Jyrkänparras

By Eeva Tikka

Sulevi on teini-ikäinen poika, jonka elämä on ajautunut kaaokseen isoisän kuoltua. Kuka häntä nyt tukee? Oma isä ja veli tuntuvat vierailta. Varsinkaan isää ei Sulevin elämä kiinnosta. Koulussa kiusataan änkytyksen takia. Eräänä päivänä Sulevi päättää, ettei mene enää kouluun. Päätös ajaa Sulevin kuitenkin entistä pahempaan umpikujaan, ja hänen mielensä alkaa pikkuhiljaa hajota.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788728099612

Book preview

Kutsu

Isoisän hautajaisista saakka Sulevi tiesi että häntä kutsuttiin.

Mitä oli ollut tähän asti? Joskus tuntui että hän muisti kaiken selkeästi aivan alusta – kun makasi hiljaa, käpertyneenä, puolinukuksissa, saattoi luulla muistavansa jopa syntymänsä ja sitä edeltäneen olon. Muisti märän pimeyden ja hiljaisuudessa käsittämättömät äänet.

Mutta nehän olivat hänessä vieläkin, hänen tämänhetkistä itseään; ei niitä tarvinnut etsiä syntymän takaa. Pimeys, humiseva hiljaisuus, äänet – humina kuin tuli uuninluukun takana, mutta tuli paloi hänessä harvoin. Silloin kun se joskus syttyi, se oli kuin uudelleen koettu syntymän hetki: valo syöksyi tunneliin ja imi hänet mukaansa, räiskyi reunoiltaan, tiivistyi, laajeni, vapahti hänet. Siinä valossa hän näki itsensä ja elämänsä, ja äänet, ne käsittämättömät, puhuivat selkeästi korvaan. Mutta hänen kysymyksiinsä ne eivät vastanneet.

Miksi hänen tiensä oli toinen kuin muiden? Mikä laittoi heti esteen eteen, jos yritti samalle tielle kuin muut? Miksi Kalevi, oma veli, oli vieras? Miksi isä kohteli häntä varoen, kuin ei olisi häntä pojakaseen tuntenut? Kaleville suuttui toisinaan, hänelle ei. Kalevi oli isälle vertainen – kävivät yhdessä metsällä.

Alistui häneen, tyytyi, antoi olla. Näki kai ettei häneltä kannata odottaa.

Hän jäi koulusta pois kuin kokeeksi, katsoi miten ne suhtautuvat. Oli poissa toukokuun alkupuolelta sen loppuun. Äiti tuskaili ja räpätti mutta isä: ei sitä kannata pakottoo, kohta on kesäloma ja lukekoon ehtosa sitten jos suapi, tai käyköön viimesen luokan uuvestaan – ei se muuta kun pahenoo pakottamlla.

Niin hänellä oli lupa olla koulusta poissa. Ja hän tiesi jo ettei se poissaoloa ollut, ei mitään sellaista mistä tullaan takaisin. Hän ei lukisi ehtojaan eikä menisi takaisin yhdeksännelle. Tähän saakkka hän on siellä mukana ajautunut, nyt ei enää. Heikosti siellä meni aina, mutta viime talvena rupesi tosissaan työntämään eroon sieltä. Ja kun jokin hänessä vain työnsi ja työnsi niin että jo koululaistaksin ilmestyminen tien mutkasta näkyville tönäisi häntä loitommas, metsään, näkymättömiin, niin hän antoi periksi työntäjälle ja jäi kyydistä pois.

Koulunkäynti menetteli niin kauan kun sai olla omassa pienessä koulussa, jossa hänet ja hänen kotinsa ennestään tunnettiin ja hänen änkytykseensä pian totuttiin ja oppilaita oli vähän. Mutta sitten koulu lakkautettiin ja heidät, oppilasvähät, kuljetettiin kirkonkylän koulukeskukseen. Siellä tunsi aluksi hukkuvansa joukkoon, mutta pian hänet sieltä poimittiin kiusattavaksi, etenkin silloin kun hän siirtyi yläasteelle. Ja hän kehitti mielensä ympärille hienon eristävän seitin ja kääriytyi siihen vähitellen yhä paksummalti. Se eristi hänet ajan mittaan niin hyvin että hän lakkasi haavoittumasta, tuskin kuuli sen läpi kiusaajien puheet. Vähän kerrassaan hänet sitten jätettiinkin rauhaan.

