Ne menneet vuodet

By Toivo Pekkanen

Emma-täti on kutsunut kotiinsa nuoria, jotka ovat lukeneet hänen kirjoituksiaan ja ylistäneet teksteissään hänen aktivismiaan. Mutta kun nuoriso saapuu paikalle, Emma lannistuu heti, sillä nuoret eivät luo häneen samanlaista vaikutusta kasvokkain kuin etäältä.Nuorten kanssa keskusteleminen tuo Emmalle mieleen menneiden vuosien ajat ja poliittiset konfliktit. Emma joutuu pohtimaan menneisyytensä valossa sitä, olivatko hänen taistelemansa taistelut turhia, vai onko tässä nuorisossa sittenkin tulevaisuus.Ja millaista elämää nämä nuoret elävätkään? Mitä heidän aatteensa ovat, millaiset asiat ovat heille tärkeitä? Tarina seuraa nuorten elämää ja heidän aatteellista kehitystään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726543186

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen osa

Muuan kevät Helsingissä.

I

Emma-tädillä oli vieraita. Hänen pienehköön vierashuoneeseensa, joka oli kalustettu vuosisadan alun koristeellisilla, kömpelöillä ja epämukavilla huonekaluilla, oli kerääntynyt toistakymmentä henkeä vuosisadan kolmannen vuosikymmenen lopun ja neljännen vuosikymmenen alun nuorisoa.

Tällä tapauksella oli tietty yhteytensä vuosikymmenien vaihteen levottomiin poliittisiin olosuhteisiin, jotka olivat vaikuttaneet Emma-tätiin erittäin virkistävästi. Heti kun ensimmäiset merkit lähestyvästä myrskystä olivat esiintyneet sanomalehdistössä, hän oli tullut kummallisen levottomaksi ja pakottanut väsyneen ja raihnaisen ruumiinsa raahautumaan mitä odottamattomampiin paikkoihin saadakseen omin korvin kuulla, mitä oikeastaan oli tekeillä. Kerran, jonkin huomiota herättäneen poliittisen väkivallantyön jälkeen, hän oli käyttänyt puheenvuoronkin eräässä kansalaiskokouksessa, lausuen kovia sanoja vallassa olevista poliitikoista ja virkamiehistä, jotka eivät joko tahtoneet tai kyenneet pitämään yllä järjestystä ja turvaamaan kansalaisille heidän oikeuksiaan. Näin hänen kantansa oli tullut merkityksi julkisuudessa. Eräs sanomalehti painatti hänen lausuntonsa, ja samalla hetkellä monet muistivat, että tuolla vanhalla unohdetulla naisella oli varsin ansioitunut nimi, joka tänä sekasorron aikana kelpasi sekä kilveksi että lipuksi sangen monenlaisille aatteille. Varsinkin eräs osa nuorisoa oli erikoisen kiinnostunut hänen mielipiteistään. He kaivoivat esiin hänen entisiä kirjoituksiaan vanhoista sanomalehdistä ja tulivat pyytämään hänen nimeään julkisuudessa esitettäviin vastalauseisiinsa. Vanhalle naiselle, jonka oma ikäpolvi oli jo poistunut elämän näyttämöltä tai muuttunut penseäksi nuoruutensa aatteille, tämä odottamaton huomion kohteeksi joutuminen merkitsi miltei jonkinlaista uutta ylösnousemusta. Hänestä tuntui, että nuorten ihmisten mukana tuli pisara todellista nuoruutta hänen omiinkin suoniinsa. Hän voimistui aivan silminnähtävästi. Hän, joka ei enää useaan vuoteen ollut seurustellut juuri muiden kuin koiriensa kanssa, oli nyt kutsunut — todellakin kutsunut — kotiinsa kaikki nämä nuoret ihmiset.

Hän istui sohvassa puettuna parhaimpaan, raskaasta mustasta silkistä valmistettuun vierailuleninkiinsä, lihavilla rinnoillaan ohuella kultaisella ketjulla kaulaan ripustetut silmälasit, jotka hän silloin tällöin kohotti silmiensä eteen tarkatakseen, mitä etäämmällä huoneessa tapahtui. Jos jollakin hänen vieraistaan olisi ollut aikaa huomioida hänen kasvojaan, niin hän olisi heti käsittänyt, että heidän emäntänsä oli väsynyt ja ehkä pettynytkin. Siitä oli varmaankin jo yli kymmenen vuotta, kun hänen luonaan oli viimeksi ollut näin paljon vieraita yht’aikaa. Sitä paitsi nämä ihmiset keskustelivat liian meluavasti ja äänekkäästi, liian hyökkäävässä ja katkerassa sävyssä, mikä loukkasi hänen vaistojaan ja tottumuksiaan. Hän oli kutsunut heidät luokseen kuvitellen heidän avullaan saavansa vielä kerran elää yhden niitä innostavia hetkiä, jotka olivat täyttäneet hänen levottoman ja kapinallisen nuoruutensa, mutta tämä toive oli pettänyt. Nuoruus ei ollut suostunut palaamaan edes hetkeksi. Se yllättävä elpymisen tunne, joka viime aikoina oli kirkastanut hänen pian katoavaa elämäänsä, oli ollut vain harhaa, joka ei kestänyt todellisuuden kosketusta.

