Rakkauden kesä

By Tuija Lehtinen

Hurmaavan kesäinen historiallinen rakkaustarina 1900-luvun alun Suomesta!Staavaa ärsyttää, ja pahasti. Isä, tohtori Bruun, raahaa koko perheen meren rannalle pensionaatti Amalialle kesänviettoon, myös tyttärensä. Ja sitähän ei Staava halua! Hän viettäisi kesänsä paljon mieluummin Helsingissä, kaupungin vilkkeessä ja upseeri Dimitri Pogodinin lähellä. Mies saa Staavan sydämen läpättämään, ja ikävä raastaa kun hän joutuu kauas tästä. Staava käy salaiseen kirjeenvaihtoon Dimitrin kanssa, ja sanat saavat välillä posket punehtumaan. Myös pensionaatissa kulkee kuitenkin monia kiintoisia nuoria herroja, eikä elämä sittenkään aivan täysin tylsää ole. Miten Staavan käy rakkaudessa? Muuttaako kesä hänen tunteensa Dimitriä kohtaan?Rakkauden kesä on julkaistu alunperin kirjailijanimellä Minna Skog.Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 2, 2023
• ISBN: 9788728407431

Book preview

Rakkauden kesä

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1985, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407431

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Tohtori Bruunin talon suuressa salissa vallitsi iltapäivän kiireetön tunnelma. Verhojen lomitse pilkisti keväinen aurinko, joka sai tapettien kultaukset hohtamaan himmeästi ja kristallikruunun taidokkaat pisaranmuotoiset osat kimalsivat kuin jää säteiden tavoittaessa ne. Oli hitusen uneliaskin tunnelma, ja sohvalla istuva nuori tumma nainen olisi varmasti nukahtanut ellei häntä tämän tästä olisi säpsähdyttänyt todellisuuteen riitasointu, jonka sai aikaan flyygeliä tapaileva tyttökaksikko.

— Ottakaa alusta, Staava sanoi, kun musiikki sai aikaan kylmänväreitä hänen ihollaan. — Neiti Örnqvist ei ole suotta valittanut äidille teidän harjoittelun puutettanne.

— Mutta Staava, pikkutytöistä vanhempi sanoi suutaan mutristaen. — Minä tiedän, sinä tiedät, äiti tietää ja varsinkin neiti Örnqvist tietää, ettemme me ole lahjakkaita. Tämä on ihan turhaa koko soiton opettelu. Niillä markoilla olisi tärkeämpääkin käyttöä.

— Ja mikähän se käyttö olisi? Staava kysyi huvittuneena. — Ryssän imelääkö sinä menisit ostamaan?

Kysymykseensä Staava ei saanut vastausta, vaan pikkusisko, Vilhelmiina, kääntyi takaisin koskettimiin päin ja alkoi juoksuttaa sormia niin sukkelaan että nuoremmalla oli vaikeuksia saada kappaleesta kiinni. Niinpä Vilhelmiina, kotoisemmin Miina, oli puoli kappaletta edellä ja Olga haparoi omat sointunsa jotenkuten loppuun ja katsoi sitten hyväksymistä kerjäten Staavaa. Olgalla oli pienet pyöreät kullanväriset silmälasit, tiukasti letitetty tukka ja hän oli huvittavan pikkuvanhan näköinen niine laseineen. Totuus pikkutytöistä oli kumminkin se, että Olga oli villimpi, nokkelampi keksimään kepposia ja niistä sai yleensä syyn niskoilleen Miina, jolla oli veikeät hymykuopat ja vilkkuvat ruskeat silmät. Miinasta tulisi kaunotar, se oli selvää, mutta koska Miina oli luonteeltaan vaatimaton, niin sydämen kauneuttakin varmasti riittäisi. Ne hymykuopat, Staava ajatteli, kun pikkutytöt jatkoivat soittoläksyn harjoittelua, miten monesti hän olikaan toivonut, että olisi itsekin perinyt ne. Mutta Miina oli heistä kolmesta ainoa, joka oli tässä suhteessa tullut äitiin. Isältä taas he olivat saaneet tummat värinsä, liki pikimustat hiukset ja ruskeat silmät, ja isän pienoiseksi pettymykseksi he kaikki olivat tyttöjä.

