Näkinkenkätyttö

By Emmi Köykkä

Näkinkenkätyttö kertoo Katariinasta eli Keijusta, joka on aivan tavallinen yhdeksäsluokkalainen - tai ainakin haluaisi olla. Hänen tyynen pintansa alla piilee kuitenkin salaisuus: pelottava, salakavala olento, Näkki, joka on paljon muutakin kuin mielikuvitushahmo. Sairaus, joka riuduttaa sekä ruumiin että mielen.

Kun sekä todellisuus että kuvitelmat tuntuvat hukuttavan Keijun alleen, hänen on matkattava ajassa taaksepäin Suomen historian nälkäisimpiin vuosiin oppiakseen itse syömään uudelleen. Mutta mikä tai kuka Näkki oikeastaan on? Ja voiko taistelua sitä vastaan koskaan todella voittaa?

Näkinkenkätyttö on yhdistelmä realismia, historiaa ja fantasiaa. Se on tarkoitettu kaikille niille, jotka ovat joskus tunteneet olonsa ulkopuolisiksi jossakin. Niille, jotka eivät aina usko siihen, että kelpaisivat sellaisina kuin ovat. Niille, jotka ovat joskus miettineet suupalan kohdalla, olenko minä ansainnut tämän vai en.

• Language: Suomi
• Publisher: Kesälahti, Kustannus Z
• Release date: Dec 3, 2021
• ISBN: 9789527473054

Emmi Köykkä

Emmi Köykkä (s. 2005) on kemiläinen lukiolainen, joka rakastaa lukemista ja kirjoittamista. Emmi on oman elämänsä satuolento, joka inspiroituu luonnosta, musiikista ja historian tapahtumista. Tällä hetkellä Emmi on toipumassa anoreksiasta. Kirjassaan hän käsittelee sairautta fantasian ja menneiden aikojen kautta. Emmi toivoo, että kirja voisi tuoda lohtua niille, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa.

Book preview

Tämän kirjan valmistumista ovat tukeneet Ulla Pietarinen, Vesa

Puhakka, Laura Rintala ja Kimmo Vääriskoski.

Äidille, kun olet aina siinä.

Sisällysluettelo

PROLOGI

ENSIMMÄINEN LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

Osio V

TOINEN LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

KOLMAS LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

Osio V

NELJÄS LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

VIIDES LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

KUUDES LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

SEITSEMÄS LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

Osio V

KAHDEKSAS LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

Osio V

YHDEKSÄS LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

KYMMENES LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

YHDESTOISTA LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

Osio V

Osio VI

KAHDESTOISTA LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

Osio V

KOLMASTOISTA LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

NELJÄSTOISTA LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

VIIDESTOISTA LUKU

Osio I

Osio II

Osio III

Osio IV

Osio V

Osio VI

EPILOGI

PROLOGI

Mitä nälkä oikeastaan oli? Miltä se tuntui? Oliko se todella niin ihana tunne, että sen saavuttamiseksi saattoi tehdä mitä tahansa? Että mikään muu ei voinut merkitä yhtä paljoa kuin se? Ja vasta, kun olit nälkäinen, saatoit olla onnellinen?

Se nälkä, mitä hän oli tuntenut, ei ollut sellaista, millaista muut ihmiset ajattelivat nälän olevan. Se ei ollut vatsan kurinaa ja sitä, että olo alkoi olla hieman ärtynyt. Se oli sitä, kun tuntui, että oli ontto sisältä. Ontto sydämestä ja ontto mielestä. Kaikki oli hiljaista. Kuin koko ruumiin ja sielun elinvoima olisi järkkynyt. Siinä tunteessa ei ollut onnellisuudelle sijaa.

Joskus, kun katsoi itseään peilistä, tuntui kuin sieltä vastaan tuijottaisi joku aivan tuntematon. Että ne silmät, jotka yleensä olivat tutummat kuin kenelläkään toisella, olivatkin ihan vieraan ihmisen. Jos ihmisen ensinkään. Ne olivat tyhjät ja sameat. Niiden katseesta huokui loputon, niljakas pimeys kuin alhaalta kaivon pinnasta.

Se houkuttelee sinne reunalle, missä se asuu. Se uskottelee, että se tuo onnen. Että mikään muu ei voi sitä tuoda. Se vaatii sinut pala palalta. Et tarkoita, että syöttäisit itsesi sille, mutta lopulta huomaat, että se on vienyt kaiken. Ja vaikka koko olemuksesi huutaa vastalauseita, et pysty lopettamaan.

Pala palalta se vie. Nälkä. Sitä rumempia asioita on vaikeaa edes keksiä, mutta siltikin se kiehtoo niin paljon.

Miksi kukaan kuluttaisi itsensä loppuun sillä tavalla?

ENSIMMÄINEN LUKU

I

Helmikuu 2019

Oli tavanomainen aamupäivä koulun vessassa. Tämän tarinan olisi voinut aloittaa ihanteellisemmassakin paikassa, sillä tuo vessa oli melko törkyinen eikä muutenkaan se kaikista miellyttävin oleskelupaikka.

Katariina Vuorelalle siellä oleskelu oli kuitenkin arkipäivää. Todellisuudessa hän oli paljon mieluummin tuolla vessassa kuin sen ulkopuolella, sillä koulun maailma saattoi olla karu ja äänekäs, silloin kun sille päälle sattui.

Katariina oli pikkuinen tyttö, mikäli nyt viisitoistavuotiasta saattoi vielä pikkuiseksi sanoa. Hän oli niitä ihmisiä, jotka voit ohittaa huomaamatta, että edes ohitit ketään ihmistä. Hän oli niitä, jotka eivät vain jää mieleen, ja vaikka olisit tuntenut hänet vuosia, et ehkä sittenkään osaisi kertoa, miltä hän näyttää.

Kaikin puolin Katariina oli kovin hailakka ja hentoinen. Hänen hiuksensa olivat melkein valkoiset, samoin kuin kulmat ja ripsetkin. Iho oli kalpea, jopa hieman harmahtava. Katariinan silmät olivat niin siniset, että ne saivat hänet näyttämään naiivilta ja lapselliselta.

