Elämän ja kuoleman pidot

By Toivo Pekkanen

Nuori maisteri palaa maailmalta kotiin. Hän saapuu juhlistamaan Hannu-sedän syntymäpäiviä, mutta hänen paluunsa tuntuu olevan suurempi spektaakkeli kuin sedän juhlat. Tämä saa maisterismiehen hämilleen. Ihmiset ovat yhtä aikaa läheisiä ja vieraita – ja he ovat ikääntyneet nopeammin kuin maisteri olisi uskonutkaan. Yksi asia kuitenkin häiritsee häntä yli muiden: musiikin ja hälinän takaa kuuluva naisen valitus. Tuntuu, kuin kukaan muu ei sitä kuulisi. Mistä ihmeestä se oikein tulee?Elämän ja kuoleman pidot on Toivo Pekkasen vaikuttava novellikokoelma elämän eri vaiheista. Yhteensä kokoelmassa on 13 tarinan verran mukaansatempaavaa luettavaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726543285

Book preview

www.egmont.com

Elämän ja kuoleman pidot.

I

Koko perhe oli kerääntynyt vierasta vastaanottamaan tilavaan ja juhlan johdosta kirkkaasti valaistuun eteiseen. Vieras, talon sukulainen ja juuri ulkomailta palannut nuori maisteri, pysähtyi yllättyneenä kynnykselle. Epäilemättä hän oli tullut juhlimaan juuri näiden ihmisten luo, mutta he tuntuivat eroavan kovin paljon siitä kuvasta, minkä hän oli heistä muistissaan säilyttänyt. Ehkä siinä ei kuitenkaan ollut mitään ihmettelemistä. Ehkä hän puolestaan näytti heistä yhtä oudolta. Olihan kulunut jo vähintään kymmenen vuotta siitä, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Pitkäksi ja hartiakkaaksi kasvanut Matti-poika sieppasi hänen hattunsa ja päällystakkinsa ja asetti ne kohteliaasti naulakkoon. Lempi-täti oli entisestäänkin arveluttavasti lihonut. Kiiltävä tummanvihreä silkki oli vedetty kireälle hänen leveitten rintojensa ylitse ja läikkyi kuin himmeä peili. Mutta lihavuudestaan huolimatta hän hääri odotetun vieraansa ympärillä hienonpuoleisen ravintolan hovimestarin eleitä jäljitellen ja toisteli useampia kertoja peräkkäin:

— Tervetuloa, herra Vanhala, tervetuloa! Käykää sisään!

Yhä pienemmäksi, harmaammaksi ja laihemmaksi rypistynyt Hannu-setä kurkisteli vaimonsa lihavan olan takaa kuin hiiri loukostaan ja mutisi hänen perässään kuin kaiku:

— Niin, tervetuloa, tervetuloa, herra Vanhala!

Juhla oli järjestetty juuri Hannu-sedän kuusikymmenvuotispäivän kunniaksi.

Irene tervehti äänettömästi, niin nuoreksi tytöksi miltei liian luontevasti ja arvokkaasti. Vaalea, sinisilmäinen Irene, joka Pekka Vanhalan lähtiessä tästä kaupungista oli tuskin ollut vielä kymmenvuotiaskaan. Häneen oli tullut jotakin liian varhain kypsynyttä, joka pani muistamaan, että hän oli syntynyt jo verraten iäkkäistä vanhemmista. Hänen ihonsa oli kuulasta ja viileän sileää kuin vanhan marmoriveistoksen pinta. Vaalea tukka läikkyi kovassa sähkövalossa himmeänä, mutta samalla elävänä ja uhkeana. Sinisten silmien ilme oli viisas ja ikäänkuin väsähtänyt, vaikka katsoja samalla olikin varma, että niissä peilaili itseään vielä täysin kokemattoman neidon sielu. Pekalla ei ollut erikoista silmää havaita naisellista kauneutta, sillä hänen tähänastinen elämänsä oli kulunut opinnoissa ja lakkaamatta uutta mielistelyä vaativan kunnianhimon tyydyttämisessä, mutta nuo samalla kertaa kypsynyttä viisautta ja täydellistä viattomuutta ilmaisevat silmät jäivät heti ensi näkemältä pysyvästi hänen mieleensä.