Toisten sijasta hän kuunteli itseään: kuka, millainen? Hän houkutteli itsestään esille puhetta jota muut eivät kuulleet ja pani sen selittämään itseään. Sillä jokuhan hänkin oli, ja kun hän oli voittanut poljettuna olemisen tunteen, hän kesti tarkastella itseään kaikista suojaavista seiteistä riisuttuna.

Kamarin lipastolla oli valokuva joka esitti häntä lapsena. Se oli naurava, iloinen, pyöreäposkinen lapsi – äiti kertoi että hän oli ollut vilkas ja puhunut paljon. Aina vahdittavissa, karkailemassa. Sitten hän oli sairastellut ja alkanut änkyttää kun oli jo oppinut puhumaan kunnollisesti. Hän katsoi kuvan lasta, se oli hänelle vieras, joku muu. Hän ei siitä mitään muistanut.

Mutta hän eli ja kasvoi, elämä itse hänessä tahtoi hänen olevan olemassa. Ja elämä teki hänestä aikuista nopeammin kuin hän tahtoi, ja väliin se pelästytti hänet; hän oli pian Kalevin mittainen ja mitä Kalevi: ajoi autoa, kävi tanssimassa, oli tyttöjen kanssa, kiroilikin. Hän ei tehnyt mitään niistä paitsi joskus jonkin kirosanan – mutta elämää kohti hänkin oli menossa, ja se vaati häneltä mutta ei samaa kuin muilta.

Oli selvää ettei hän pystynytkään samaan mihin muut. Hän oli toisenlainen, ja hän tunsi itsessään heikkouden kirouksen joka ajoittain sai hänet vihan ja levottomuuden valtaan. Mutta sitten hän muisti isoisän sanat: kun minä olen heikko, niin minä olen väkevä.

Väkevä! Hän sulki silmänsä pulpetissaan ja vyörytti maita, niitti metsiä, nosti järven vedet. Niin suuri oli hänen voimansa että hän vaipui sen alla, makasi voimansa lannistamana ja tunsi miten häntä vedettiin kuin virtaa pitkin, käsivarsista vedettiin yhä ylemmäksi sinne mistä joki alkoi.

Sinne! Sinne! Kun hän jätti koulun, hän eräänä aamuna lähti soutamaan ylävirtaan, souti kiihkoisasti ja tunsi taas miten häntä vedettiin. Mutta ei ilmaiseksi, hänen täytyi sinne itse ponnistella, virtaa vastaan. Hänen suuntansa oli siellä, ja matkalla sinne hänen heikkoutensa muuttuisi voimaksi niin että hän voisi saavuttaa sen mitä etsi. Hän souti, vesi pärskyi, hänessä pyöri generaattori joka muutti hänen heikkouttaan voimaksi. Kunnes lakkasi pyörimästä, hän istui veneen tuhdolla ja virta vei hiljalleen häntä takaisin, alas. Mitä hänelle oli tapahtunut, mikä katkaisi matkan?

Nälkä. Hänellä oli nälkä. Ei ollut tullut evästä mukaan –

Hän tarttui airoihin ja souti myötävirtaan eikä voimaa enää tarvittu. Hän veti veneen kotirantaan lossin luona, näki rannassa moottoriveneen ja ihmetteli ettei ollut ottanut sitä. Sillä olisi päässyt ainakin koskelle asti. Mutta siellä ei ollut perillä vielä. Jääköön toiseen kertaan –

Kotona keittiön pöydällä hautui kuuma lanttukukko pyyhkeitten alle peiteltynä. Hän kuori sen esiin kääreistään, sen tuoksu tulvahti häneen, eikä äiti kieltänyt kun hän leikkasi siitä viipaleen toisensa perään.

Ei hän suorittanut ehtoja eikä mennyt syksyllä takaisin yhdeksännelle. Äiti yritti puhua, isä ei sitäkään. Kai se ajatteli ettei hänestä kuitenkaan eteenpäin koulutettavaa ollut. Mutta koulu ei luopunut hänestä yhtä helposti kuin hän koulusta, se yritti saada häntä takaisin kuin hän olisi sille hyvinkin tärkeä ollut. Rehtori soitti kotiin ja niin hän istui opinto-ohjaajan luona ja sitten psykologin joka uteli häneltä kärsivällisesti. Mutta hän vaikeni yhtä kärsivällisesti.