Hänen silmissään oli melkein aina hieman säikähtänyt katse. Juuri sellainen kuin ihmisellä on silloin, kun hän on vahingossa tehnyt jotain väärin, kuten vaikka rikkonut jotain. Katse muistutti hieman pelästyneen eläimen katsetta, kun se ottaa jalat alleen saalistajansa tieltä.

Katariina oli melko pitkä, mutta muuten niin haalea ja hento, että tuskin häntä huomasikaan. Myöskin hänen vaatteensa olivat niin tavanomaisen arkiset, ettei häntä niistäkään voinut tunnistaa. Hänet oli kuin luotu olemaan hiljaa ja antamaan muiden päättää kaikesta. Ja antamaan muiden puhutella häntä kuin ilmaa ja haalentaa hänen olemustaan aina vain lisää.

Sellainen oli Katariina. Eikä häntä suotta kutsuttu nimellä Keiju. Se oli ollut hänen lempinimensä aina, ja tuskin hänen vanhempansa olivat silloin viisitoista vuotta sitten osanneet aavistaa, miten keijukainen ja huomaamaton Keiju-tytöstä kasvaisi.

Eihän häntä nyt sentään koulussa Keijuksi kutsuttu. Useimmat hänen luokallaan kutsuivat häntä Vuorelaksi, koska no, Katariina oli heidän mielestään liian pitkä sanoa, eivätkä he mitään lempinimeäkään keksineet.

Keiju ei paljoa piitannut siitä, millä nimellä häntä kutsuttiin niinä harvoina kertoina, kun häntä ylipäätään kutsuttiin. Sillä useimmiten hän sai olla rauhassa, kunhan hän vain hyväksyi kaiken, mitä koulussa sattui näkemään ja kuulemaan. Jos hän vain väistyi syrjään niiden hurjien diktaattorien tieltä, jotka ajattelivat omistavansa koko koulun ja saivat opettajatkin neuvottomiksi. Silloin hän oli turvassa.

Kuitenkin syvällä Keijun säikähtäneen, anteeksipyytävän ja lapsellisen olemuksen takana asui myös äly. Sitä ei hänestä oikein päällepäin huomannut, mutta siellä se oli kuitenkin. Keiju ei ollut tyhmä tai huolimaton. Hän oli oikeastaan ikään kuin olemassakin vain sen vuoksi, että sai olla huolellinen ja tehdä kaiken juuri niin kuin täytyi.

Hän oli niitä kympin tyttöjä, joista muut oppilaat eivät pitäneet. Heidän oli nimittäin vaikeaa ymmärtää sitä, että tällainen kympin tyttö ei luonnostaan ollut kympin tyttö, vaan jokaisen kympin hän maksoi suurella ahkeruudella, kyynelillä ja sydänverellä. Ne numerot eivät tulleet koskaan tyhjästä.

Sen tiesi Keijukin, joka käytti koulunkäyntiin varmasti enemmän aikaa ja vaivaa kuin moni muu yhteensä.

Silti hän ei olisi mistään hinnasta kertonut numeroistaan juuri kenellekään, sillä hänelle sopi aivan hyvin se, ettei kukaan kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Ikävää oli kuitenkin se, ettei Keiju voinut olla kiinnittämättä huomiotaan muihin. He kun olivat niin meluisia.

Keiju oli pahaksi tuurikseen saanut opiskelutovereikseen monet niistä oppilaista, joita koulunkäynti ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. He möykkäsivät ja riehuivat niin, että siinä ei kovin helposti keskitytty. Eivätkä opettajatkaan voineet tehdä yhtään mitään.

Keiju ei pitänyt koulusta, ei laisinkaan. Usein hän tuijotti kelloa, jotta pääsisi kotiin – opiskelemaan. Koulussa ylivoimaisesti turvallisin paikka oli koulun vessa, vaikka kyllä senkin ovea jaksoivat toiset hakata. Eikä vessaan voinut mennä kuin vain välitunnilla. Muuten olisi pitänyt sanoa kaikkien kuullen opettajalle, että aikoo mennä vessaan. Se olisi ollut turhan pelottavaa.

Keiju katseli peilikuvaansa, eikä varmuudella voida sanoa, että hän olisi nähnyt siellä peilissä saman, minkä muut ihmiset hänessä näkivät, jos he näkivät häntä ensinkään. Keijun omat ajatukset melkein aina, kun hän katsoi peiliin, olivat niin hermostuneen ahdistuneita, ettei hän olisi missään nimessä halunnut kenenkään toisen joutuvan sellaisia ajattelemaan. Siksi hän pitikin ne omana tietonaan.

Mutta peilikuvan katsominen sai hänet aina niin pois tolaltaan, ettei ollut ihmekään, että hänen katseensa oli nytkin melko säikähtänyt.

Keiju ajatteli kotia ja perhettään, jotta saisi ilkeän varjon mielensä päältä. Keiju olisi niin kovasti halunnut kotiinsa jo nyt, mutta koulua oli vielä monta tuntia jäljellä. Keiju oli vanhempiensa vanhin lapsi, ja hänellä oli myös pikkusisko. Tämän nimi oli Sisko, mikä ei kukaties ollut ehkä se kekseliäin nimi, mutta ainakin sen muisti helposti.

Hänen siskonsa oli Sisko – kaunis ja täydellinen sisko. Sisko harrasti tanssia ja teatteria, ja hän loisti muiden ihmisten edessä. Hän keräsi kaiken valon itseensä ja lähetti sen sitten niille, jotka häntä katsoivat. Keijua valo tuntui kuin välttelevän. Tai sitten se vain heijastui hänestä läpi.

Keiju olisi voinut olla yksikseen kaikki päivät, eikä hän kaivannut ketään itseään katselemaan. Pelkkä ajatuskin siitä, että hän olisi joutunut esiintymään ihmisten edessä, tuntui aina pelottavalta.