Suuri, vanhanaikaisesti kalustettu sali palmuineen ja raskaine mahonkihuonekaluineen oli vieläkin kirkkaammin valaistu kuin eteinen. Kattokruunun kaikki lamput paloivat ja niiden lisäksi oli sytytetty lukemattomia kynttilöitä eri puolille huonetta. Vieressä olevaan pienempään huoneeseen johtava leveä kaksoisovi oli auki ja siitä näkyi uhkea kahvipöytä välkkyvine laseineen ja kokonaisine kaakku-, leivos- ja hedelmävuorineen. Pienemmällä sivupöydällä oli pitkä rivi erivärisillä koreilla etiketeillä varustettuja pulloja. Salissa oleva Hannu-sedän suurennettu valokuva oli koristettu Suomen värein.

— Kuten aina ennenkin, ajatteli Pekka menneisyyden muistojen herätessä elävinä hänen mielessään. Juuri tällaista oli myös hopeahäissä ja Helenan, talon vanhimman tyttären, häissä. Helenan häät olivat olleet viimeinen juhla, missä hän oli ollut läsnä ennen lähtöään. Nyt Helena kuului olevan jo vainaja. Uusi sukupolvi ei jaksanut elää yhtä sitkeästi kuin vanha.

Mutta jos huoneet vaikuttivatkin tutuilta, vaikuttivat toiset vieraat yhtä hämmentäviltä kuin isäntäväkikin, samalla kertaa sekä läheisiltä että vierailta. Vierauden tunne johtui ehkä siitä, että he kaikki näyttivät yllättävästi vanhentuneen hänen poissaollessaan. Osaltaan ehkä myös siitä, että he suhtautuivat häneen toisin kuin ennen. Silloin hän oli ollut heidän silmissään vain poika, jonka he juuri äsken olivat nähneet lapsen lyhyissä housuissa. Nyt hän oli kaukaa tullut mielenkiintoinen vieras.

Säädyltään nämä ihmiset täytyi määritellä kai pikkuporvareiksi. Talonomistajia, pikkuliikemiehiä, leipuri- ja ajuriliikkeenharjoittajia. Heidän onnenaan oli ollut saapua tähän kaupunkiin sen valtavan nousun aikoihin edellisen vuosisadan lopulla ja kykynä kyky kasvaa sen mukana. Ei ole helppo sanoa, miksi juuri he olivat onnistuneet, kun samaan aikaan sadat ja tuhannet muut olivat epäonnistuneet. Joka tapauksessa he olivat neljän-, viidenkymmenen vuoden aikana rakentaneet suurimman osan kaupunkia. Heidän aikoinaan aivan koskemattomiin seutuihin raivatuista tonteistaan ja pikkutaloistaan oli vähitellen tullut satojentuhansien, jopa eräissä tapauksissa miljoonien arvoisia omaisuuksia. Heidän liikkeistään, joissa alkuaan oli ollut vain yksi työntekijä, he itse, oli vuosien kuluessa paisunut huomattavia yrityksiä. Heidän lapsensa olivat saaneet enemmän tai vähemmän sivistystä ja hankkiutuneet virkoihin ja asemiin eri puolille maata ja astuneet samalla porrasta tai paria korkeammalle yhteiskunnallisessa arvoasteikossa.

Nyt he olivat kaikki vanhoja miehiä ja naisia. Kuusikymmenvuotias Hannu-setä oli heistä nuorimpia. Monet olivat jo saattaneet hautaan vaimonsa tai miehensä ja heidän ympärillään oli enää hyvin vähän nuorisoa. Talon omien lapsien lisäksi oli juhliin saapunut vain kaksi kalpeahkoa ja heikonnäköistä neitosta ja kolme nuorta miestä, jotka opintonsa päätettyään olivat saaneet toimen kotikaupungissaan. Mutta sitkeät vanhukset eivät antaneet tällaisten seikkojen häiritä elämäniloaan. Ehkä heidänkin sisimmässään heräsi silloin tällöin yllättäviä epävarmoja kysymyksiä, mitä tämä olemassaolo oikein mahtoi tarkoittaa, minkä tähden ihmiset elivät ja puuhailivat tässä maailmassa, mistä he tulivat syntyessään, mihin he menivät kuolemansa jälkeen? Mutta sellaisia kysymyksiä ei näytetä vieraille tässä piirissä ja ne eivät estäneet heitä jatkamasta työtään ja asioittensa hoitamista ja esiintymästä seurassa kevytmielisempinä kuin heidän nuorisonsa.