Tohtori Bruun ei ollut koskaan ilmaissut sanoin eikä teoin sitä asiaa tyttärilleen saati vaimolleen, että olisi toivonut poikaa perheeseen. Hän rakasti syvästi kauniita naisiaan, niin kuin hän itse tapasi sanoa, ja halusi antaa näille kaiken. Mutta joistakin seikoista Staava oli tajunnut isän pojan kaipuun. Siitä, että isä oli ollut pettynyt, kun hän ei ollut halunnut jatkaa ylioppilaaksi saakka. Siitä, kun häntä ei kiinnostanut lääkärin ammatti, pikemminkin kauhistutti kaikki sairauden ajatteleminen.

— Uusi vuosisata, uudet tuulet, tohtori Bruun yritti rohkaista. — Naisilla on yhtäläinen mahdollisuus opiskella ja saada hyvä ammatti. Me koulutamme teidät mihin te ikinä haluatte.

Niin, varallisuudesta ei oppi ollut kiinni, sillä tohtori Bruun oli hyvin varakas mies. Hän oli suosittu lääkäri Helsingin vauraan väen keskuudessa, ja luennoi sen lisäksi yliopistolla. Mutta oli ollut aikoja, jolloin tohtori oli tehnyt hyvin pitkää työpäivää; ensin sairaalassa ja sitten privaatilla vastaanotolla, ja Staavan lapsuuteen oli kuulunut se, ettei isä ollut kotona iltaisin niin kuin nykyisin useimmiten. Kun tohtori Bruun sitten oli perehtynyt hermostollisiin sairauksiin, ja hoitanut menestyksellisesti erästä oikuistaan tunnettua paronitarta, niin privaattipotilaita oli tullut niin että sairaalatyö oli liki kokonaan jäänyt. Leikkauksia tohtori enää suoritti sairaalassa, loistava kirurgi kun oli hermosairauksien hoidon lisäksi. Ammatillinen etevyys ei ehkä silti olisi taannut tohtorille suosiota ja vankkaa asemaa pelkästään, sen Staava oli jälkeenpäin tajunnut.

Tohtori Bruun oli hyvin komea mies, eikä vielä viisissäkymmenissäkään näyttänyt päiväkään vanhemmalta kuin viitisentoista vuotta sitten. Hän oli huumorintajuinen, hyvä seuramies, ja hän oli ollut todella paljon poissa kotoa Staavan ollessa pieni. Nyt aikuisena Staava ymmärsi äidin huolestuneet ilmeet, ja surumielisyyden tämän silmissä. Äiti oli vanhaa ruotsalaista sukua, hyvän kasvatuksen saanut ja täysin seurapiirikelpoinen. Mutta siihen aikaan kutsu saapui yleensä vain tohtorille, ammatillisissa merkeissä, mutta monista tilaisuuksista tohtori oli palannut hyväntuulisena, sikareilta ja punssilta tuoksahtaen.

Onneksi isä oli rauhoittunut, Staava ajatteli. Ei hän osannut tuomita isän menemisiä, ja olihan äitikin antanut kaiken anteeksi aikanaan. Ja seurapiireistä, ylellisestä elämästä ja juhlista oli niin helppo hurmaantua.’.’. Mutta ne menot tohtori Bruun siis oli jättänyt, kun hänen asemansa oli vakiintunut piireissä. Hän ei enää lähettänyt vaimoa ja tytärtä kesäksi maalle, pois Helsingin pölyistä, vaan he lomailivat yhdessä ulkomailla, ja kun Staava oli kolmentoista, syntyi Vilhelmiina. Pari vuotta myöhemmin Olga.