Kukaan ei ennen ollut kysellyt häneltä sellaisia, ketään ei ollut kiinnostanut mitä hänen mielessään liikkui. Mutta kiinnostiko tätäkään, kunhan vain virkansa puolesta ahdisteli. Ja oliko ihmisillä oikeus penkoa toinen toistaan? Eihän toisen taskujakaan saanut mennä penkomaan, miten sitten mieltä, sydäntä joka tuskin itsekään tiesi mitä siinä oli ja mitä se tahtoi, mikä irrotti toisista asioista ja sitoi toisiin.

Hän nousi ja lähti kesken kaiken, jätti psykologin kyselemään tyhjältä tuoliltaan; yhtä mykkä se oli kuin hänkin niin ettei kyselijä siinä mitään menettänyt. Yhtä hyvin se osasi vaieta ja yhtä vähän tiesi. Hän, Sulevi, ei enää siinä istuisi. Eikä istuisi myöskään luokan pulpetissa. Hän lähti eikä jäänyt tuntikausiksi koulukyytiä odottamaan vaan käveli seitsemäntoista kilometrin matkan kirkolta kotiin.

Kävellessään hän ei ajatellut vaan kuunteli. Hänessä oli ääniä jotka työntyivät toisiaan vastaan ja riitelivät, lomittuivat verkoksi joka vangitsi hänet kuuntelemaan, ja toiset äänet syyttivät häntä ja toiset puolustivat ja hän itse niiden keskellä yritti väistellä ja livahdella pakoon. Mutta ne sohivat hänen vatsansa sekaisin niin että hänen oli poikettava tiepuoleen tarpeilleen. Siinä kykkiminen kaikkien niitten äänien sekoittamana tuntui hänestä sanomattoman nöyryyttävältä, hän melkein itki ja tunsi että ne katselivat, odottivat, ryhtyäkseen häneen kohta uudelleen. Parvena ne seurasivat häntä takaisin tielle, ja niillä oli keihäät, ja ne vihaiset, tuomitsevat saivat ylivallan kunnes hän oli niiden keskellä yksin.

Silloin tuli uusi ääni, matala mutta voimakas ja laaja; kuin käsi se ojentui keihäitten kimeän huudon läpi ja veti hänet turvaan. Se oli isoisän ääni, isoisä oli hänen kanssaan, käsi hänen kädessään kuin lapsena ja parta kuin siunaava pilvi jonka alla Israelin lapset turvassa kulkivat. Ja kaikki terävät äänet vaikenivat, sora rahisi hiljaa hänen askelissaan, auto hurahti pehmeästi ohi lossille päin ja koivusta putosi lehti äänettömästi. Hän rauhoittui kokonaan.

Pari kilometriä ennen lossia hän näki tiellä kuolleen jäniksen. Joku oli ajanut sen yli – jonkun auto. Vahingossako vai tahallaan? Sen turkki oli veressä, se oli poikanen vasta. Oli aivan kuin sen sydän olisi vielä hiukan elänyt kun hän haki sitä kädellään. Liikahti se, hänen kätensä sai sen elämään. Se liikahti hänen kättään kohti. Se haki häntä. Se sammui hänen käteensä, värähti, löysi turvan. Tuuli siveli jäniksen turkkia, kulki sen yli, kohotti ruskehtavaa karvaa.

Tuli syksy ja Kalevi kävi metsällä. Syyskuu oli kuulasilmainen ja kaunis, Sulevi kuuli laukaukset aamuvarhaisella pihamaalle. Hän käveli levottomana – kun metsän rauha oli mennyt, meni rauha hänenkin mielestään.

Suon varvut märkinä, kiiltävin ruosteenpunaisin lehdin. Hämähäkin seitit täynnä pieniä pisaroita. Suopursun ja sammalen haju. Matalat käyrät männyt kuin pienet vanhukset.

Korkean varvikon suojassa, mättäiden kainalossa kulkea vipottavat teeren poikaset, ei ihan täysikasvuisina vielä. Niiden höyhenpeite sulautuu suon syysväreihin ja niitä on paljon, poikueet ovat suuria tänä vuonna. Aurinko nousee ja paistaa viistosti suolle, suo säteilee sen valossa omaa säteilyään mutta kuusikko kurottaa varjojaan, pitelee hämärää kuin rakastettuaan pehmeällä povellaan.