Palvelijatar, joka oli vain hiukan nuorempi kuin hänen isäntäväkensä ja vain hiukan vähemmän lihava kuin hänen emäntänsä, tarjoili coctaileja valtavan suurelta tarjottimelta. Hannu-setä ja Matti kulkivat ympäri pulleamahaisia sikareja sisältävät laatikot kädessään: — Kas tässä, pankaahan palamaan! Gramofoni rupesi soimaan. Pekka tunsi aluksi olevansa kuin hiukan pyörällä päästään ja vasta kotvasen kuluttua hänelle selvisi, että ne kaksi vanhaa miestä, joiden kanssa hän oli joutunut seurustelemaan, olivat äreydestään tunnettu kelloseppä Erikson ja rikkaudestaan kuuluisa leipuri Ovaskainen. Hänen täytyi puristaa lukemattomia käsiä ja vastata lukemattomiin menneisyyteen viittaaviin kysymyksiin, jotka saattoivat hänet ymmälle, koska hän ei enää tarkoin muistanut, mitä tapahtumia tai henkilöitä niillä tarkoitettiin.

Huoneisto oli lämmitetty hyvin. Suuret valkoiset kaakeliuunit hohkasivat yhä kodikasta lämpöä monen askeleen päähän. Vanhat luut viihtyvät parhaiten lämpimässä. Puheensorina vilkastui nopeasti ja siniset sikarinsavupilvet kohoilivat hilpeästi kattoa kohti. Kutsuttiin kahvipöytään, tarjottiin kaakkua, leivoksia, hedelmiä, konjakkia, likööriä. Useimpien vieraitten kasvoilla alkoi helmeillä hikeä. Hannu-sedän pienet harmaat hiirenkasvot rupesivat punoittamaan ja hänen hilpeä naurunsa kävi yhä äänekkäämmäksi. Hänen vaimonsa kasvot taas kiilsivät kilpaa hänen leninkinsä läikkyvän silkin kanssa. Hän piti tarkoin silmällä, että tarjoilu sujui moitteettomasti sääntöjen mukaan ja että jokainen sai juuri sitä, mitä hän halusi. Lempi-tädin ja Hannu-sedän kutsut olivat aina olleet tunnettuja siitä, ettei niissä kitsasteltu.

Äreän Eriksonin tapa nauttia pidoista oli yhtä erikoinen kuin hän itsekin. Hän oli laiha, keskikokoinen, harmaatukkainen vanhus, lapseton ja katkeroitunut, terävä-älyinen ja huolestunut. Korkean ja syviin uurteisiin vetäytyneen otsan alla katselivat pienet ruskeat silmät maailmaa paheksuvasti ja halveksien. Kun toiset kävivät kestityksen johdosta rohkeammiksi ja vapautuneemmiksi, hän muuttui sulkeutuneemmaksi ja kiukkuisemmaksi. Kellertävän kalpeille ja ryppyisille kasvoille ilmestyi synkkä ja katkera ilme. Hän rupesi tekemään tarkkaa psykologista vaistoa osoittavia huomautuksia sekä isäntäväestään että muista vieraista, mutta hänen murheekseen toiset olivat kolmen-, neljänkymmenen vuoden aikana ehtineet jo niin tottua hänen tapoihinsa, ettei hänen onnistunut katkeruudellaan ja terävä-älyisyydellään herättää heissä muita reaktioita kuin entistä hilpeämpiä naurunpurskahduksia.

— Ihmisparat, hän mutisi hampaittensa välistä Pekan korvaan, — tämä on kaikki, mitä he elämästään saavat.