Vain illan alkupuolella hän oli hetkisen saanut kokea sen tunnelman esimakua, jota hän tavoitteli. Hänen sanojaan oli kuunneltu kunnioittavasti ja kiinnostuneina. Kenties puolisen tuntia hän oli todellakin ollut koko seuran keskuksena, viisaana opettajana, siltana, jonka onnena oli saada kantaa nuoruudenaikansa aatteet tälle uudelle sukupolvelle. Mutta jo silloinkin häntä oli hiukan kiusannut se tapa, jolla hänen vieraansa polkivat hänen aikoinaan kallisarvoisen itämaisen mattonsa haalistunutta jäännöstä tai vilkuilivat hänen hiukan tunteilevaa makua ilmaiseviin tauluihinsa. Ja sitä mukaa kuin hänen vieraansa olivat rohkaistuneet ja alkaneet esittää omia mielipiteitään, keskustelun johto oli auttamattomasti liukunut pois hänen käsistään. Hänen oli vähitellen ollut pakko käsittää, kuinka vähän yhteistä hänellä ja tällä nuorisolla oikeastaan oli. Heidän välillään oli neljänkymmenen vuoden kuilu. Ne kysymykset ja periaatteet, joilla oli ollut merkitystä hänen aikanaan, eivät enää herättäneet mielenkiintoa, eikä hän ollut riittävästi perehtynyt niihin kysymyksiin, joiden puolesta tämä uusi nuoriso taisteli. He eivät edes kunnollisesti ymmärtäneet toisiaan. Hänen lausuntonsa saattoivat yht’äkkiä synnyttää pitkän ja epäluuloisen äänettömyyden, ja hänen vieraansa taas puhuivat tavan takaa nimistä ja asioista, joista hän ei ollut milloinkaan kuullut tai joita hänen aikanaan oli pidetty arveluttavina. Lopulta hän oli katsonut parhaaksi kokonaan vaieta, mutta keskustelu oli jo silloin päässyt niin hyvään vauhtiin, ettei kukaan näyttänyt sitä huomaavan.

Istuessaan nyt sohvassaan miltei unohdettuna hänellä oli hyvää aikaa tarkastella vieraitaan heidän huomaamattaan. Vain muuan nuori tyttö, erään hänen nuoruudenystävänsä tytär, jolla oli kapeat, erittäin säännölliset kasvot, raikas, punertava hipiä ja kiharoitu, ruskea tukka, oli jäänyt hänelle uskolliseksi ja istui sohvassa hänen vieressään, Tämä nuori nainen, jonka kauniita kasvoja ei mikään sisältäpäin tuleva valo henkevöittänyt, mutta jonka jokainen jäsen ja jokainen liike oli hiotun sulava ja sopusuhtainen, muistutti ikään kuin hienoa, jalorotuista eläintä, ja Emma-tädillä oli epämieluinen tunne, ettei hänen suosionsa saavuttaminen ollut mikään voitto. Hän oli tyytynyt vanhan naisen seuraan, koska hän oli vähemmän älykäs ja itsenäinen kuin toiset. Emma-täti oli kutsunut hänet mukaan muistellen hänen isäänsä ja aavistamatta, ettei tällainen seura lainkaan sopinut hänelle. Ennen Venäjän vallankumousta hänen perheensä oli ollut vallankumouksellisten salaisia ihailijoita, mutta vallankumouksen näkeminen oli ollut heille liikaa. He eivät kyenneet katselemaan verenvuodatusta. Siitä pitäen kuin tytär oli alkanut ymmärtää asioita, hänen kodissaan oli vallankumouksellisia pidetty kaikista rikollisista vaarallisimpina. Kuullessaan nyt odottamatta avoimesti keskusteltavan asioista, joita hänet oli opetettu mitä huolellisimmin karttamaan, hän oli vähitellen ajautunut, epämääräisen lamauttavan kauhun valtaan. Vain kerran, aivan keskustelun alussa, hän oli yrittänyt ottaa siihen osaa saadakseen oman äänensä kuuluville, mutta silloin oli jokainen läsnäolija katsonut häneen niin kummastuneena, että hän oli silmänräpäyksessä mykistynyt eikä uskaltanut enää edes avata suutaan. Mutta kuuntelematta hän ei voinut olla.