Hän soitti kyllä pianoa, muttei ollut esiintynyt muille kuin joskus perheelleen. Eikä hän käynyt millään pianotunneilla vaan oli itse opetellut. Huono hän oli pyytämään apua muutenkin.

Keiju soitti silloin, kun hän oli yksin ja kun hänellä oli aikaa. Pianon ääni saattoi kohota niin lujaksi, että hän itsekin säikähti. Siksi oli parempi soittaa vain silloin, kun kukaan ei ollut kuulemassa. Olisi Keiju halunnut laulaakin, muttei hän osannut. Hänen laulunsa oli epävireistä ja hiljaista, joten harvemmin hän edes yritti.

Sisko osasi laulaa. Hän oli oikeastaan huikean hyvä. Tuli varmasti heidän äitiinsä, joka oli laulanut kuorossa iät ja ajat. Keiju oli oppinut, että ehkä oli parempi vain pitää suunsa kiinni. Se oli hyvä yleisohje kaikille aloille, niin puhumiseen kuin laulamiseenkin.

Keiju rakasti maalaamista ja lukemista. Hän olisi voinut upota kirjojen maailmaan, vaikka loppuelämäkseen, jos olisi ollut aikaa. Hänen oli kuitenkin pakko sen sijaan uppoutua matematiikan ja kemian kirjojen maailmaan, joka ei ollut kyllä lähellekään niin kiehtova.

Mikään ei kiinnostanut Keijua niin paljoa kuin historia. Harmi vain, sekin kouluaine oli loppunut yhdeksännellä luokalla. Keiju olisi halunnut tietää kaiken menneisyydestä ja tutkia sitä päivät pitkät. Mutta eihän hänellä siihenkään ollut aikaa.

Keijun sisäinen maailma oli syvällinen. Hän ei ollut niin naiivi kuin päältäpäin näytti. Hän punnitsi jokaisen kuulemansa ja näkemänsä asian ja määritteli niiden merkityksen täydessä hiljaisuudessa. Hän antoi kaiken tiedon imeytyä sisimpäänsä, jossa se muistutti häntä ja ohjasi toimimaan siten kuin hänelle oli turvallisinta.

Joskus Keiju toivoi, että hän olisi osannut lentää, kuten keijut yleensä. Olisi voinut näyttää, ettei hän ollut niin tavanomainen kuin kaikki aina ajattelivat. Mutta pelkkä ajatuskin sekä nauratti että hävetti häntä.

Hän ei halunnut olla mikään hölmö, joka eleli pää pilvissä. Ja vaikka hänen nimensä olikin Keiju, hänellä ei ollut siipiä tai muitakaan mahdollisuuksia lentää. Hän eli jalat tiukasti maan kamaralla. Ja tällä hetkellä se maa oli koulun vessan likainen lattia.

Kellot soivat jo tunnin alkamisen merkiksi.

II

Oli englannin tunti, mutta se kuulosti enemmänkin sirkukselta tai lastentarhalta. Keiju oli kyllä tottunut meluun luokassaan, mutta kyllä se silti tuppasi häiritsemään keskittymistä.

Kaikki puhuivat omista asioistaan, soittivat musiikkia kännyköistään, juoksentelivat luokassa ympäriinsä ja kiroilivat. Oli pahempaakin ollut. Joskus luokassa tapeltiin kunnolla. Ei ollut myöskään tavatonta, että kolmannen kerroksen ikkunasta lensivät milloin mitkäkin asiat, kuten äidinkielen esseet tai maantiedon kirjat. Luokan sisällä lensivät roskat ja paperilennokit ylen aikaa.

Keiju oli varma, että hänen luokkansa oli se luokka, jonka opettamista kaikki opettajat kaikkein eniten vihasivat. Jotkut kyllä yrittivät peittääkin sen, mutta toiset menettivät malttinsa. Eikä Keiju sitä ihmetellyt. Kuka olisi jaksanut kuunnella pään aukomista oppilailta päivästä toiseen?

Opettajat olivat opettajia. Pelkästään se teki heistä toisten mielestä niin huonoja ihmisiä, että heitä sai kiusata ja piikitellä joka asiasta.

Mutta tämä englannin tunti oli kuitenkin poikkeuksellisen rauhallinen. Tietenkin puhuttiin, ja rumasti puhuttiinkin, mutta kaikki kuitenkin pysyivät jotenkuten omilla paikoillaan.

– No niin! Rauhoitutaan! kailotti opettaja Anita Oinonen.

Oinoseksi häntä kaikki kutsuivat. Hän oli pienikokoinen, eläkeikää lähestyvä nainen, joka puhui paljon. Ei hän sitä luokkaa koskaan täysin rauhalliseksi saanut, jos kukaan sai, mutta ainakaan hän ei ollut romahtanut samalla tavalla kuin pari opettajaa joskus. He olivat siis vaihtaneet työpaikkaa, ja se oli todennäköisesti ollut enemmän tai vähemmän juuri tämän kyseisen luokan syytä.

Keijun luokka oli 9d. Se oli koko koulun viimeinen luokka: suurin numero 9 ja viimeisin aakkonen eli d. Sen enempää luokkia ei tuossa koulussa ollut. Kai se luokka oli alkanut jo monelle olemaan sellainen, että kun sen nimen lukujärjestyksessä huomasi, ei mahtanut kovasti enää hymyilyttää. Ei Keijuakaan hymyilyttänyt olla osa sitä luokkaa.

Tunti pääsi alkamaan – kuten tavallista – parikymmentä minuuttia myöhässä. Englannin tunnit olivat sellaisia, että jopa Keiju uskalsi viitata ja vastata kysymyksiin, joiden hankaluustaso oli useimmiten sitä luokkaa, että miten sanotaan englanniksi minulla on koira.

Englannin tunneilla myös muu luokka saattoi osoittaa aktiivisuuttaan paremmin kuin tavallisesti. Keijun luokkalaiset olivat sellaisia, että kun he tiesivät vastauksen opettajan kysymykseen, he halusivat henkensä kaupalla vastata siihen, ja jos joku muu kehtasi viedä vastausvuoron heiltä, eivät he siitä suuremmin ilahtuneet.