Joku liikkuu kuusikkohämärän halki, astuu suolle valoon. Hiljaisuus säröilee rasahdellen, teeripoikue räpsähtää mättäiköstä siivilleen, laskeutuu vähän matkan päässä, juoksee matalana, nousee siiville taas.

Laukaus halkaisee hiljaisuuden, iskee sen kerralla pirstaleiksi. Tuhon täydentää toinen laukaus, ja kolmas.

Sulevi pysähtyi ja istahti vanhan kaivon laholle kannelle. Hän repi pehmeitä sälöjä kylmästä vihertävästä puusta.

Oli kauheaa vihata. Viha oli lahopuuta jossa viihtyi kostea ja hidas kuolema. Sillä viha on syntiä, ja kuolema synnin palkka.

Kylmä kaivon kansi nosti vilun ruumiiseen. Mutta vihaa se ei sammuttanut, ja niin kuolema asuisi hänessä ja lahottaisi hänet puhki kuin kaivon kannen, ja hän putoaisi siihen jääkylmään ja mustaan syvyyteen johon oli lapsena tuijottanut sillä kaivo lumosi hänet, syvyyteen jossa humisi ja kuului kirkas: tip tip tip, kuin linnun ääni. Niin kirkas ääni sellaisesta pimeydestä.

Sitten äiti jaloista kiskomassa, siunaillen: herrajumala johan se puttoo! kuka sen perässä ehtii! kahtosi Mirja jo perrään, iso tyttö!

Mutta tämän putoamisen ääreltä ei kukaan ollut häntä jaloista vetämässä eikä kukaan perään katsomassa.

Hän näki Kalevin tulevan kaukana lintuja kantaen. Hän lähti kaivon kannelta ja pihalta, meni isoisän taloon vievälle tielle. Pani merkille pihlajat, niissä oli marjoja paljon. Pani merkille runsaan kasteen heinikossa, variksen lennon ja rastasparven. Oli jo parempi olla kun tuli isoisän talolle. Puuhellassa siellä paloi tuli, isoisä avasi kahvipakettia ja sanoi:

– Ka Sulevi. Aamukahvillekko tulit.

– Jopa meillä on juotu. Isäkii jo lossilla.

– Ka niinpä. Varhain se liikenne alakaa. Työhön mänijät – vaikkei niitä monta taija olla tiältä päin.

– Ja Kalevi oli jo metällä.

– Sille se taitaa olla kaikki kaikessa se metästys – onko miten paljo suanu?

– On niitä jo ruatoja pakastimessa, Sulevi sanoi jurosti. – Minen niitä kyllä syö.

Isoisä katsoi häntä tarkkaavasti.

– Hyvä on puoltoo heikompiijaan, hän sanoi. – Sinulla on semmonen lahja – semmonen kohta syvämmessä johonka uppoaa niijen hätä. Sie et voi sille mittää. Mutta kaikilla sitä ei ole, eikä nekkää voi sille mittää. Niillä on jo syntyissään saalistamisen halu. Mutta immeisiä ne silti on.

Sulevi ei puhunut mitään. Tietysti Kalevi oli ihminen – ja isä.

– Mualimanlapsihan se Kalevi on, isoisä jatkoi. – Sinä out paremman tien alussa kun vain jaksasit outtoo – et ryntäilisi.

– Ryntäilenkö mie?

– Ryntäilet – ihteesi hättyyttelet. Pakkauvut ihteesi täyteen, halkiimaisillasi tänne äskennii tulit. Ei pitäsi sillä lailla. Rukkoilisit. Se on se reikä josta kaikki liika tulloo suhisemalla ulos ja siulla on sillon silimät nähhä ja korvat kuulla mitä Jumala tahtoo. On se oma tehtäväsi siullakii ja vielä se ehtii selvitä siulle – mänisit kouluun sitä vuotellessas.

– Sinneppä mie en voi.

– Etkö jos oikein yrität.

– En voi – ennee.

Isoisä kaatoi kahvia kahteen kuppiin, leikkasi paksut tuoksuvat pullaviipaleet. – Otahhan, hän sanoi huokaisten.