Tärkein osa seuruetta oli vähitellen kerääntynyt Honkapään, Emma-tädin oman sisarenpojan ympärille. Tuon nuoren miehen oli aina ollut helppo saavuttaa ihmisten suosio. Hän seisoi pianon edessä, nojaten siihen kevyesti oikealla kädellään ja pidellen vasemmassa kallisarvoista savuketta, jonka hieno tuoksu leijaili hänen ympärillään. Hän puhui paljon vähemmän kuin useimmat toiset, eikä kukaan näyttänyt hyväksyvän hänen mielipiteitään, mutta siitä huolimatta hänen hienostunut, hiukan ivallinen olemuksensa tuntui hallitsevan koko keskustelua. Tarkastellessaan häntä Emma-täti tunsi itsensä huolestuneeksi hänen takiaan. Hän ei pitänyt tuosta ylimielisestä hymystä, joka tuskin huomattavana häilyi nuoren miehen huulilla, eikä siitä salaisesta ivasta, joka kätkeytyi tämän jokaiseen lauseeseen. Hän oli tavannut tuollaisia ihmisiä omassa nuoruudessaan ja tiesi, ettei ylimielisyys ja iva olleet voiman, vaan sisimmässä kalvavien epäilysten merkkejä. Ja ihminen, joka ei kyennyt voittamaan epäilyksiään, joka ei kyennyt uskomaan ja toimimaan, oli aina tuntunut hänestä henkisesti sairaalta. Erkkiin nuo piirteet olivat ilmestyneet muutamia vuosia sitten, erään romanttisen pakomatkan jälkeen, joka hänen kohdaltaan oli päättynyt kai hiukan nolosti. Ainakaan se ei ollut kestänyt muutamia päiviä kauemmin.

Ne nuoret ihmiset, jotka istuivat hänen ympärillään, olivat tyypillisiä älymystön edustajia, jotka epätoivoisesti hakivat oikeita vastauksia elämänkysymyksiinsä. Maailma oli tähän aikaan onnettomassa tilassa, talouspulan, työttömyyden ja keskinäisten taistelujen raatelema. Miltei jokainen ajatteleva ihminen näytti tuntevan, että sekasorto, nälkä ja väkivallanteot, jotka heidän ympärillään riehuivat, olivat jonkin vanhan kuolinkamppailun merkkejä ja ettei pelastusta tule, ellei onnistuta luomaan jotakin uutta. Apuaan tarjoavista aatteista ei ollut puutetta, mutta oli vaikea valita niistä oikea. Kaikki tässä seurassa olivat hyvin radikaaleja, mutta he eivät olleet vielä täysin selvillä, mitä heidän olisi tehtävä, sillä politiikka oli heille uutta. Vielä vuosi sitten he olivat harrastaneet kaikessa rauhassa kirjallisuutta ja taiteita. Ei ollut helppoa havahtua sellaisista unelmista maailmaan, jossa kaikki näytti horjuvan.

Emma-täti ei tuntenut heitä lähemmin, mutta hän oli tullut liikuttuneeksi siitä huomiosta, jota he olivat osoittaneet hänelle eräissä kirjoituksissaan. Katsellessaan heitä nyt hän toivoi, ettei olisi koskaan kutsunut heitä kotiinsa. Etäämmältä nähtyinä he olivat vaikuttaneet paljon viisaammilta ja viehättävämmiltä.

Hän huokasi hiljaa itsekseen ja kääntyi puolipyöreään ikkunasyvennykseen päin, jossa istui kaksi henkeä hiljaiseen keskusteluun vajonneina. Toinen heistä oli muuan nuori maalarinalku, Erkin toveri tämän romanttisella pakomatkalla muutamia vuosia sitten. Toinen oli nuori nainen, jolla oli huomattavan kauniit, joskin hieman karkeahkot piirteet, punertavaan vivahtava tukka ja ruumiillista työtä tehneen ihmisen suuret, voimakkaat kädet. Yritettyään turhaan muistella kuka tuo nainen oli ja oliko hän ehkä tavannut hänet ennen, Emma-täti vihdoin viittasi heidät luokseen ja pyysi istumaan lähelleen.

— Politiikka ei taida teitä erikoisemmin kiinnostaa, sanoi hän hymyillen, koska te istutte siellä niin erillänne.

— Ei minua, vastasi nuorukainen juron itsepäisesti.

— Hän on hirveä, sanoi tuntematon nuori nainen.

Olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänet käsittämään, että me jokainen olemme osaltamme vastuussa kaikesta siitä kauheasta, mitä ympärillämme tapahtuu, mutta hän väittää; ettei hänellä ole sen kanssa mitään tekemistä.

— Minulla on oma työni, joka vaatii minun kaikki ajatukseni, vastasi Yrjö.