Juuri ne luokan suuret diktaattorit tuntuivat luulevan, että ensisijaisesti heillä oli oikeus vastata noihin kysymyksiin ja osoittaa täten tietämyksensä niistä valtavan vaikeista asioista.

Heidän ei tarvinnut pelätä, että he vastaisivat väärin, koska se ei huonontaisi heidän mainettaan millään tapaa. Keijun puolestaan piti miettiä joka kerta viisi kertaa, mitä hän oli sanomassa, jotta ei vain sanoisi mitään typerää. Koska sehän oli itsestään selvää, että Vuorela kyllä osasi vastata, ja se juuri teki hänestä niin kamalan rasittavan ihmisen. Olihan se ärsyttävää, kun joku jaksoi nähdä vaivaa sellaisten asioiden eteen, jotka eivät toisia voisi vähempää kiinnostaa.

He kävivät läpi viimeisimpiä englannin läksyjä. Olisi voinut luulla, että yhdeksässä vuodessa kuka tahansa olisi oppinut, että kun viittaa, saa vastausvuoron. Muutamat Keijun luokassa kuitenkin edelleenkin luulivat, että kilpaa huutamalla sai parhaiten äänensä esille.

– No niin, mikä on viikkoraha? Oinonen kysyi.

Siitä seurasi epämääräistä muminaa, opettaja antoi vastausvuoron jollekin, mutta tämän ääni peittyi luokan Urpo-nimisen oppilaan kailotukseen:

– Oottakaa nyt, kun mä vastaan!

– Elsalla oli vastausvuoro, sanoi Oinonen.

– Hiljaa, se on ihan tossa kielen päällä. Urpo katsoi vastauksen kirjastaan ja sanoi:

– Se on allowance.

Ja toki siitäkin pienimuotoinen riita syntyi, kun muutama muukin olisi halunnut päästä sanomaan tämän merkittävän sanan. He halusivat olla parhaita siinä, kuten kaikessa muussakin.

Keiju ei tiennyt, että harmittiko vai huvittiko asia häntä. Tuntui kummalliselta, miten joku saattoi pitää niin tärkeänä sitä, että sai vastata noinkin mitättömään kysymykseen. Keiju ei ollut koskaan ymmärtänyt niitä, jotka tekivät kaikkensa saadakseen äänensä kuuluviin.

Jos ajattelee opettajan kannalta ihanteellista oppilasta, Keiju olisi voinut olla sellainen. Keijua kuitenkin hermostutti, jos opettaja toi tämän liian suuresti esille, sillä hän ei halunnut tulla silmätikuksi.

Oinonen antoi hänen vastata usein. Keiju ei rakastanut omaa ääntään, kun hän vastaili kysymyksiin, mutta hän ei kehdannut istua hiljaakaan, jotta opettaja ei olisi luullut hänen olevan omissa ajatuksissaan.

Oli melko pelottavaa sanoa jotain koko luokan kuullen. Joskus luokkalaiset tuntuivat hämmästyvän sitä, että hänen paikallaan luokassa edes istui joku, joka osasi puhua ja kykeni viemään vastausvuoron heiltä.

Keiju kyllä tiesi, miten paljon hänen olemassaolonsa saattoi heitä ärsyttää. Vaikka hän kuinka koetti olla mahdollisimman huomaamaton, koulumenestystään hän ei olisi voinut sen vuoksi hylätä.

Oli pakko osata. Oli pakko osata täydellisesti.

Joka kerta, kun Keiju vastasi, hänen äänensä värähti. Ei hän siltikään ollut niitä kuiskailevia tyttöjä, joiden vastauksia opettaja ei olisi voinut kuulla, vaikka tällä olisi ollut kissan kuulo.

Se oli arvokkaampaa kuin muiden oppilaiden hyväksyntä. Keijulla ei ollut ollut ystäviä moneen vuoteen. Kukaan ei huomannut häntä eikä jaksanut hänen olemassaoloaan tunnista toiseen. Keiju oli pukenut ylleen kuoren, joka näytti vain sen asiallisen tyhjän kuvan, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, millainen hän todellisuudessa oli.

Ehkä juuri se ärsytti muita oppilaita Keijussa. Vaikka hän näytti kuinka olemattomalta, hennolta ja hiljaiselta, hänen äänensä oli ihan tarpeeksi kuuluva, kun hän vastasi. Ja hän vastasi useimmiten oikein.

Keijun oli usein vaikeaa tietää, mitä hänen luokkalaisensa ajattelivat. Milloin he olivat tosissaan ja milloin taas eivät. Melkein kaikki hänen luokkansa pojat olivat kovaäänisiä uhoajia, joita ainakaan Keiju ei halunnut suututtaa. Tytöt olivat aivan erilaisia kuin Keiju, eivätkä he välittäneet olla Keijun kaltaisen kympin tytön kanssa oikeastaan tekemisissä. Keijua hermostutti kuunnella tyttöjen turhanpäiväistä naureskelua, katsella heitä, kun he värkkäsivät kännyköillään ja supisivat keskenään.

Jos heiltä sai ystävällisen sanan, oli onnekas. Mutta Keiju meni aina pahoin pois tolaltaan, jos he puolestaan sanoivat ilkeän sanan.

Oinonen antoi taas vastausvuoron Keijulle. Oli vaikeaa löytää hyvää äänenpainoa vastaukseen. Hän ei halunnut kuulostaa liian epävarmalta, muttei kuitenkaan rehvakkaalta. Ei saanut luulla itsestään liikoja siinä luokassa. Jokaisella oli oma paikkansa. Oma luokka-asteensa. Oli turha yrittää astua isäntien varpaille.

– Olisit Vuorela kerrankin hiljaa, niin sais muutkin vastailla, sanoi muuan poika ja sai sanoilleen saatteeksi naurunremakan.