– Eikö se isoäiti tule?

– Kuulu valvoneen yöllä – nukkukkaan. Juuvaan kahestaan. Teilläkö se alkaa jo peruna olla nostettuna?

– Jo se eilen kaikki suatiin.

– Tuletko sitte tänne avittammaan nostossa. Saisi isoäiti levätä. Alotettaan puolelta päivin – ei niitä paljoa ole mutta on ne otettava vähättii.

– Mie tulen, Sulevi lupasi iloissaan. Hän saisi olla päivän isoisän kanssa. Se aamulla uhannut paha oli nyt tältä päivältä peruutettu. Ei tarvinnut katsoa kaivoon, sai olla kirkkaassa päivässä perunamaalla.

Sulevi tuli portaille.

Yöllä oli ollut pakkasta, katoilla ja nurmikoilla vielä kuuraa joka oli jo alkanut sulaa auringossa. Äidin daaliat kukkapenkissä olivat mustuneet, joku orvokki kukki vielä. Oltiin jo lokakuussa.

Aitan seinustalla riippui jänis. Se oli riippunut siinä jo pari päivää, siitä asti kun Kalevi sen metsästä toi ja siihen ripusti. Kaikkien mielestä se sai hyvin riippua siinä – kaikkien muiden paitsi Sulevin, mutta häneltähän ei kukaan kysynyt.

Nyt siinä oli jotain outoa, jotain mitä ei eilen ollut. Hän meni lähemmäksi: jotain outoa ja rujoa joka sivalsi hänen sydäntään jo ennen kuin hän tajusi mitä se oli.

Sillä ei ollut korvia, ne oli otettu.

Kuka otti korvat, Kaleviko? Se roisto ja pyöveli, ensin tappoi, sitten vielä häpäisi!

Ansu vinkui anovasti koppinsa edustalla, katsoi häneen ja jänikseen. Viha varisi Sulevista kuin huurre oksalta – koiraa ei voinut vihata. Veljeä saattoi vihata mutta ei veljen koiraa; hän meni Ansun luo, katsoi sen ruskeina palaviin rukoileviin silmiin, sen koiransieluun joka janosi vapauteen, kuuraisiin metsiin ja niityille, jäniksen perään.

– Siekö ne söit ne korvat? Miltä nyt tuntuu jänisressukasta?

Ei kai miltään, kuolluthan se. Ne korvat – koiran osuus jäniksestä. Ajopalkka.

– Metällekkö sinä lähtisit?

Koira vingahteli, häntä pieksi rytmikkäästi tannerta: metälle! metälle! metälle!

– Elä miulle vikise, Kalevi lähtöö kun tulloo lomalle armeijasta. Millonka minä oisin sinun kanssa metällä ollut?

Häntä laskeutui, kuono painui käpälien päälle. Ansu alistui jatkamaan odotusta ja sitähän koiran elämä oli: odotusta, ja joskus harvoin täyttymys, vapaus, lupa toteuttaa vaistoaan juoksussa, takaa-ajossa, kiinni ottamisessa.

Mutta korvaton jänis ei mitään siitä tiedä; se on pelännyt ja juossut ja väsynyt ja riippui nyt tuossa tietämättä mistään.

Ja Sulevia väsytti myös ja halutti olla mistään tietämättä.

Isä tuli pihalle ja näki jäniksen, naurahti ja sanoi:

– Kato pirua, syöny korvat sillä aikoo kun illalla irti juoksi – miltä ne maistu korvarustot Ansu, miltä?

Ansu liehakoitsi, luuli että sitä kehuttiin. Sulevi hyväili sen silkinpehmeitä lämpöisiä jäniskoirankorvia, oikaisi sitten itsensä ja katsoi taivaalle jossa aurinko yritti paistaa sumupilven läpi. Pilvet pakahtuivat valosta joka oli puhkeamaisillaan mutta ei sittenkään voinut ja piiloutui takaisin pilveen. Kuura suli harmaudeksi ilmaan joka kävi kalsean kosteaksi. Ja Sulevi rankaisi itseään katsomalla jänistä vielä kerran, rankaisi koska oli antanut vihalle vallan, solvannut Kalevia roistoksi ja pyöveliksi. Jänis riippui siinä kuin uhrina hänen synnistään.