Emma-täti kohotti kultaisen ketjun päässä riippuvat silmälasit nenälleen ja tarkasteli hetken hymyillen nuorukaisen laihoja, ikään kuin liian aikaisin kypsyneitä kasvoja. Hän oli tavannut tämän nuoren miehen vain pari kertaa, mutta Erkki oli kertonut hänestä paljon aikaisempina vuosina. Nykyisin heidän ystävyytensä näytti huomattavasti viilentyneen. Viilentyminen oli alkanut ehkä heti tuon pakomatkan jälkeen. Erkki oli palannut pian kotiin, sillä hän ei tiennyt, kuten hän sanoi, mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä kuin päättää koulunsa. Mutta tämä nuori mies oli yhä samalla matkalla. Hän ei ollut suostunut palaamaan. Nykyisin hän opiskeli jossakin taidekoulussa ja kärsi silminnähtävästi nälkää. Siitä ei voinut erehtyä, kun tarkasteli hänen kasvojaan. Täti ei voinut olla tuntematta syvää ja lämmintä myötätuntoa häntä kohtaan. Hän aavisti, että tämä nuorukainen, samoin kuin hänen ylimielisyyden naamioon kätkeytyvä sisarenpoikansakin, oli sisimmässään hyvin onneton, että heiltä molemmilta puuttui oikea nuoruuden ilo, mutta hänestä tuntui, että tämä juronnäköinen työmiehen poika oli sittenkin saanut paremman osan. Hän ei kylläkään osannut selittää miksi. Hän oli vain pitkän aikaa vaistonnut, ettei paluu takaisin kotiin ja tutkinnon kunnollinen suorittaminen ollut tehnyt Erkille hyvää. Sisarenpojasta oli sillä matkalla hävinnyt jotakin vaikeasti määriteltävää, mutta ehdottoman kallisarvoista, jota hän ei ehkä milloinkaan saisi takaisin.

— Ehkäpä olette oikeassa, sanoi vanhus vihdoin laskien silmälasit putoamaan takaisin rinnoilleen. — Ehkäpä olette tosiaankin oikeassa, toisti hän huoahtaen. — Täyty y olla olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka uskovat, että työnteollakin on arvonsa. Kerran voi tulla aika, jolloin huomataan, että se on ollut arvokkaampaa kuin kaikki tämä pohtiminen ja väittely.

Hän huokasi tahtomattaan. Alakuloisuus, jonka syytä hän ei tiennyt, tulvahti hänen mieleensä. Ehkä näin suuri määrä nuoruutta yhdellä kertaa oli ollut hänelle liikaa. Se oli saanut hänet tajuamaan liian selvästi, miten tarpeeton ja syrjään heitetty hän todellisuudessa oli. Yrjö ja tuo tuntematon nuori nainen pysyttelivät vaiti, ikään kuin eivät olisi tienneet, mitä heidän olisi pitänyt vastata hänen viimeisiin sanoihinsa. He istuivat hänen edessään kunnioittavan näköisinä, kömpelöinä, ehkä hiukan hämillisinäkin. Muualla huoneessa, heidän piirinsä ulkopuolella, minne hänen ikävuosiensa lamauttava vaikutus ei ulottunut, keskustelu sen sijaan tuntui vain kiihtyvän. Kukaan ei enää tiennyt, mistä se oli alkanut tai mihin se pyrki; se oli ryöstäytynyt valloilleen kuin nuoruuden ehtymättömistä lähteistä pulppuava virta. Jokaisella tuntui olevan loppumattomasti sanottavaa ja he malttoivat tuskin odottaa, että edellinen puhuja olisi lopettanut. Mutta se ei ollut olemassa enää häntä varten. Häntä varten olivat kohteliaat sananparret ja kunnioittava äänettömyys.

Hän vilkaisi edessään istuvaan pariin ikään kuin aikoen kaikesta huolimatta ryhtyä jatkamaan keskustelua, mutta samalla hetkellä tulikin toinen ajatus hänen mieleensä. Hän kääntyi vieressään istuvan tytön puoleen ja pyysi:

— Etkö soittaisi meille jotakin. Jotakin iloista ja kevyttä.

Nuori nainen kohosi tottelevaisena sohvalta ja meni pianon ääreen. Hän oli vielä sangen kauhuissaan siitä, mitä oli täällä kuullut, mutta hän ei voinut kieltäytyä täyttämästä tädin pyyntöä. Hän oli hyvin kasvatettu tyttö sellaisessakin seurassa, missä muut eivät sitä olleet. Keskusteleva seurue vaikeni ja siirtyi hieman hämillään kauemmaksi pianon luota.

Lyhyen aikaa pysyivät kaikki ääneti ja kuuntelivat hiukan vaivautuneen näköisinä. Pianisti oli soittanut Emmatädille ennenkin ja tunsi hänen toiveensa. Hänen kosketuksensa loihti pianosta helmeileviä, hempeänromanttisia säveliä, jotka kerran olivat liikuttaneet ihmisiä kyyneliin saakka, mutta eivät valitettavasti tavanneet vähääkään vastakaikua nuorisossa, joka valmistautui suistamaan maailman radaltaan. Heillä oli niin paljon tärkeämpiä asioita sydämellään. Hetken kuluttua he alkoivat jälleen kerääntyä ryhmäksi Erkin ympärille ja keskustelu jatkui puoliääneen. Emma-täti lepäsi puoliksi ummistetuin silmin ja muisteli kaikkia menneitä asioita, joita tutut sävelet toivat hänen mieleensä. Hän oli ollut iloinen ihminen nuoruudessaan. Mutta kun keskustelun äänet tavoittivat hänen korvansa, hän havahtui hätkähtäen. Musiikin lävitse tunkeutui uuden maailman peloittava kohina hänen muistojensa joukkoon.