Keiju ei käsittänyt, mikä siinä niin hauskaa muka oli, mutta hän vaikeni. Koskaan ei tiennyt, olivatko he tosissaan vai heittivätkö läppää. Keiju ei ollut hyvä ihmistuntija. Mutta hän tiesi, että hänen oli oltava jatkuvasti valmis juoksemaan pakoon, väistämään, perääntymään. Oli oltava valveilla, jotta ei saanut selkäänsä.

Keiju ei enää viitannut tunnin aikana. Tuskin kukaan hänen hiljaisuuttaan huomasikaan. Siksipä hän säikähtikin, kun tunnin loputtua Oinonen pyysi häntä jäämään vielä luokkaan.

– Onko kaikki hyvin, Katariina? opettaja kysyi ja katseli häntä silmälasiensa linssien läpi melko lempeästi.

Keiju tunsi itsensä pikkulapseksi.

– On tietenkin, hän sanoi, eikä se oikeastaan ollut edes valhetta. Hän oli tottunut luokkaansa, vaikka tiesi, ettei se häntä joukkoonsa kaivannut.

Oinonen hymyili tavanomaista leppoisaa hymyään ja naputteli pulpetin kantta pitkillä kynsillään. Keiju tiesi, että opettaja alkaisi kohta taas puhumaan kaikenlaisia joutavia asioita, kuten tällä oli tapana.

– Niin, älä noista pojista välitä, Oinonen sanoi, ja kuulosti, kuin tämä olisi puhunut enemminkin joistakin vallattomista ykkösluokkalaisista pikku pahantekijöistä kuin viisitoistavuotiaista kiroilevista ilkimyksistä, jotka kiusasivat oppilaita ja opettajia ja heittelivät nuuskaa koulun seiniin.

Keiju yritti vastata Oinosen hymyyn. Sitten opettaja alkoi höpötellä omiaan:

– Kyllä minäkin muistan, kun minun poikani oli tuossa iässä. Niin ne vaan luulivat, että omistavat koko maailman. Voi voi. Ja ihan kunnon miehiä niistäkin on nyt kasvanut...

Oinonen pyyhkäisi silmäkulmaansa, ja Keiju yritti olla huokaisematta. Hän halusi ehtiä vessaan, turvapaikkaansa, välitunniksi.

Opettajakin taisi huomata, että oli alkanut puhua mitä sattui, koska hän vakavoitui. Kiusallisen pitkään nainen katsoi Keijua kuin olisi vasta nyt kunnolla huomannut hänen olevan siinä.

– Katariina, olethan sinä syönyt?

Kysymys iski Keijuun kuin tikari. Hänen suunsa raottui ja hänen silmissään välähti kauhistuneen eläimen katse.

– Tietenkin olen, hän sanoi nopeasti, otti laukkunsa ja meni. Hän käveli eteenpäin ja tunsi kuin häntä olisi ajettu takaa.

Tietenkin olen syönyt. Tietenkin olen syönyt.

Keiju ei yleensä valehdellut opettajille.

Tietenkään hän ei ollut syönyt. Ei hän syönyt juuri ikinä.

III

Keiju istui käytävällä penkillä ja tuijotteli eteensä. Hän keinutti itseään huomaamattomasti puolelta toiselle ja piti kätensä hupparin hihojen sisällä, koska häntä palelsi. Hän oli yksin hiljaisessa käytävässä. Oli ruokatunti.

Keiju ei syönyt kouluruokaa. Ei hän ollut syönyt sitä kahteen vuoteen. Syy tähän ei ollut se, että ruoka oli pahaa. Keiju ei ollut nirso. Hän ei jättänyt ruokailua väliin myöskään sen vuoksi, että olisi joutunut syömään yksin monien ihmisten keskellä. Keiju ei käynyt ruokailussa, koska hän ei vain yksinkertaisesti pystynyt. Mutta yksinkertaista se ei ollut, ei lähimainkaan. Pieni, sihisevä, ilkeä ääni hänen päässään kertoi, mitä hänen piti tehdä.

Se ei ollut osa Keijua, mutta hänessä se silti oli. Se ohjasi häntä suuntiin, joihin Keijun oli pakko kääntyä. Hän ei uskaltanut tehdä toisinkaan.

Keiju ei ollut mikään tyhmä. Hän tiesi oikein hyvin, että ihminen tarvitsi ruokaa elääkseen – ei voinut elää ilman. Hän tiesi käyttäytyvänsä vastuuttomasti, muttei voinut muutakaan.

Vuosia sitten hän oli lopettanut kouluruokailussa käymisen. Pikkuhiljaa hän oli jäänyt siihen koukkuun: syömättömyyden kierteeseen. Hän oli oppinut nauttimaan nälästä kehossaan.

Oli liian helppoa olla syömättä. Hänen molemmat vanhempansa olivat aamuisin töissä. Keiju saattoi helposti sanoa Siskolle aamulla, että oli jo syönyt. Hän heräsi muutenkin niin aikaisin, ettei kukaan tainnut edes ihmetellä.

Keiju ei oikeastaan edes itse tiennyt, miksi hän teki niin. Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Hän oli alkanut pelätä ruokaa, mutta kuitenkin hän rakasti sitä oudolla, pelottavalla tavalla.

Hänestä tuntui, että mitä enemmän hän yritti kontrolloida itseään, sitä huonommin hän oli kontrollissa.

Valheet tulivat kuin itsestään, kun hän väitti perheelleen, että oli jo syönyt, vaikka todellisuudessa hän oli saattanut syöttää päivällisensä kissalle tai vetää sen vessanpöntöstä alas.

Äiti kyllä tiesi, että hänellä oli ongelmia ruokahalun kanssa: hänelle ei vain maistunut. Mutta Keijusta tuntui, että hän olisi kyllä halunnutkin syödä enemmän, vaikka loputtomasti, jos ääni pään sisällä olisi vain antanut.

Hän oli jo aikaa sitten kertonut äidille, ettei hän syönyt aina kouluruokaa. Mutta sekin oli ympäripyöreästi ilmaistu. Eihän hän syönyt ikinä kouluruokaa, tuskin muitakaan aterioita.