Olisiko taas mentävä isoisän luo että olo tulisi paremmaksi, pilkkomaan vaikka puita siellä tai kääntämään puutarhamaata.

Hän oli jo lähtemässä kun isoäiti tuli juosten. Siitä juoksusta ja läähätyksestä hän heti tiesi että jotain oli tapahtunut isoisälle. Isoäiti juoksi hänen ohitseen sisälle ja hän meni perässä ja jalat olivat kuin vieraat.

– Puhelimmeen – se kuatu kamarissa, taisi halvata vai syvänkö se –

– Ampulanssi soitettava, ellääkö se vielä? äiti kysyi.

– Kai siinä vielä jonniilainen henki – soita eläkä mieti! Oh!

Ja isoäiti painoi sydäntään kuin olisi menossa samaa tietä.

Mutta Sulevi perääntyi ovelta ja laskeutui portaat pihamaalle takaisin. Samalla laskeutui kuin harmaa katto mielen päälle, niin lopullisena ja painavana että hän siitä tiesi isoisän jo kuolleen. Se painoi ja painoi ja sitten se äkkiä nostettiin pois, ja hän seisoi yksin avaralla kivisellä mäellä eikä enää ollut isoisää hänen ja maailman, hänen ja vihan, hänen ja hänen itsensä välissä.

Hän käveli hitaasti pihan yli aitan luo, irrotti jäniksen seinältä ja viskasi sen aittaan. Enää ei tarvittu uhria, hänen oli nyt itsensä vastattava itsestään.

Isoisä oli kuollut. Ja hän pelkäsi uutta vastuutaan, itseään ja sitä mikä hänestä tulisi, ja sitäkin mikä hänestä jo oli tullut.

Hän katsoi kuollutta isoisää, tutki hänen jokaista piirrettään. Isoisä ei enää puhuisi, hänen suunsa oli kiinni ankarasti ja järkähtämättä. Nenä kohosi jyrkkänä ja sierainten kohdalta hivenen halveksivana. Silmät olivat poissa.

Kuitenkin hän odotti että isoisä antaisi jonkin merkin, osoittaisi huomanneensa hänet. Mutta ei kai ruumiilta kannattanut merkkiä odottaa? Hän lähti pois pettyneenä ja suruissaan.

Hän sai merkin hautajaispäivänä kun ei enää mitään odottanut, kun isoisä oli jo käyty hautaamassa ja palattu kotiin pitämään muistotilaisuutta.

Siellä, haudalla, hän tunsi kuin itsekin olisi joutunut hautaan, romahtanut sinne koska ei ollut mitään mikä olisi häntä pystyssä pitänyt. Hänen mielensä kulki kuin kuloalueella, poltetussa kannokossa, hän hengitti nokea ja tuhkaa ja näki vain hiiltyneet kannot. Tämä oli hänen hautansa, tämä oli hänen kuolemansa; ei surua vaan kuolemaa. Vain elävät tuntevat surun, hän ei tuntenut. Hän ei elänyt.

Ne lauloivat isoisän haudalla kiitosvirren. Hän ei yhtynyt siihen

sillä ei tuonela sinua kiitä,

ei kuolema sinua ylistä,

eivät hautaan vaipuneet

pane sinun totuuteesi toivoansa.

Hän katsoi Maria, serkkuaan, kuin tuhkan läpi. Marikaan ei laulanut mutta hän oli elävä, niin elävä ja samalla vieras. Marinko kanssa hän oli kulkenut niin monen kesän läpi? Tuossa se on, niin elävä että hän tahtoisi työntää kätensä sen elävyyteen, tuntea sen ihossaan – ja vieras, niin vieras ettei hän voi edes liikahtaa sitä lähemmäksi. Vieras kaupunkilainen koulutyttö ja vieraat sen vanhemmatkin, mitä ne tekevät täällä? Oudolta tuntui ajatella että Esa-setä oli isoisän poika.

Mari niin vieraana hänelle. Koska oli elävä ja hän, Sulevi, oli kuollut.

