Täyttyneiden toiveiden maa

By Toivo Pekkanen

Täyttyneiden toiveiden maa. Voiko sellaista paikkaa oikeasti olla olemassa? Näin muuan runoilija väittää Kurjuudenlaakson baarissa. Täyttyneiden toiveiden maassa ei ole ikinä nälkä tai kylmä eikä kukaan ole siellä yksin tai onneton. Kaikki, mitä ihmiset ovat saattaneet tässä maailmassa toivoa, tulee Täyttyneiden toiveiden maassa toteen. Kun runoilija ehdottaa utopistisessa maassa vierailua, hän saa yllättäen vastakaikua. Kaikki haluavat lähteä mukaan. Mutta puhuiko runoilija sittenkin vain hölynpölyä?"Täyttyneiden toiveiden maa" on Toivo Pekkasen maaginen romaani vuodelta 1951.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726543100

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

K oko Kurjuudenlaakso irvistelee ystävällisesti nousevalle auringolle. Sen käpertyneet männyt, kouristuksenomaisesti koukistelevat koivut ja karvattomaksi tulossa olevaa vanhaa koiraa muistuttavat vaivaispensaat pöyhistelevät hyvillään verhojaan vienossa aamutuulessa ja tallatut kanervat ja mustikanvarvut myhäilevät tyytyväisyydestä auringon suudellessa tulisilla säteillään kastepisaroita niiden kellastuneista latvatupsuista. Yhtä iloisilta vaikuttavat myös puiden varjossa kyyhöttävän pienen harmaan rakennuksen edustalla olevat rautajalkaiset pöydät ja tuolit, jotka tiedottavat, että tässä on jonkinlainen ravintola. Mutta riemukkaimmin kaikista irvistelee itse harmaa pieni rakennus, jonka oven yläpuolelta voi lukea haalistuneen, peltilevylle maalatun kirjoituksen: Ravintola Kurjuudenlaakso. Sen vinoissa seinissä ja läntälleen painuneissa ikkunoissa on tavallisissakin oloissa salaperäistä hyväntuulisuutta, ikään kuin se itsekseen hymyilisi omalle olemassaololleen. Mutta nyt se tuntuu suorastaan nauravan täyttä kurkkua.

Talon savupiipusta kohoilee jo savua, tuollainen ohut harmaa savujuova, joka kesäaamun kirkkaudessa kiipeilee hidastellen ja ikään kuin olemassaolostaan nauttien taivaan huikeaan sineen. Ravintolan ensimmäiset vieraat ovat myöskin jo saapuneet. Pöytien ääressä istuu kolme olentoa, joista ei voi varmasti sanoa, ovatko he ihmisiä vaiko nukketeatterissa osaa esittäviä nukkeja. Sellaista asiaa ei ole aina niinkään helppo varmasti todeta. Joka tapauksessa he näyttävät nauttivan suuresti sekä aamukahvistaan että aamun kauneudesta. Samalla he puhuvat keskenään kieltä, jota saattaa suurin piirtein ymmärtää, vaikka sanojen sisin tarkoitus jääkin toisinaan ehkä hämäräksi.

Yksinään ja muista hieman erillään istuu arvokkaan ja viisaan näköinen vanhus, jota kutsutaan Lehti-Taavetiksi sen vuoksi, että hänen arvellaan jakavan aamuisin lehtiä. Muuten hänestä saa vaikutelman, että hän todellisen viisaan tavoin on jo täydellisesti alistunut osaansa eikä toivo enää mitään enempää kuin mitä hänellä on. Mutta samaa voi tuskin sanoa kahdesta toisesta vieraasta, erottamattomista toveruksista, Rampa-Kallesta ja Kädettömästä-Mikosta. Toinen heistä raahaa rumasti oikeaa jalkaansa ja toisella on vasemman käden paikalla vain tyhjä takinhiha. He molemmat hytisevät vielä hieman viluissaan ulkona nukutun yön jälkeen. Mutta heidän ulkonäkönsä älköön johtako ketään harhaan. Vaikka he yrittävätkin näyttää iloisilta, he eivät ole lainkaan tyytyväisiä osaansa, niinkuin myöhemmät tapahtumat tulevat vastaansanomattomasti näyttämään.

Isännästäkin pitää sanoa jokin sana. Hän on entinen merimies, jonka pyyntiretkellä Jäämerellä hankittu reumatismi on ajanut maamyyräksi ja kapakanisännäksi. Koska hän alkaa olla jo viisissäkymmenissä, niin hän uskoo olevansa yhtä viisas ja yhtä täydellisesti turhista kuvitelmista vapautunut kuin Taavettikin, mutta todellisuudessa hänessä on Mikkoa ja Kallea enemmän kuin hän itse tietääkään.

Tällä hetkellä hän liikuskelee pöytiensä välissä pyyhe kädessään, pyyhkielee väliin pöydiltä niille yön aikana pudonneita roskia, väliin taas pysähtyy tirkistelemään tyytyväisyydestä huokaillen ja kivisteleviä lonkkiaan sivellen ylöspäin taivaan sineen. Kun työ on lopulta tehty, hän istahtaa itsekin Taavetin läheisyyteen ja kysäisee:

— No mitäs siellä lehdessä tänä aamuna kirjoitetaan?