Joskus, mutta silti liian harvoin, Keiju mietti, mikä häntä vaivasi. Hän ei uskonut sellaisen käytöksen olevan normaalia. Mutta hänestä tuntui, että mitä vähemmällä energialla hän hoiti koulutyönsä ja liikkui äärirajoilleen, sitä vahvemmaksi hän tuli.

Jokin Keijun sisällä sanoi, että hänen oli oltava täysin riippumaton. Hänessä ei saanut olla mitään heikkoa kohtaa. Vasta sitten hänet hyväksyttäisiin. Jos hänessä ei olisi mitään, mistä häntä olisi voinut moittia, silloin hän olisi kyllin vahva. Se ajatus tuli kuin itsestään. Eikä Keiju ollut varma, mistä se oli lähtöisin.

Hän ei ollut puhunut ruokailutavoistaan käytännössä kenellekään. Terveydenhoitajalle hän oli sanonut, että syöminen joskus ahdisti häntä. Siihen se oli jäänyt.

Hänestä tuntui, että syöminen piti ansaita. Että vasta illalla, kun hän oli antanut itsestään ihan kaiken, mitä vain saattoi antaa, hänellä oli oikeus palkita itsensä syömällä.

Kuka sanoi sen hänelle? Kuka häntä määräili?

Ei hän edes miettinyt sellaisia. Tietenkin hän itse päätti syömisistään. Jos hän olisi halunnut syödä, totta kai hän olisi syönyt. Ja kun hän söi, hän saattoi lopettaa syömisen silloin kuin halusi. Hän saattoi syödä mitä halusi. Se ei ollut ongelma. Ei tietenkään...

Keiju ei tajunnut ongelmaa. Se oli tavallista, mutta hullua. Miten kukaan saattoi pitää sitä normaalina, että jätti tieten tahtoen väliin tilaisuuden tankata itseensä lisää elinvoimaa ja vahvuutta?

Keiju ei tajunnut, että sen sijaan, että hän olisi vahvistunut, hän haalistui koko ajan. Miksi häntä palelsi? Miksi kynnenalusetkin olivat ihan harmaat? Keiju risti kätensä ja ihmetteli lujaa kipua selässään. Se oli vaivannut häntä vaikka kuinka pitkään. Kipu säteili selkärangan ympärille: hartioihin, alaselkään ja jopa rintaan.

Hän havahtui mietteistään, kun käytävän lasiovi avautui ja hetkellinen hiljaisuus oli tiessään. Sieltä tulivat oman luokan pojat: Aapo, Lassi, Kimi ja Eemeli. Kai ne olivat käyneet kaupassa, koska niillä oli mukanaan pari keksipakettia ja muuta sellaista.

Keiju olisi halunnut vajota seinän sisään, mutta tuskin se olisi ollut edes tarpeellista, sillä eihän kukaan häntä muutenkaan huomannut.

– Ei sitten ainakaan käyty kaupassa, mesosi Lassi Keijulle, koska kaupassa käyminen oli oikea uroteko: sehän oli koulun säännöissä kiellettyä. Oli tosin harmi, ettei tuosta urotyöstä ollut kukaan muu kuulemassa kuin surkea Vuorelan tyttö, jonka ajatuksilla ei nyt tunnetusti ollut mitään merkitystä.

Keiju ihmetteli, miten neljästä viidentoista kesän ikäisestä saattoi lähteä niin kova metakka. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä nuo puhuivat, mutta asiaa kuitenkin riitti sen verran, että rauha käytävässä oli enää muisto.

Meteli hermostutti Keijua. Hän kaipasi hiljaisuutta, mutta varsinkin koulussa se tuntui pelkältä kaukaiselta unelmalta. Toiset ihmiset olivat niin äänekkäitä. Puhuttiinkin niin lujaa, että koko koulu varmaan kuuli.

Hölmöt, Keiju ajatteli, mutta piti sen omana tietonaan. Käytävän toisesta päästä asti kuului huuto ja kiroilu. Se oli ahdistavaa ja vastenmielistä. Se esti Keijua ajattelemasta selkeästi.

Hänestä tuntui, että pojat puhuivat jopa toisilleen ilkeästi. Keiju ei ymmärtänyt heitä, ei mitenkään. Hän olisi peittänyt korvansa, muttei kehdannut.

Ja voi kumma, miten palelsikin.

Samassa Keiju ahdistui entisestään, kun hän tajusi, että samana iltana olisi Siskon balettiesitys, jota hänen täytyi mennä katsomaan.

Läksyjen teossa tulisi kiire. Hän ei ehtisi lenkille, eikä kuntoilemaan muutenkaan. Hiljainen ääni Keijun päässä sivalteli niin ikäviä sanoja hänen mieleensä, eikä korvia pystynyt peittämään siltäkään.

IV

Keiju käveli kotiinpäin harmaassa tihkusateessa. Talvi oli nykyään niin arvaamaton. Joskus oli kaunista ja puissakin oli lunta, mutta usein oli niitä päiviä, jolloin vain satoi räntää, asfaltti oli musta ja puutkin riiputtivat surkean harmaina oksiaan.

Keijun olo oli lohduton. Kello oli jo kohta puoli neljä, ja hänellä oli paljon tekemistä ennen Siskon esitystä. Joka päivä oli samanlainen. Koulutyöt tuntuivat painavan häntä kasaan ja sen jälkeen olisi pitänyt jaksaa vielä kuntoillakin.

Keiju vihasi liikuntaa. Ei hän sitä varmaan muuten olisi vihannut, mutta kun hänen oli vain pakko liikkua. Hän toivoi, että olisi voinut liikkua siksi, että se toi hänelle iloa. Mutta ei – hän liikkui vain siksi, että ikävä ääni hänen päässään muistutti siitä.

Ja kyllä se läksytti häntä, jos hän ei voinut totella sitä.

