Ihmisten kevät

By Toivo Pekkanen

Valtion kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1936 palkittu pienoisromaani kertoo rakkaudesta työläisympäristössä. Nuori nainen on töissä selluloosatehtaassa. Nuori mies on ulkotyöläinen. Tehdasympäristö on tehnyt teistä yksinäisiä. Tässä ympäristössä nämä kaksi myös rakastuvat.Kokematon kaksikko kompastelee sekä rakkaudessa että työelämässä. Heidän vahvuutenaan on kuitenkin se tarmo ja ahkeruus, jolla he töissäänkin pärjäävät. Ehkä sen tarmon voisi tuoda myös parisuhteeseen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 18, 2020
• ISBN: 9788726580167

Book preview

www.egmont.com

I

Kello oli täsmälleen kymmentä minuuttia vailla kuusi, kun Aune paiskasi eteisen oven kiinni ja juoksi pihan poikki kadulle. Satoi kuin saavista kaataen, mutta sade yksin ei olisi saanut häntä juoksemaan, ellei hänellä olisi ollut kiire. Katu aukeni hiukan kumpuilevana kaupungin etelälaidan lävitse ja päättyi noin kilometrin päässä vähäiseen, epätasaiseen poikkikatuun, joka johti suoraan tehtaan portille. Oli elokuun loppupuoli. Tänään satoi ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Pienet puutalot, jotka seisoivat suorassa rivissä kadun molemmilla puolilla, näyttivät kaikki samanvärisiltä harmaassa aamuhämärässä, ja niiden vesitorvet työnsivät vettä enemmän kuin katuojat jaksoivat vetää. Se levisi pitkin asfalttia kastellen jokaisen jalat, jonka jalkineet vuotivat. Mutta sateesta ja aamun varhaisuudesta huolimatta liikkui kadulla runsaasti ihmisiä, joilla kaikilla näytti olevan sama päämäärä: tehdas.

Aune liittyi heti tuohon ihmisvirtaan, kadoten voimakkaiden miesten, heiluvien eväskorien ja - pussien, rennosti kallellaan olevien hattujen ja liehuvien takinliepeitten joukkoon. Ja vähitellen hänen äsken vielä puoliunessa olleet ajatuksensa heräsivät ottamaan osaa päivän vaivoihin. Sade oli sadetta, mutta ilmassa tuntui olevan muutakin. Tuuli puhalsi vastaan ja raskaat vesipisarat iskivät häntä kasvoihin niin tuimasti, ettei hän voinut pitää silmiään kunnollisesti auki. Kadun loassa pyöri joitakin surkeita lehtiä. Hän vilkaisi talojen pihoilla kasvaviin puihin, ne olivat vielä täysin vihreitä, mutta joitakin lehtiä oli jo kuitenkin tempautunut irti tuulen voimasta. Syksy lähestyi, siitä ei ollut epäilystäkään.

Aunella oli pienet pyöreät kasvot, jotka näyttivät kalpeilta ja alakuloisilta sateen harmaudessa, ja musta, kaunis tukka, joka nyt kuitenkin oli kiedottu näkymättömiin sinikirjavaan huiviin. Yllään hänellä oli ruskea sadetakki, jolla hän aikoinaan oli koreillut pyhäisin, ja jalassa korkeakqrkoiset kengät, jotka samoin olivat ennen kuuluneet hänen juhla-asuunsa; nykyisin pääsi sadevesi tunkeutumaan niihin esieettömästi. Ne narskahtelivat ilkeästi joka kerta, kun hän astui. Hän ei ollut parempi eikä huonompi, ei kauniimpi eikä rumempi kuin nuo tytöt yleensä, jotka ansaitsevat elatuksensa selluloosatehtaissa. Hän oli yksi kolmestasadasta työläisestä, jotka tänä aamuna täsmälleen kello kuusi asettuivat kukin oman koneensa ääreen. Kuudelta oli näet vuoronvaihto, yövuoro lähti ja aamupäivävuoro astui sen tilalle. Mutta jos katsoi Aunea oikein läheltä, tuli mieleen ajatus, että hän tänä aamuna oli väsyneempi kuin toiset työläiset. Hän oli nukkunut huonosti yön. Sitä paitsi masensi ilmassa tuntuva syksyn läheisyys hänen mieltään. Syksyn tultua loppuvat työt Jaakolta kaupungissa ja hän lähtee pois. Jaakko oli ollut koko kesän, koko pitkän ihanan lämpimän kesän hänen rakastettunsa, eikä sellainen ylellisyys jäänyt vaille seurausta. Hän oli nyt raskaana.

