Saaristolaiselämää

By August Strindberg and Larin-Kyösti

Pastori Nohrström on vähätuloinen kirkonmies. Herännäiset ryhmät ovat vieneet hänen tärkeimpiä jäseniään ja jäljelle jääneet ovat vähintään yhtä köyhiä kuin pastorikin. Pastori riipii perheelleen ruokaa parista lehmästä ja muutamasta tynnyrinalasta vehnää ja ruista. Lähes kaiken työn saa kirkonmies tehdä itse.Joka syksy hänen talonsa maille saapuu kuitenkin ainakin yksi hirvi, jonka kaatamisesta saisi niin ruokaa kuin rahaakin. Hän ei ole alueen ainoa innokas metsämies, mutta juuri hänen olisi nyt kaadettava hirvi. Papin perheen vatsat kurisevat liian kovaan ääneen."Pastorin hirvi" on yksi novellikokoelman kahdeksasta saaristolaistarinasta. Strindberg kuvaa humoristisesti mutta lempeästi saaristolaiselämää eri näkökulmista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726302059

August Strindberg

August Stringberg was a novelist, poet, playwright, and painter, and is considered to be the father of modern Swedish literature, publishing the country’s first modern novel, The Red Room, in 1879. Strindberg was prolific, penning more than 90 works—including plays, novels, and non-fiction—over the course of his career. However, he is best-known for his dramatic works, many of which have been met with international acclaim, including The Father, Miss Julie (Miss Julia), Creditors, and A Dream Play. Strindberg died in 1912 following a short illness, but his work continues to inspire later playwrights and authors including Tennessee Williams, Maxim Gorky, and Eugene O’Neill.

Book preview

www.egmont.com

Kesäpappini.

Kun minä keväällä saavun kesäpaikkaani, olen minä ensimmäinen tulija. Pieni kylpylaitos on autio, luukut ovat suljetut, kuistikot peitetyt. Puut ovat puoleksi puhjenneet lehtiin, kukkalavat kaivamatta, lovissa ja nurkissa on vielä jälellä hiukan likaista lunta. Mutta sitten minä menen kestikievariin päivällisen syötyäni ja siellä minä tapaan kesäpappini. Minä tapaan hänet samanlaisena kuin kaksitoista vuotta sitten istumassa punssilasinsa ääressä kakluuninnurkassa lukemassa sanomalehtiään, silittämässä talon kissaa sekä rupattelemassa emännän kanssa.

Hän on kolmenkymmenen ja jonkun vuoden vanha, mutta näyttää vielä pitkältä, laihalta ylioppilaalta. Mutta nyt kevätpuolella näyttää hän laihemmalta kuin viime vuonna, iho harmaammalta, silmät sammuneilta ja ääni ohuemmalta puheharjoituksen puutteessa.

Minut huomatessaan hän saa kummallisen kiillon silmiin ikäänkuin hän olisi panetellut minua koko talven aikana ja hänellä olisi paha omatunto. Tämä omituinen välke johtuu ehkä sarveiskalvon jännityksestä, jolloin silmänterä laajenee voidakseen lukea toisen silmistä tämän ajatuksia. Minä tiedän, että hän vihaa minun tointani, mutta tällä hetkellä hän on yksinäisyydessä elävä ihminen ja minä huomaan, että minäkin matkalla maailmalta, missä eletään, tulen hänen luoksensa kevään ennustajana, ensimmäisenä kylpyvieraana, jota pian seuraa toisia. Ja kun me olemme vakuuttaneet itsellemme, ettei mitään vihamielisyyksiä synny, istahdamme me pöydän ääreen. Ensi puolituntisen puhuu hän yksi-äänisellä, rämisevällä äänellä ilman puoliääniä, ilman vivahduksia ja minun on vaikeata sommitella hänessä uudelleen sivistynyttä ihmistä. Hänen puheäänensä on kahdeksan kuukauden aikana soveltautunut luotsien ja kalastajien äänten mukaan, hänen aivonsa ovat alentuneet yksinkertaisempien ajatuskoneistojen ymmärrettäviksi, hänen sanavarastonsa on kadottanut välivärit ja välikäsitteet sekä ruvennut käyttämään yksinkertaisia, toisinaan jokapäiväisiä sananparsia.

Hän on epäluuloinen niinkuin yksineläjä ja hän tarkkailee tavantakaa, onko sanoillani tosi tarkoitus, sillä minä sovittelen sanani itsetiedottoman myötätunnon mukaan, minä sovittelen kappaleita, jotka miellyttävät häntä. Luovuttamatta mitään itsestäni minä vedän käyntiin hänen kuluneen kellokoneistonsa ja vähitellen kuulen minä hänen naksahtavan vanhaan hyvään käyntiin.

Hän tahtoo mielellään kuulla jotain uutta minusta, mutta yksinpuhelun nautinto valtaa hänet, häntä huumaa tarve näyttäytyä tasa-arvoisena, ja hän iskee korkeimpiin kysymyksiin.

Tunnin kuluttua on hänen äänensä hiukan verhottu, mutta se alkaa jo tuntua hienommalta. Hän ei etsi enää niin kiusallisesti sanoja, hänen äskettäin kuolleet kasvonsa, jotka ovat värittömät kuin pudonneet lehdet, kirkastuvat ja hän päihdyttää itseään puheilla.