— Viime vuosikymmeninä, kuuli hän terävän nuorukaisenäänen sanovan, yritettiin maailmaa parantaa kansojen itsemääräämisoikeudella, yleisellä äänioikeudella, kansanvalistuksella, demokratialla, raittiusasialla ja osuustoiminnalla. Mihin ne ovat meidät tuoneet? Yhä enemmän kurjuutta, yhä enemmän tyytymättömyyttä, yhä enemmän epävarmuutta. Ne eivät ole kyenneet muuttamaan hiukkaakaan kehityksen kulkua, joka tähtää selvästi erään maailmankauden loppumiseen ja uuden alkamiseen. Tarkatkaa ajan ilmiöitä. Talouspulat seuraavat toisiaan yhä nopeammin ja kerta kerralta yhä ankarampina. Uskonto on kadottanut otteensa ihmisten sieluihin; moraalikäsityksemme, joille yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämämme ja keskinäiset suhteemme rakentuvat, ovat enää tuskin muuta kuin tyhjiä sanoja, joilla puhujat koristelevat puheitaan. Se on varmin lopun enne. Voimme olla mitä mieltä hyvänsä fascismin aatteista, mutta jokaisen on myönnettävä, että niiden kannattajat ovat tajunneet oikein ajan vaatimukset siinä, ettei maailman nykyistä sairautta voida parantaa enää äänestyslipuilla eikä osuuskaupoilla. Kommunistit ovat tehneet samat johtopäätökset. Siksi tulevaisuuden suuri taistelu käydään näiden kahden suunnan välillä. Meidän laimentuneella demokratiallamme ei ole muuta mahdollisuutta kuin musertua liian vanhan rakennuksen tavoin, eikä yksityisillä ihmisillä muuta tehtävää kuin valita, kummalle puolelle hän kuuluu.

Emma-täti kurkotti lihavaa kaulaansa kuin pelästynyt vanha kyyhkynen. Sanat jäivät soimaan hänen korvaansa kuin tuomion ääni. Hänen haparoiva kätensä tarttui kultaisen ketjun päässä riippuviin silmälaseihin ja kohotti ne vaistomaisesti silmien eteen. Mutta hän ei kyennyt näkemään mitään ja silmänräpäyksen kuluttua hän antoi lasien pudota avuttomasti takaisin rinnoilleen.

Sitten hän yht'äkkiä tajusi aivan selvästi, miksi nämä nuoret ihmiset tuntuivat hänestä niin vastenmielisiltä. Hänelle selvisi aivan uudella tavalla myöskin se, miksi viime aikaiset tapahtumat olivat tehneet hänet niin levottomaksi, että hänen oli täytynyt uhrata vanhuuden rauhansa ja mennä pitämään puheita kansalaiskokouksiin. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin siitä, että nämä uudet ihmiset kummallakin puolella pyrkivät yksinkertaisesti tuhoamaan monet niistä periaatteista, joita hän oli ollut pystyttämässä. Ihmiset tietävät, että heidän on kerran tuhouduttava, ja useimmat kykenevät alistumaan siihen, mutta heidän on paljon vaikeampi kestää ajatusta, että kaiken senkin, mitä he ovat tehneet, minkä puolesta he ovat taistelleet ja kärsineet, on pakko kerran kadota. Emmatäti oli tähän asti kuvitellut, että nämä nuoret ihmiset olivat osoittaneet hänelle suosiotaan siksi, että hekin halusivat maailmassa säilyvän asioita, joille hän itse pani suuren arvon, mutta nyt hän ymmärsi, että se oli ollut erehdys. Nuo muutamat lauseet olivat ilmaisseet kyllin selvästi, ettei mikään siinä vanhassa maailmassa, jota hän edusti, ollut heidän mielestään säilymisen arvoista. He olivat kaivaneet esiin hänen vanhoja kirjoituksiaan, koska he toivoivat oppivansa niistä taistelemisen ja voittamisen taidon, ja vedonneet hänen nimeensä saadakseen turvaa tällä uhanalaisella hetkellä. Mutta hänen ihanteistaan he eivät välittäneet. Ne olivat pikemminkin heidän tiellään.

Lopetettuaan kappaleen tyttö katsoi häneen kysyvästi, mutta hän ei pyytänyt jatkamaan. Eihän täällä kukaan välittänyt musiikista nyt enää, kun hän itsekään ei kyennyt keskittymään sen kuuntelemiseen. Hän tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja kyllästyneemmäksi ja alkoi aivan tahtomattaan toivoa, että tämä tilaisuus, josta hän oli iloinnut ainakin viikon etukäteen, olisi jo ohitse.