Ne kesät äidin kanssa kahden, ne tulvahtivat yhtäkkiä Staavan mieleen. Isä oli varannut heille huoneen pensionaatista lähellä Porvoota. Mikä sen nimi nyt oli… Amalian Pensionaatti. He olivat olleet siellä ainakin kolmena kesänä joka kerta kuukauden verran. Isä oli käynyt tervehtimässä heitä pari kertaa loman aikana. Ne kesät olivat olleet kauniita; Staavan mieleen nousi kuvia valkopukuisista aikuisista istumassa puutarhassa, seurustelemassa keskenään. Mansikoita ja kermaa, meri ja veneitä, hän itse paljain jaloin juoksemassa. Ja illat, pitkät illat täynnä hiljaiseloa, sillä kovinkaan usein pensionaattiin ei ollut sattunut muita lapsia kuin hän. Eikä illalla sopinut juosta kylällä enää, vaan piti istua kuuntelemassa aikuisten ikävystyttäviä juttuja. Outoa, että ne kesät tulivat ykskaks mieleen, Staava hymyili itsekseen muistoilleen ja oli niin omissa maailmoissaan, ettei tajunnut, kuinka Olga nyhjäisi Miinaa kädestä. Olga vinkkasi kohti kissaa, joka vanui kukkapylvään vieressä olevalla tuolilla, kerällä tyynyn päällä. Ja Miinan tapaillessa koskettimia, Olga hiipi kissan luo, toi sen kosketinrivin alkuun ja laiskanhitaasti kissa lähti kohti lankakerää, jonka hän asetti houkutukseksi toiseen päähän. Kissan soittaessa pikkutytöt livistivät salista, ja hetkeä myöhemmin Staava kuuli vaimeaa kikatusta keittiön suunnasta.

— Mokomat, Staava mutisi ottaesaan kissan syliinsä ennen kuin se sai revittyä äidin lankakerän. — Kisukisu, pysy sinä täällä salissa, ettei Leo anna sinulle kyytiä.

Leo oli Staavan koira, upea pikäkarvainen vinttikoira, jota sanottiin Afgaanin koiraksi. Leo oli vielä aika penikka, ja useimmiten se ja kissa tulivat hyvin toimeen keskenään; vanha kissa oli hyväksynyt koiranpenikan taloon. Mutta toisinaan Leo intaantui koviin otteisiin, oli kuin leijona nimensä mukaan ja antoi kissalle kyytiä. Pari kukkapylvästä oli kaatunut kumoon, ja äiti oli ollut pahoillaan hellästi vaalimiensa kasvien tuhosta. Nykyisin Leolta oli pääsy saliin kielletty, ja Staava sulkikin ovet visusti jälkeensä. Pikkusiskojen olisi pitänyt harjoitella vielä, Staava tiesi, mutta tällaisena kauniina päivänä se oli kuin tervanjuontia vilkkaille lapsille. Jos opettaja olisi ollut joku muu kuin neiti Örnqvist, Staava ajatteli, niin tyttöjen suhtautuminen olisi voinut olla toinen. Neiti kun oli kuiva, tuimailmeinen ikäneito, hyvin taitava pianisti toki, mutta ankara ja huumorintajuton. Vähän liian turhantarkkakin hän oli, ja virheiden sattuessa hän joskus napautti pienellä tahtipuikolla tyttöjä sormille.

— Varsinainen riivinrauta, Olga oli kerran puuskahtanut, mikä oli saanut tohtorin hymyilemään huvittuneesti. Mutta tyttöjen rukouksista huolimatta soittotunteja ei lopetettu, eikä opettajaa vaihdettu. Sillä neiti Örnqvist oli niitä köyhtyneitä aatelisia, joiden toimeentulo oli hyvin hankalaa, koska he osasivat tehdä niin vähän. Ehkä se tieto, että sai opettaa tavallaan armosta, teki neidistä entistä tiukemman. Ylpeys ei kadonnut, vaikka joutui nöyrtymään monissa asioissa.

Tavallisesti neiti piti tunnin ensin Olgalle ja sitten Miinalle, sillä tytöt olivat eri asteella opinnoissaan. Mutta nyt oli tehty poikkeus, sillä kesän lopussa tohtori Bruun viettäisi viisikymmenvuotispäiviään ja tohtorinna oli ehdottanut, että tytöt soittaisivat juhlan