Me tutkimme Kierkegaardia, kärsimyksen runoilijaa ja hän tulvehtii yli äyräitten herkutellen kärsimyksillään, jotka hän saa purkaa tunnustamatta syntejään.

Mutta me olemme lukeneet Kierkegaardia kumpikin eri tavalla, minä sielutietelijänä ja hän kristittynä. Joko hän ei ymmärrä minua tai ei kuuntele minua. Hän on joka tapauksessa kuullut, että se synnyttää vastakaikua minun kaikupohjassani ja hän käy kaunopuheliaaksi. Puhuu puhumistaan niin, että minua säälittää keskeyttää onnellisen ihmisen intoa, mutta hän tahtoo johtaa puheen Kristuspuoleen ja minä ponnistan vastaan. Hän rynnistelee ja minä annan hänen mekastaa mielensä mukaan.

Kulunee puoli tuntia, ja hän kohtelee minua vasta-alkajana, heittää messupaidan ylleni, ottaa minulta valan, ei kuuntele minun vastaväitteitäni, antaa minulle ensi siunauksen, vetoaa lopulta suostumukseeni Kristuksen vihaajia vastaan.

Silloin minä hymyilen herättääkseni hänet, mutta hän ei näe minun hymyäni, ja hän jatkaa edelleen, syvemmälle, joutuu raamatunselitysoppiin ja ajautuu kiinni mitä paksuimpaan jumaluusoppiin, pysähtyy ja katsoo minua kuullakseen minun hyväksymykseni.

— Mutta rakas veli — lopetan minä — eihän sinulle liene mikään salaisuus, etten minä yhdy yhteenkään näistä sinun ajatuksistasi!

Nyt on minun vuoroni puhua! Lamput sytytetään salissa ja uutta punssia on pöydällä. Minä puhun ajasta, jossa me elämme, niinkuin nukkuvan ajasta, jatkaen nukkumista, mikä alkoi vuosisadan vaihteessa, kun ihmiskunta väsyi valvontaan. Kiedon puheeseeni selityksiä Darvinin keksinnöistä ja Schopenhauerin ja Hartmannin huomioita, asetan kristinuskon sen omaan yhtenäisyyteen maailmanhistoriassa, luon lihaa jumaluusopin ruumiittomiin varjoihin, selitän sen, minkä hän piti selittämättömänä, herättämättä häntä huonoon huutoon tulleen järkeisuskon helppotajuisilla perusteluilla, en mainitse Straussin enkä Renanin nimeä, sepittelen siinä samassa maailmankatsomuksen runon kylliksi utuisissa kuvissa. Minä näen lampun valossa puolet hänen kasvojansa valkoisena pilkkuna, lankeavana viistoon ylhäältä, ja hänen silmänsä palavat, loistavat läpi tupakansauhun. Luulen, että olen saanut hänet mukaani hyvän matkaa, kauemmaksi kuin hän äsken minut, minä olen sähköittänyt hänet saattamalla hänen aivonsa värähtämään omiin liikkeisiini. Hetkisen tunnen puhujan juopumusta, kun tämä voi liikuttaa, ohjata kuulioitaan. Minä olen riistänyt hänet hänen mystiikastaan epäselvyydelläni, koska minä tiesin, että ajatuksien johtaminen selvyyteen herättäisi kaikua hänen apologeettisissä muistoissaan; mutta minä väsyn. En voi enään olla kompastumatta erääseen hänen rasioistaan, joissa apologetiikkaa säilytetään, toisin sanoen, joukkoon vastatodisteita kaikkia ennakolta arvattuja, kristinuskoon kohdistuvia vastaväitteitä vastaan. Aivan oikein: minä kosketan vahingossa jousta, kansi aukeaa, minun valtani on lopussa. Nyt hän hymyilee ja sanoo:

— Eihän sinulle lie mikään salaisuus, että minä olen kaikkien sinun ajatustesi ehdoton vastustaja.

Sen jälkeen rämähdämme nauruun! Mutta ei synny mitään väittelyä, ei mitään perusteluja, sillä samalla hetkellä kuin me koettaisimme antaa ja tehdä syitä, olisi kaikenlainen keskustelu mahdoton. Me olemme aivan yksinkertaisesti koettaneet sähköittää toinen toisiamme, olemme humaltuneet ja nauttineet toisen toisessa herättämästä juopumuksesta, ja me olemme kohdanneet toisemme nauttiaksemme toistemme seurasta. Me olemme vihollisia, mutta emme ole vihamiehiä, ja me kohtaamme toisemme taas joka päivä leikkien samoja ajatusleikkejä, koskaan loukkaamatta toisiamme, koskaan yhteen iskeytymättä. Me valitsemme mitä siroimpia sanoja, mitä pisimpiä kiertelyjä ja vienoimpia ilmaisuja. Tämä on jonkinlaista sielujen coitus’ta. Mutta kun kylpyvieraat saapuvat, nousen minä ja matkustan saaristoon.

Palattuani kolmen viikon kuluttua kylpypaikkaan ja astuessani ravintolan isoon saliin, istuu ystäväni pastori yhteisessä päivällispöydässä kaupungin herrojen ja naisten ympäröimänä.

Hän on juuri ajanut partansa, tukka on juuri