Ikään kuin arvaten hänen ajatuksensa tuli pianoa soittanut tyttö hänen luokseen ja sanoi:

— Haluaisin jo mennä, täti. Päätäni särkee.

Vanha rouva katsoi häneen ystävällisesti, miltei hellästi, aivan toisin silmin kuin äsken. Tämä nuori neiti ei ollut ainakaan vihollinen.

— Todellako, ystäväni, sanoi hän pakottautuen hymyilemään. Kerro vanhemmillesi terveisiä.

Tyttö puikahti eteiseen uskaltamatta häiritä keskustelevien ryhmää hyvästelyllään. Yrjö ja hänen vieressään istuva nuori nainen kohosivat myös seisomaan.

— Joko tekin lähdette? huudahti Emma-täti pakottaen väsyneet huulensa hymyilemään vielä kerran. Teillä ei näytä olleen täällä kovinkaan hauskaa.

— Täällä on ollut hyvin mielenkiintoista, vakuutti nuori nainen.

Heidän lähtönsä teki toisetkin vieraat vähitellen levottomiksi. Keskustelu alkoi katkeilla ja yksi ja toinen kohosi seisomaan. Heidän lähestyessään sohvaa, jossa yksinäinen vanha nainen istui, keskustelun synnyttämän innostuksen hehku sammui heidän kasvoiltaan ja he muuttuivat hetkiseksi nuoriksi naisiksi ja herroiksi, jotka tulivat esittämään jonkin sovinnaisen lauseparren ja puristamaan hänen kättään jäähyväisiksi. Sen jälkeen he katosivat yksi toisensa jälkeen eteiseen, jossa väittely leimahti jälleen ilmiliekkiin. Vain Erkki jäi hänen luokseen.

Vanhus odotti, kunnes eteisen ovi oli sulkeutunut viimeisen kerran ja hiljaisuus taas palautunut taloon. Hän ummisti silmänsä ja nautti hetkisen äänettömyydestä tuntien, ettei hänellä ollut mitään pelättävää siinä suuremmassa ja ikuisessa hiljaisuudessa, joka jo pian ottaisi hänet haltuunsa. Hän kuuluikin jo paremmin sinne kuin tähän melun ja taisteluiden maailmaan.

Hetken kuluttua hän pyysi Erkkiä avaamaan ikkunan, että tupakansavu menisi ulos, ja päästämään sisään lemmikkinsä, kaksi ruskeaa, silkkikarvaista kääpiökoiraa, jotka olivat viime vuosina olleet hänen ainoat ystävänsä.

II

Yrjö ja hänen toverinsa laskeutuivat kadulle ennen muita. Kun heillä ei ollut halua jäädä odottamaan toisia, he lähtivät kahden kulkemaan keskikaupungille päin. Oli se hetki päivästä, jolloin sininen keväthämärä parhaillaan tiheni kaupungin yllä, mutta katuvaloja ei ollut vielä sytytetty. Emma-täti asui Kruunuhaassa, erään hiljaisen kadun varrella Säätytalon tuolla puolen; tämä vanha kaupunginosa, jossa kiireimpäänkin aikaan päivästä on vain vähän liikettä, näytti nyt suorastaan nukahtaneen täksi haaveelliseksi hämärän hetkeksi.

He olivat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran vasta tänään Emma-tädin luona. Yrjö ei tiennyt edes tytön nimeä. Ensi hetkellä, kun tämä karkeahipiäinen, punertavatukkainen tyttö oli liittynyt hänen seuraansa vanhanaikaisessa, poliittisia kysymyksiä pohtivan nuorison täyttämässä vierashuoneessa, Yrjö oli tuntenut häntä kohtaan miltei vastenmielisyyttä. Mutta heidän ei tarvinnut keskustella kauan, kun hänen mielenkiintonsa heräsi. Tyttö poikkesi niin suuresti toisista läsnäolijoista, että Yrjöä ensin ihmetytti kuinka tämä ollenkaan oli voinut joutua taloon. Mutta kohta hän ymmärsi, että tänä aikana poliittiset käsitykset saattoivat yhdistää suurempiakin vastakohtia. Tyttö oli tutustunut Emma-tädin vieraisiin poliittisissa kokouksissa. Tällaisessa yksityisessä seurustelutilaisuudessa hän ei kuitenkaan tuntenut itseään oikein kotiutuneeksi heidän joukossaan, vaan oli liittynyt mieluummin seuraa karttelevaan Yrjöön.