Keiju yritti kävellä nopeammin, mutta hänen kylkeään pisti. Outo voimaton olo valtasi hänet, ja lyhyt matka kotiin tuntui yhtäkkiä loputtomalta. Keiju siristi silmiään, jotta olisi nähnyt paremmin sateen läpi. Hän oli kyllästynyt kotikaupungin harmaaseen kevättalveen, joka huokui sitä samaa ankeutta kuin koulukin. Kaikki oli harmaantunutta, tympeää.

Keijua heikotti ja hän tunsi oudon pahan olon muhivan sisuksissaan. Eikä hän oikein osannut ajatella sen olevan nälkä. Vaikka Keiju oli fiksu tyttö, jotenkin hullulla tavalla hän ei tajunnut, ettei niin vähä syöminen ollut todellakaan terveellistä hänelle.

Keijua hermostutti. Hän ei saisi syödä päivällistä tänään. Eihän hän liikkunutkaan. Hän ei tullut ajatelleeksi, että liikkui silläkin hetkellä, eikä se voima mennä eteenpäin ollut hänessä itsessään. Hän tarvitsi ruokaa.

Metri metriltä hän kiri matkaa umpeen laskien askeliaan. Olisi voinut luulla, että kotiin kävellessä jalat olisivat tuntuneet kevyemmiltä.

Keiju tuli pihaan ja hänen sydämensä hypähti järkytyksestä, kun hän näki äidin auton.

Eihän äidin ollut vielä pitänyt tulla. Hänellä oli keskiviikkona töitä ainakin neljään. Keijun sydän hakkasi ja paniikki kasvoi hänen sisällään.

Hän ei saisi syödä päivällistä yksin. Hän ei voisi jättää syömättä sitä. Hän yritti rauhoittua, mutta päässä pyöri ja kurkkua kuristi. Keiju käveli voipunein jaloin ovelle ja meni sisään.

Ovella äiti katsoi häntä ja Keijun silmissä oli tavanomaistakin säikähtäneempi katse. Äiti näytti iloiselta sanoessaan:

– Hei Keiju. Minä pääsinkin tänään jo nyt! Eikö ole mukavaa! Miten päivä meni? Äiti puhui nopeasti ja hymyili. Keiju ei halunnut kuunnella. Hän oli sokissa syystä, jota ei itsekään ymmärtänyt. Äiti seisoi hänen tiellään ja yritti halata, mutta Keijusta tuntui kuin tämä olisi sen sijaan uhannut häntä piiskalla.

– Päästä ohi, hän kuuli tiuskaisevansa.

Äiti siirtyi ja kysyi:

– No, oliko huono päivä?

Keijun äidin nimi oli Marjatta, ja hän oli lyhyehkö, lempeän näköinen nainen. Nytkin hänen ilmeensä oli yhä ystävällinen, vaikka Keiju katsoi häntä vihaisesti ja ikävästi. Juuri äidin loputon lempeys ja hyvyys rasitti Keijua. Hän riuhtoi kengät jaloistaan ja ääni pään sisällä melkein karjui hänelle. Se kuuroutti hänen korvansa kaikelta muulta.

– Syödään niin tulee parempi mieli, äiti sanoi ja alkoi häärätä astioita pöytään. Keiju ei käsittänyt mistään mitään. Tuntui kuin kalman kylmät sormet olisivat kiertyneet hänen kurkkunsa ympärille ja sihisevä ääni hänen päässään raakkui:

– Et saa syödä. Et saa syödä.

Keijua ahdisti ja pelotti. Hän haistoi ruoan tuoksun ja näki sen uunissa. Hän ei käsittänyt, miten se saattoi tuntua niin hurjalta ja kamalalta.

Hänhän oli täysin kontrollissa. Kyllä hän olisi pystynyt syömään, jos olisi halunnut. Muttei hän halunnut.

– En minä sun kanssa kyllä aio syödä! hän huudahti äidilleen ja ääni särkyi oudoksi rääkäisyksi.

Äidin ilme oli huolestunut ja hieman epäluuloinen. Keijun sydän hakkasi kuin hän olisi ollut kuolemanhädässä. Hän ei käsittänyt, miksi hän oli niin ilkeä. Eihän äiti ollut tehnyt mitään pahaa.

Tuntui kuin ajatukset hänen mielessään eivät olisi edes olleet hänen omiaan. Kuin joku toinen olisi laittanut ne sinne.

Keiju juoksi omaan huoneeseensa ja vaipui sängylleen tajuamatta edes itse, miksi hän itki.

Keijun äiti, Marjatta, jäi neuvottomana seisomaan.

– Tämähän oli joskus sinun lempiruokaasi, hän sanoi ja kurtisti kulmiaan.

Oven takana Keiju vapisi kuin sokissa. Hän ei käsittänyt, mikä häntä vaivasi. Oli sellaista tapahtunut ennenkin. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksi tilanne oli lauennut niin valtavaksi ahdistukseksi.

Keiju puristi peittoaan kuin viimeistä oljenkortta, ja hän tunsi olevansa kuin pahainen peura, jota sudet piirittivät joka puolelta.

Eihän hän voisi syödä. Ei hän saanut. Mutta kuka kielsi?

– Keiju, sinä käyttäydyt kuin pikkulapsi, sanoi äiti ja kuulosti jo hieman vihaiselta. Keiju vihasi itseään, ja sitä, miten hölmösti hän käyttäytyi.

– En aio syödä, hän sanoi ja yritti saada äänensä kuulostamaan vakaalta. Tämä oli hänen päätöksensä, ei kenenkään muun.

– Miten niin et muka aio? Tietenkin sinä syöt! äiti sanoi tiukasti. Keijua ahdisti. Mitä hän muka saattoi tehdä? Hänen elämänsä oli varmasti pilalla. Sitten hän tajusi, miten naurettava hän oli. Oliko yksi päivällinen muka niin iso asia, että se pilasi hänen elämänsä? Pää oli ihan sekaisin ja tuntui kuin joku toinen olisi ottanut hänen mielestään vallan.

– Tule nyt sieltä, äidin ääni sanoi.