Rikas Ovaskainen oli suuri ja rehevä, leveähartiainen ja isovatsainen, hilpeä ja hyväntahtoinen. Hänen elinvoimansa oli yhä niin pursuavan ehtymätöntä, että häntä olisi voinut luulla kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi kuin hän todellisuudessa oli, ja hänen kaskuvarastonsa oli niin suuri, että se voitti jopa hänen leipomoliikkeillä ja tonttikaupoilla kootun kuuluisan rikkautensakin. Vaikka hän kertoikin kaskujaan miltei yhtä mittaa, niin ihmiset, jotka olivat tunteneet hänet neljäkymmentä vuotta, väittivät, etteivät he koskaan olleet kuulleet hänen kertovan samaa juttua kahteen kertaan.

Pekka tiesi kyllä olevansa seuran mielenkiintoisin vieras tänä iltana, mutta hän ei sentään aavistanut tuon mielenkiinnon syvyyttä ja laajuutta. Talon Matti-poika seisoskeli koko ajan hänen läheisyydessään, mutta pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä eikä tuppautunut ottamaan osaa keskusteluun ennenkuin häneltä kysyttiin jotakin. Pojan äiti ja isä kävivät tämän tästä tiedustelemassa tarvitsiko hän mitään, eivätkö he ehkä saisi tarjota jotakin, eikö hänelle maistuisi vielä pala kaakkua tai jokin raikas hedelmä. Kalpeat nuoret tytöt katselivat häntä salaa kulmiensa alta, nuoret miehet ajattelivat kadehtien hänen matkojaan ja elämänkokemustaan, vanhempien naisten piirissä puhuttiin hänen kuolleista vanhemmistaan. Ja aina, kun Pekka sattui vilkaisemaan nurkkaan, jossa kaappigramofoni seisoi, hän yllätti itseään tarkastelemasta Irenen viisaat tytönsilmät.

Silloin tällöin tunkeutui iloisen puheensorinan ja meluisan musiikin lävitse omituinen soraääni, kuin jostakin kaukaa, monen seinän takaa tai maan alta kuuluva valitus. Naisen valitus. Se kuului hyvin hiljaa, tuskin eroittuvana. Kukaan muu ei tuntunut kiinnittävän siihen pienintäkään huomiota, mutta Pekka tunsi toisinaan sen porautuvan aina ytimiinsä saakka.

Kamreeri Ovaskainen, rikkaan Ovaskaisen poika, keikarimaisen hienosti pukeutunut kolmikymmenvuotias mies, lähestyi häntä väsähtäneesti hymyillen.

— Tällaista meillä yhä on, hän sanoi käsiään levitellen. — Mikään ei ole muuttunut ja mikään ei koskaan muutukaan.

Hän ei viihtynyt kotikaupungissaan ja kerrottiin, että hän oli viime aikoina ruvennut ylimääräisillä huvituksilla tukahuttamaan ikäväänsä. Hänen velttoa ja paisuvaa olemustaan tarkastellessa aavisti, että hän pian saavuttaisi isänsä valtavat mittasuhteet, mutta ei koskaan hänen elinvoimaansa.

Kun hän hetken kuluttua käänsi selkänsä, kuiskasi Erikson myrkyllisesti:

— Ihme, ettei hän ruvennut kertomaan sinulle Pariisista. Hän käväisi siellä muutamia vuosia sitten erään retkikunnan mukana.

— Pariisista muistui mieleeni, sanoi vanhempi Ovaskainen nauraen vatsa hytkyen jo etukäteen kaskulle, jonka hän aikoi kertoa. Hän oli kuullut Eriksonin kuiskauksen, mutta hänen mielestään oli sopivinta vastata siihen rohkealla jutulla.

— Mikään ei ole muuttunut eikä mikään koskaan muutukaan, Pekka toisteli ajatuksissaan nuoremman Ovaskaisen sanoja. Mutta samalla hänen sieraimensa aistivat heikon vastenmielisen lahoamisen tuoksun, joka usein erittyy vanhoista ihmisistä tai ehkä heidän liian kauan kestäneistä vaatteistaan. Ja itse asiassa mikään ei ollut samanlaista kuin ennen. Eihän mikään voi ollakaan huomenna enää samaa kuin tänään. Muuttumista ei vain helposti huomaa sellainen, joka itse muuttuu olosuhteitten mukana.

Lempi-täti ilmestyi äkkiä molempia huoneita yhdistävälle ovelle ja taputti