Heidän ollessaan kahden hän oli hermostunut ja kiihottunut ja puhui koko ajan vilkkaasti, siirtyen odottamattoman helposti asiasta toiseen, ikään kuin äänettömyys ja asioihin syventyminen olisivat peloittaneet häntä. Mutta kun useampia henkilöitä oli läsnä, niinkuin äsken, kun Emma-täti oli kutsunut heidät lähelleen, hän muuttui pian hiljaiseksi. Silloin vain kasvolihasten äkilliset, nytkähtelevät liikkeet ilmaisivat hänen sisäistä kiihtymystään. Hänen äänensä oli lämmin, täyteläinen ja harvinaisen miellyttävä; kiihtyessäänkin hän lausui sanat selvästi ja huolellisesti. Hän tuntui tietävän niin paljon asioita, että oli mahdoton löytää keskustelunaihetta, johon hän ei olisi voinut osallistua, mutta hermostuneisuutensa vallassa hän suhtautui kaikkeen yhtä innostuneesti ja pinnallisesti, ikään kuin sata ihmisuhria vaatinut kaivosonnettomuus olisi ollut juuri samalla tavoin mielenkiintoinen kuin kuninkaallinen kihlauskin. Pitkän aikaa saattoi luulla, että se puoli hänen olemustaan, jossa inhimilliset tunteet asuvat, oli jäänyt hänessä kokonaan kehittymättä. Mutta sitten hän saattoikin yht’äkkiä lausua jotakin hämmästyttävää, miltei nerokasta, jotakin omakohtaisen kokemuksen ja kärsimyksen kirkastamaa, joka välähti kuin salama pimeydessä. Ja juuri noista tuokioista jäi Yrjöön vaikutelma, että hän silloin paljasti sisimmän itsensä, aran ja ehkä rikkinäisen, mutta joka tapauksessa myötätuntoa herättävän sielun.

He kävelivät hitaasti kaupungin halki Eiraan päin, keskustellen koko ajan. Uteliaisuus, jota he tunsivat toisiaan kohtaan, oli vähitellen muuttumassa lämpimäksi kiintymykseksi, mutta tällä tunteella ei ollut paljoakaan tekemistä niiden asioiden kanssa, joista he puhuivat. Jonkun toisen esittäminä nuo samat aiheet olisivat voineet herättää heissä suorastaan vastenmielisyyttä. Tämä heräävä kiintymys oli jotakin paljon syvempää ja sai ravintonsa niin syvältä heidän olemuksestaan, että kaikki se, mitä he kykenivät pukemaan sanoiksi, tuntui pelkästään satunnaiselta ja toisarvoiselta.

Vihdoin he pysähtyivät eräälle hiljaiselle kadulle, jonka toista sivua reunusti joukko ennen itsenäisyyden aikaa rakennettuja taloja ja toisella puolella oli pieni lapsia varten muodosteltu puistikko leikkikenttineen ja hiekkalaatikkoineen. Hämärä oli tihentynyt heidän kävellessään, ja katulyhdyt syttyivät parhaillaan joka puolella kaupunkia. Raskaat kosteat pilvet, jotka hämärä värjäsi tummansinertäviksi, kaartuivat liikkumattomana kupuna koko taivaan ylitse. Puistikon puut kiilsivät mustina ja märkinä sähkölamppujen valossa; niiden alla näkyi siellä täällä muutamia harmaita ja likaisia jääläiskiä.

He seisoivat raskaan ja tumman oven edessä, jonka yläosan lasiruudut läikkyivät mustina hämärässä. Tyttö vetäytyi oviaukkoa suojaavaan lyhyeen holviin ja kaivoi käsilaukustaan savukelaatikon.

— Minun täytyy jälleen polttaa, hän sanoi. —Olen polttanut vasta vähän aikaa, en vielä täyttä vuottakaan, mutta nyt poltan kauheasti, aivan liian paljon.

Tulitikku välähti hämärässä holvissa. Sen leimahtavassa valossa Yrjö näki äkkiä kasvot, jotka tuntuivat hänestä aivan toisenlaisilta kuin ne, jotka olivat jääneet hänen mieleensä Emma-tädin luona. Terve, punertava hipiä sai tulitikun kelmeässä valossa kellertävän vivahteen, ja karkeiden, miltei jokapäiväisten piirteiden sijasta hän näki nyt lujat poskipäät ja täyteläisen tarmokkaan suun, joka imeytyi intohimoisesti savukkeen ympärille. Tulitikku sammui, mutta savukkeen hehku valaisi vielä hetken kasvojen alaosaa, tuota lujaa suuta ja sen teräviin juonteisiin vetäytynyttä ympäristöä. Näky miltei hätkähdytti häntä, ja hetkisen hän tunsi taas samaa vastenmielisyyttä, joka oli herännyt hänen mielessään heidän tavatessaan ensi kerran muutamia tunteja takaperin.

Hän oli jäänyt katukäytävälle ja seisoi siinä äänettömänä sillä aikaa, kun nainen poltteli. Jostakin syystä se lämmin suhde, joka oli virinnyt heidän välilleen kävellessä, näytti nyt särkyneen, vaikka suoranainen vastenmielisyyden tunne häipyikin pian hänen mielestään. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa; äänettömyys venyi kiusallisen pitkäksi.