Keijua oksetti ahdistuksesta, mutta hän alistui kohtaloonsa ja meni syömään. Jokainen suupala tuntui tappavalta. Ihan kuin kanassa olisi ollut myrkkyä. Keiju oli suunnitelmallinen ihminen. Hän teki päätöksiä ja aikataulutti kaiken joka päivä mielessään. Hän ei kestänyt, jos jokin meni suunnitelman vastaisesti. Toisinaan tuntui, ettei hän edes itse tehnyt suunnitelmiaan. Se oli kuin joku toinen hänen päänsä sisällä.

Suunnitelman mukaan tänään ei olisi saanut syödä päivällistä, ja tänään olisi pitänyt liikkua. Keiju ei voinut ymmärtää, miksi noiden sääntöjen rikkominen tuntui siltä kuin häntä olisi viety hirsipuulle.

Äiti katseli häntä epäluuloisesti vastapäiseltä paikalta pöydässä. Keiju tunsi olonsa oudon vihaiseksi. Hän ei käsittänyt, mistä sellainen viha oli peräisin. Eihän syöminen nyt niin iso asia ollut sentään.

– Syöthän sinä yleensä päivällistä kotona? äiti kysyi tuimalla äänellä. Keiju suuttui entisestään. Tai oikeastaan hän enemmänkin säikähti. Hän ei olisi halunnut valehdella.

– Tietenkin syön, hän sanoi ilkeästi ja laittoi ruokaa suuhunsa, vaikka toinen ilkeä ääni hänen mielessään huusi vastaan.

Ja kyllähän Keiju joskus söi päivällistäkin. Se oli ihan päivästä kiinni. Hän ei tajunnut, miten kaukana normaalista tuollainen ahdistuminen oli. Miten hullua oli se, että hän yhdestä ruokailusta meni niin pois tolaltaan, että olisi voinut luulla jonkun kuolleen.

Keiju työnsi lautasen kauemmaksi itsestään.

– En jaksa enempää, hän sanoi eikä katsonut äitiään silmiin.

– Et syönyt käytännössä mitään. Keiju, sun pitää syödä enemmän. Keiju katsoi äitiä vihaisesti ja hänen kurkkuaan kuristi. Äiti vastasi katseeseen samalla mitalla ja sanoi:

– Syö nyt. Et ole mikään lapsi enää!

Keiju söi, mutta häntä itketti. Hänellä oli paha olo siksi, että hänen oli pakko syödä, mutta myös siksi, kun hän ei ymmärtänyt, miksi se tuntui niin pahalta. Eihän se ollut normaalia, vai oliko?

– En voi tulla sinne Siskon esitykseen, hän sanoi.

Äiti katsoi häntä katseessaan sekä ihmetystä että ärtymystä.

– Miten niin et muka voi? Sisko on harjoitellut siihen, vaikka kuinka kauan! Keiju tunsi olevansa niin paljon huonompi tytär kuin hänen kaksi vuotta nuorempi siskonsa oli. Sisko oli kaunis, suosittu, taitava ja urheilullinen. Hän kävi toista koulua kuin Keiju, ja muutenkin he olivat niin eri maata.

– Mun on pakko mennä hiihtämään, Keiju sanoi. Ja juuri niin asia oli. Hänen oli pakko mennä. Hän ei halunnut mennä, mutta hänen täytyi. Eikä hän tajunnut, kuka muka pakotti.

– Kyllä sinä sen nyt voit jättää väliin, äiti sanoi hermostuneena ja nousi pöydästä.

– Se ei ole niin yksinkertaista! Keiju yritti, mutta ahdistui sitten niin kovasti, että hänen oli pakko mennä pois.

Keiju meni omaan huoneeseensa, ja hänestä tuntui kuin seinät olisivat olleet kaatumassa hänen päälleen. Hän painautui nurkkaan eikä voinut ajatella selkeästi. Keiju ei tajunnut, miten pienestä, arkisesta asiasta hänen paha olonsa oli oikeasti lähtöisin. Hän oli kuin sokaistunut sille. Hänen mielensä oli yhtä hämärää sumua, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitkä olivat hänen omia ajatuksiaan.

Hän istui huoneensa nurkassa ja silitti heidän koiraansa. Koiran nimi oli Mirri. Keiju oli nimennyt sen itse Siskon kanssa, eikä sitä tuntunut nimi haittaavan. Mirri oli lapinporokoira, ja se oli Keijulle korvaamattoman tärkeä.

Pitkään hän itki ja vapisi syystä, jota ei käsittänyt, mutta pikkuhiljaa ahdistuskohtaus meni ohitse ja Keiju tuuditti itsensä takaisin tähän maailmaan.

Hän silitti Mirrin pehmeitä korvia ja antoi sen nuolla käsiään. Hän hengitti jo rauhallisemmin ja alkoi ihmetellä, mikä häneen oli mennyt.

Mikä oli istuttanut ne ajatukset hänen mieleensä?

Keiju puri huultaan ja tunsi heikotuksen sisällään.

– Pikku-Mirri, hän mutisi.

Sitten hän tajusi, että hänen olisi pakko tehdä vielä läksyt ennen Siskon esitystä.

V

Keiju istui katsomossa ja pureskeli ahdistuneena kynsiään. Hänestä tuntui vaikealta vain istua ja katsella. Hän häpesi sitä, miten kadehti siskoaan, kun tämä näytti niin varmalta tanssiessaan yleisön edessä ja pyörähdellessään sievässä tutussaan muiden balettiryhmäläisten kanssa.

Keiju ei ymmärtänyt baletista mitään. Jopa tuollaisen nuorten aloittelijaryhmän esitys meni yli ymmärryksen. Hän mietti vain sitä, miten hän ei itse koskaan uskaltaisi esiintyä tuolla tavalla monien ihmisten edessä, saati edes osaisi tanssia tuolla lailla.

Vaikka tanssijat olivat eri näköisiä ja eri kokoisia nuoria, kaikki heistä näyttivät niin kauniilta ja itsevarmoilta. He liikkuivat niin keveästi ja sievästi ilman kömpelyyden merkkiäkään.

Keijua hermostutti. Hän ei osannut