Vasta kotipihalla hän huomasi lumen. Se laskeutui häneen, peitti hänen tuhkansa, kuulsi valoa häneen. Se ei ollut tämän hautajaispäivän lunta vaan jostain lapsuudesta, siitä valoisasta jossa hän puhui vapaasti ja iloisesti. Jossain kaukana oli sellainen lapsuus ja jotain hän siitä muisti: juoksemisen auringossa, vedessä, lumessa. Vasta sataneessa lumessa, talven puhtaimmassa; se oli pehmeää ja valkeaa ja niin ohuelti ettei se estänyt juoksemista. Hän oli pieni ja elävä juoksi lumessa isoisän tuvalle ja nauroi. Ja isoisä tuli vastaan, otti syliin. Siitä sylistä hän ei hangoitellut pois.

Ja nyt lumi ja muisto ja hautajaispäivä. Ja kuoleman tuhka. Ja lumi. Lunta katoilla ja pihalla ja pihapuissa, lunta joutsenten siivillä kun ne lensivät ylitse alavirtaan, varhaisen talven yllättäminä. Mutta kukaan muu ei nähnyt joutsenia, ei Marikaan vaikka hän sille niitä osoitti.

Vieläkin hän juoksi lumen läpi, jossain kaukana puhuttiin ja laulettiin, jossain tuoksui kahvi ja kilisivät kahvikupit, juteltiin; sanoja varisi hänen korviinsa sieltä täältä ja sitten äidin ääni:

– Sulevi, ota siekii, elä nuku.

Ja hänelle työnnettiin kahvikuppia käteen. Hän meni pöydän luo ja näki lumen peittämän täytekakun jota ihmiset hillitysti leikkasivat lautasilleen. Ja pullaa ja pikkuleipiä, monta päivää oli leivottu – miksi piti olla niin paljon syötävää? Voileipiä vadit kukkuroillaan, lohta ja kinkkua niiden päällä –

Hän laski kahvikupin täytenä pöydälle, kääntyi ja pujotteli ihmisten läpi ulos. Hän otti lunta käteensä ja söi. Suuta paleli, hän pystyi tuntemaan kylmän. Kättä paleli, se siis oli lämpimämpi kuin lumi. Hänessä oli lämpöä ja hän tunsi; hän siis eli.

Sitten hän istui taas tuvan penkillä. Puhuttiin isoisästä eikä hän ymmärtänyt.

– Uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu, pappi sanoi.

Miten puhuisi, haudasta? Miten puhuisi, suu mullan alla? Kun ei ennen hautaamistakaan puhunut, ei antanut merkkiä vaikka hän seisoi vieressä ja odotti.

Ja jos puhuisikin, miten hän sen kuulisi? Hänen uskonsa oli kuollut isoisän mukana; ja kun ei ollut isoisää, ei ollut Jumalaakaan.

Hän katsoi ikkunasta joelle, hän oli mennyt istumaan niin että näkisi ulos, ikkunan viereen. Siinä hän oli yksin.

Joki virtasi lumisten rantojen välissä. Lumen alla olivat heinä ja varvut ja sammalet, melkein nukahtaneina. Mutta joki virtasi, elävä ja hopeinen ja musta, virtasi sieltä missä hän ei ollut koskaan käynyt.

Tule, isoisä sanoi.

Minne?

Tänne mistä joki alkaa.

Sielläkö sinä olet?

Minä olen täällä ja sielläkin missä sinä olet nyt. Minulla ei ole enää rajaa kun ruumiini otettiin pois. Minun sanani tulevat sinulle jokea pitkin, minä annan sinulle tehtävän.

Minkä tehtävän?

Puhu heille niin kuin minä puhuin.

Minäkö joka änkytän?

Tule tänne niin lakkaat änkyttämästä, tänne joen lähteille, ei tämä ole tavallinen joki. Tule niin saat uudet silmät, tule ja näe elämän veden virta joka kirkkaana kuin kristalli juoksee Kristuksen valtaistuimesta. Tänne tulevat vain harvat, vain harvat valitut, ne joille entinen ei riitä. Tule niin näet millainen Jumala on, Hän joka on kaikille sama mutta jokaiselle erilainen.

Isoisä puhui kuin seuroissa ennen mutta hänelle yksin, hänet vain oli valittu kuulemaan. Isoisän ääni häipyi mutta hän kuunteli sen kaikua, se väreili joen pinnalla ja sulautui vähitellen yhdeksi veden kanssa. Ja niin kuin lumihiutale sulaa virtaan joka on niin paljon suurempi ja silti ottaa vastaan, niin hävisi Sulevi siihen lahjaan joka hänelle