— Te olette kovin juron näköinen nuori mies, sanoi tyttö vihdoin hermostuneesti. — Kun jäimme kulkemaan kahden, oli ensimmäinen ajatukseni, että te lähdette karkuun heti sopivimmassa kadunkulmassa. Mutta teistä on kauhean vaikea päästä selville. Te tulitte kuin tulittekin tänne asti. Kun huomasin sen, aloin ajatella, että ovelleni päästyänne te ojennatte silmänräpäyksessä kätenne ja kohotatte hiukan hattuanne hyvästiksi ja olette mennyt. Mutta te seisottekin vielä siinä.

— Pitäisikö minun siis lähteä? kysyi Yrjö hymähtäen.

Savuke hehkui muutaman silmänräpäyksen ajan tavallista voimakkaammin. Nainen oli ääneti. Sitten pieni punertava piste tummui, putosi maahan ja singahutti muutamia kipinöitä ympärilleen.

— Teissä on jotakin, sanoi tyttö vihdoin, josta minä pidän. Mutta teissä on myös paljon sellaista, josta minä en pidä. Haluaisin tutustua teihin perusteellisesti saadakseni tietää, kumpaa teissä on enemmän ja kumpi on todellisinta itseänne. Mutta teihin ei ole helppo tutustua. Te olette kuin kuoren sisässä.

— Se on itsepuolustuskeino.

Tyttö seisoi hetkisen ääneti kuin mietiskellen noiden sanojen merkitystä. Sitten hän sanoi:

— Niin, minä ymmärrän sen varsin hyvin. Kuinka vanha olette?

— Kahdenkolmatta.

— Niin nuori. Luulin teidän olevan ainakin minun ikäiseni. Täytän pian kaksikymmentäneljä.

— Ikä ei riipu aina vuosista.

— Ei.

Tuo lyhyt »ei» oli tullut paljon syvemmältä kuin muut sanat ja pani Yrjön jälleen aavistamaan, että hänen edessään seisova tyttö oli hyvin poikkeuksellinen, että hänellä täytyi olla takanaan aivan erikoisia kokemuksia. Ehkä hyvin surullisia ja raskaita kokemuksia, polttavia ja rikkiraatelevia kokemuksia, jotka koettuaan ihminen ei voi olla enää toisten kaltainen, jotka koettuaan ihminen tuntee itsensä aina yksinäiseksi ja vieraaksi, mihin tahansa hän tuleekin. Häneen on tullut jotakin, mikä hänen täytyy piilottaa ja kätkeä ympäristöltään, hän ei voi olla avoin eikä oma itsensä, koska häntä ei silloin hyväksyttäisi. Yrjö tunsi, että nyt olisi ollut sopiva hetki sanoa hyvästi ja lähteä, mutta tuo salaisuus pidätti häntä paikallaan. Hänellä oli omassa sisimmässään samanlainen taakka. Juuri siinä he olivat toistensa kaltaisia, ja juuri siksi, että he olivat aavistaneet tämän sisäisen sukulaisuuden kaikkien eroavaisuuksien ja satunnaisuuksien takaa, he olivat tunteneet vetäymystä toisiaan kohtaan.

Hänen myötätuntonsa oli herännyt jälleen; hän tunsi tahtomattaan koskettaneensa arkaan kohtaan. Nainen seisoi äänettömänä, tuijottaen lehdettömien puiden mustien oksastojen lävitse yhä tummemmiksi värjäytyviä pilviä. Hän alkoi väristä vilusta.

— Minulla on kylmä, sanoi tyttö vihdoin. — Jos tulette kanssani sisään, saatte kupin teetä.

Kun Yrjö näytti epäröivältä, hän kiiruhti jatkamaan:

— Tietenkin on sopimatonta, että uskallan kutsua teidät huoneeseeni, mutta minä olen jo kauan sitten lakannut kiinnittämästä huomiota sellaisiin asioihin. Jos olisin mies, niin tällainen kutsu tuntuisi aivan luonnolliselta. Koettakaa hetkeksi unohtaa, että olen nainen.

Talossa ei ollut hissiä ja he saivat kävellä neljänteen kerrokseen kapeaa, kostealle muurilaastille ja ummehtuneelle ruoankärylle tuoksuvaa porraskäytävää pitkin.

— Tämä on siisti talo, sanoi tyttö, mutta kolmannessa kerroksessa asuu eräs perhe, jossa käristetään sianlihaa vähintään kerran päivässä. Siksi tänne ei pääse milloinkaan tuntematta sen tuoksua nenässään.

Hänen huoneeseensa johtava eteinen oli niin pieni, että heidän täytyi mennä sisälle asti riisumaan päällysvaatteensa. Heti ensi silmäyksellä huomasi huoneen kuuluvan opiskelijalle. Sen kalustona oli uudenaikainen rautasänky, kirjoituspöytä, pieni kirjakaappi ja kolme yksinkertaista puutuolia. Kirjoituspöydän päällys oli lastattu täyteen vihkoja ja kurssikirjoja.

Huone kuului osana suurempaan huoneistoon, joten siellä ei ollut kaasua eikä vesijohtoa, mutta tytöllä oli sähkökeitin, jonka hän kävi täyttämässä