huvittava, mieletön maa, Simone hymyili, nähdessään kahden pikkupojan jahtaavan virttyneen näköistä kissaa kultakalalammikon luona. Näille maksettiin siitä korvausta, etteivät kulkukissat tyhjentäneet lammikkoa kaloista. Silti kaloja aina katosi, mutta kissan sijaan Simone epäili usean niistä paistuvan poikien kotona. Palveluskunta piti joitakin asioita luontaisetuina, katsoi että Ranskan suurlähetystöllä oli varaa ja etenkin kunnia antaa heille lahjoja tässä muodossa. Simonen isä, suurlähettiläs Jean Leroux myhäili ajattelutavalle ja oli sanonut puolisolleen, että niin kauan kuin varastaminen pysyi kohtuudessa, siihen ei pitänyt puuttua. Tyytyväinen palveluskunta oli uskollinen, ja sellainen oli harvinaisuus missä tahansa maailman kolkassa.

— Ei Pariisissa koskaan, maman maukaisi siihen kärsivästi.

Marie Leroux ei olisi halunnut tulla Kairoon. Hän oli ylhäistä pariisilaista sukua ja oli sitä mieltä, että Pariisi oli ainoa kultturelli paikka maailmassa. Hän rakasti seurapiiritapahtumia, juhlien järjestämistä ja heidän Pariisin talossaan oli vietetty upeita tanssiaisia joihin oli osallistunut valtakunnan tärkeimpiä henkilöitä puolisoineen. Simonen isä oli myös vanhaa aatelista sukua, ja siten itseoikeutettu kuulumaan seurapiireihin. Mutta hän ei ollut tyytynyt vain hankkimaan nimellistä koulutusta ja elämään juhlien pyörteissä, vaan oli opiskellut yliopistossa tuomariksi. Monta vuotta hän oli ollut valtion palveluksessa, ulkomaan asioiden puolella, ja oli arvostettu ja jonkun verran pelättykin mies nopean älynsä vuoksi. Diplomaatin uraa hän ei ollut koskaan ajatellut, ja kun asia oli tullut ajankohtaiseksi pari kuukautta sitten, oli hän harkinnut asiaa hyvin huolellisesti.

Egypti oli levoton maa, ja Jean Lerouxia oli arveluttanut tuoda mukanaan perhettään. Mutta toisaalta ilman näitä hän ei olisi halunnut lähteä. Asian ratkaisi ehkä se, kun hänelle kerrottiin, että Ranska tarvitsi häntä ja valtakunnan etujen mukaista oli, että Kairossa oli hänen kaltaisensa diplomaattinen ja kuitenkin peräänantamaton mies.

— Sehän on likainen, inhottava maa! Marie Leroux vaikersi, kun Jean Leroux kertoi hänelle ja Simonelle päätöksestään. — Miksi niiden ihmisten elämään pitäisi puuttua? Arabien!

— Siellä on muitakin ja eritoten meidän merentakaisen naapurimme väkeä. Meidän täytyy olla selvillä siitä, mitä englantilaisilla on tekeillä, Jean Leroux sanoi vakavana. — He ovat saaneet liian suuren jalansijan Egyptissä. He omistavat Suezin kanavan ja kuten varmaan muistat, vuonna kahdeksankymmentäkaksi he miehittivät maan varjellakseen etujaan siellä.

— Se inhottava nainen, Marie värähti. — Hänen sormensa pitävät naruja tiukasti vaikka hän muka on syrjään vetäytyneenä siinä suuressa rumassa palatsissaan Lontoossa.

— Inhottava on ehkä väärä sana kuvaamaan kuningatar Viktoriaa, Jean Leroux hymähti. — Ja kun me olemme Kairossa, on sinun varottava sanojasi, Marie. Hänen ystäviään on joka puolella.

— Hänen vakoilijoitaan, Marie pyrskähti. — Minä en voi ymmärtää, että sinä haluat viedä meidät tuohon turvattomaan maahan.

— Meillä on siellä diplomaattinen koskemattomuus.

— Kaksi sanaa, jotka eivät takaa mitään, Marie voihkaisi ja väänteli käsissään pientä pitsinenäliinaa. Simone oli arvannut äitinsä ajatukset ja odotellut uteliaana, miten tämä esittäisi asian niin ettei loukkaisi isää. — Oletko sinä ajatellut Simonen tulevaisuutta? maman aloitti. — Minähän olen asemani piireissä jo aikaa sitten vakiinnuttanut, eikä se katoa vaikka me olisimme poissa vuosia. Mutta Simone, hänhän on vasta aloittelemassa seuraelämää. Et sinä voi sysätä syrjään tyttäresi onnea oman onnesi kustannuksella, Jean.

— Sinä ehdotat, että te jäisitte tänne joksikin aikaa ja vasta sitten tulisitte Kairoon? Jean Lerox sanoi kulmat kurtistuen.

— Eihän Simone ilman esiliinaa voi jäädä, Marie katsahti tytärtään huolestuneesti. — Mitä ihmisetkin sanoisivat.

— Mitä ihmiset siitä sanoisivat, jos te ette lähtisi mukaan? Jean Leroux hymyili vähän vinosti. — Marie rakas, minä olen ajatellut hyvinkin paljon Simonea ja tullut siihen tulokseen, että hän ehtii osallistua seuraelämään meidän palattuammekin. Eikä Kairo mikään tapahtumaköyhä paikka ole, sielläkin on seurapiiritapahtumia. Simone voi hyvinkin tutustua siellä mielenkiintoisiin ihmisiin.

— Mitä siellä muuta on kuin englantilaisia sotilaita, niitä moukkia, Marie värähti vastenmielisyydestä.

— Siellä on paljon ranskalaisia, myös muiden maiden diplomaatteja ja tottakai englantilaisia miehittäjiä. Mutta Marie hyvä, he ovat ihmisiä siinä kuin muutkin.

— Englantilaisetko? Marie sanoi sanoinkuvaamattoman epäuskoisesti ja yritti turvautua hajusuolapulloon. Mutta jätti sen, havaitessaan päättäväiset rypyt miehensä nenäjuuressa.

Tottakai äiti oli tuomittu häviämään se keskustelu, Simone oli tiennyt heti. Mutta sinnikkäästi tämä oli vielä yrittänyt vedota mieheensä ja vetänyt puheeseen mukaan Simonen vanhemman veljen Jean-Paulin, joka juuri oli avioitunut. Äiti oli sanonut, että nuoripari tarvitsi tukea ja apua talon kunnostamisessa ja kutsujen valmistelemisessa. Siihen isä oli todennut kuivasti, että suurimman palveluksen Marie tekisi näille jättämällä nämä rauhaan. Jokaisen piti oppia määrätyt asiat itse.