Taavetti ei vaivaudu kohottamaan katsettaan, vaan mutisee välinpitämättömästi:

— Eipä täällä mitään erikoista.

— Eikö tänäänkään? ihmettelee Isäntä. Kysyy sinulta milloin tahansa, niin aina sama vastaus. Miksi oikein luet noita lehtiäsi, kun niissä ei koskaan kerrota mitään?

Nyt Taavetin arvokas ja ryppyinen vanhan miehen otsa kohoaa hieman ja hän sanoo ylpeästi:

— Sanomalehti on nykyaikaiselle ihmiselle yhtä välttämätön kuin aamukahvikin.

— Lienevätköhän nuo kumpikaan erikoisen välttämättömiä, arvelee Isäntä. Minä olen elänyt tässä maailmassa jo lähes viisikymmentä vuotta ja purjehtinut senkin seitsemät meret ja satamat, mutta harvoin olen aloittanut päiväni kahvilla ja lehtien lukemisella. Pieni tuikku karistaa unet silmistä paljon paremmin kuin kahvi, ja ne ikävät uutiset, joista lehdet kertovat, ennättää kyllä saada tietoonsa myöhemminkin.

— Mutta et suinkaan sinä kuvittele, että kukaan pitääkään sinua nykyaikaisena ihmisenä? huomauttaa Taavetti nyrpeästi.

— Pitäkööt minä pitävät.

Ihmiset ovat kuten tunnettua parantumattomia suupaltteja, vaikka he sekä näyttäisivät viisaammilta että tekisivät vähemmän syntiä, jos pysyisivät vaiti. Tällaisessakin omituisessa paikassa kuin Ravintola Kurjuudenlaaksossa, jota oikeastaan ei pitäisi olla olemassakaan, he eivät ole sen kummempia kuin muuallakaan. Kerran alkuun päästyään puhe ryöpsähtelee eteenpäin kuin vuoripuro, temmaten Mikon ja Kallenkin mukaansa.

— Eilen kerrottiin, sanoo Mikko, että uusi sota on lähellä. Puhutaanko lehdessä siitä mitään?

Taavetti: Minä en koskaan lue sellaisia uutisia. Mitä se minuun kuuluu, kuka tätä maailmaa hallitsee tai kuka milloinkin sotii!

Isäntä: Onko noissa sinun lehdissäsi sitten jotain muutakin kuin sellaisia uutisia.

Taavetti: On täällä esimerkiksi erittäin mielenkiintoinen artikkeli eräästä amerikkalaisesta kirjailijasta.

Isäntä: No sellaisen lukemiseen ei kannattaisi aikaansa tuhlata.

Taavetti: Sitten olen lukenut hyvin merkillisen uutisen. Taidekauppias Värinenä on löytänyt jostakin vanhain tavarain kaupasta ulkomailta Rembrandtin taulun ja saanut ostetuksi sen aivan mitättömällä hinnalla. Sanotaan että se on ainakin kahden miljoonan arvoinen.

Mikko: Nyt päästelet pötyä.

Taavetti: Ellet olisi niin sivistymätön kuin olet, tietäisit että Rembrandtin maalauksista maksetaan enemmänkin kuin kaksi miljoonaa.

Kalle: Onpas siinä äijä. Olisipa hauska istua kerran sen miehen pöydässä.

Taavetti: Voisi olla. Hän kuoli vain jo kolmesataa vuotta takaperin.

Mikko: Sitten ei ole ihme, vaikka hänen taulunsa kuljeksivatkin jo vanhain tavarain kaupoissa. Mutta en minä usko, että ne ovat kahta miljoonaa maksaneet uutenakaan.

Isäntä: Kyllä siinä voi olla perää. Kerran vei merimiespappi meidät Lontoossa museoon, jossa oli seinät täynnä tuollaisia ikivanhoja töherryksiä, ja kerrottiin, että ne maksoivat miljoonia jokainen. Vaikka en minä kyllä ymmärtänyt minkä vuoksi.

Tällaisia asioita lörpötellään tietysti ilman mitään tarkoitusta. Puhutaan vain puhumisen vuoksi ja ajan kuluksi. Mutta joskus voi sattua, että tuollaiseen joutavaan keskusteluun tuleekin äkkiä ja aivan keskustelijain huomaamatta tarkoitus. Se ei olekaan enää tyhjää suunpieksämistä, jonka saattaa lopettaa milloin tahansa tuottamatta kenellekään vahinkoa. Se muuttuu tapahtumiseksi, joka tempaa mukanaolijat kohtalokkaisiin pyörteisiinsä. Niin on jo odottamatta käynyt tässäkin, vaikka puhe jatkuukin kenenkään vielä mitään aavistamatta.

— No voi vietävä, sanoo Kalle. Mitenkähän paljon ne ovatkaan sitten uutena maksaneet?

— Uutena ne eivät maksaneet paljoakaan, sillä tuollaiset taide-esineet ovat siitä merkillisiä, että niiden hinta kohoaa sitä korkeammaksi mitä vanhemmiksi ne tulevat, sanoo Taavetti, joka tietää asiat.

— Jaa’a, huokaisee Mikko, jolla on taipumusta haaveiluun, olisipa minulla sellainen taulu?

— Mitä sinä