Kadulla hän ei lähimmässä ympäristössään nähnyt ketään parhaista tuttavistaan, ja niin hän sai kulkea rauhassa sekavien ja peloittavien ajatustensa kanssa. Mutta tehtaan portille saavuttuaan hän kohtasi kaksi tyttöä, jotka työskentelivät samassa osastossa kuin hänkin. Hän puri huulensa tiukasti yhteen näyttääkseen reippaammalta, huudahti »hèi» ja yhtyi heidän seuraansa. Ei kukaan, hänen tietääkseen, ei edes Jaakko, vielä aavistanut hänen tilaansa. Portin sisäpuolella tie sivuutti suuren, valkoisen konttorirakennuksen ja laskeutui sitten keskelle mustuneita, tasakattoisia tehdasrakennuksia, joiden välissä se äkkiä muuttui kapeaksi rullavaunuradaksi. He astuivat kaikki kolme yht’aikaa sisään suuresta ovesta naureskellen, kävelymatkan virkistäminä. Yövuoro odotti jo kiihkeästi heidän tuloaan, luovuttaakseen paikkansa heille.

Riisuttuaan päällystakkinsa Aune asettui paikalleen suuren paperimassakoneen eteen, joka lakkaamatta työnsi kidastaan nelikulmaisia, rei’itettyjä selluloosalevyjä. Tässä osastossa työskenteli paljon naisia, mutta heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, jolle Aune olisi voinut uskoa huolensa. Saman koneen edessä heitä oli neljä tyttöä. He seisoivat rinnakkain, hiukan eteenpäin kumartuneina, suorivat koneesta putoavat paperilevyt siroiksi pinkoiksi, ja pinkkojen paisuttua kyllin suuriksi he sieppasivat ne syliinsä ja ojensivat miehelle, joka taitavasti rakennetun koneen avulla sitoi se parisataa kiloa painaviksi kolleiksi. Työ ei kysynyt suurta taitoa, ja omaperäisiä ajatuksia se ei sietänyt ollenkaan, mutta se sitoi heidät kuitenkin koko avaran maailman yhteyteen. Kun pakkaaja oli saanut kollin valmiiksi, hän pyöräytti sen taitavasti ilmaratavaunuun, joka kantoi sen läpi katon ja yli tehtaan pihan varastorakennukseen. Mutta sielläkin oli massakollilla vain tilapäinen lepopaikka. Ennen pitkää sen täytyi siirtyä proomuihin, kiivetä rähjääntyneen laivan partaan ylitse pimeään ruumaan, jossa se sai keinua suurien merien taakse. Sen jälkeen sillä oli edessään vielä joukko tehtaita ja laitoksia, joissa sitä muokattiin ja jalostettiin, ja vasta sitten se oli kyllin hyvä ilmestymään markkinoille kirjoina, sanomalehtinä, käärepaperina tai jonakin muuna erikoistuotteena. Mutta sen lopullisena kohtalona oli kuitenkin paikka, missä se voi rauhassa maatua maaksi ja muodostua väkeväksi mullaksi uusien puiden juurille. Liikkuessaan maailmassa se oli hyödyllinen väline, jonka kanssa ihmiset kuluttivat aikaansa. Mutta Aune ja hänen toverinsa eivät ajatelleet asioita näin pitkälle, heitä ei kiinnittänyt työhönsä juuri muu kuin palkka. Sillä työ tuntui usein ikävältä ja yksitoikkoiselta, koska he eivät tienneet mitään yhtiön voitoista tai tappioista maailman suurilla kilpakentillä, enempää kuin sen tulevaisuuden suunnitelmistakaan. Kun tehdas kuitenkin elätti heitä, oli