Tie Eedeniin

By Toivo Pekkanen

Maailmalla mainetta niittänyt kiekonheittäjä Jussi Roininen palaa kotikonnuille. Voittojen ja menestyksen tahdittama elämä vaihtuu työmiehen arkeen. Muutos on niin järisyttävä, ettei se onnistu täysin ongelmitta.Jussi tapaa sekatavarakaupassa myyjättären, joka vie hänen sydämensä ensisilmäyksellä. Nainen on kaunis, älykäs, henkisesti kypsä. Jussilla on toki taustallaan timanttisia saavutuksia, mutta silti hän on vain työmies. Voisiko hän sisäisten kamppailujensa lomasta ojentaa kättään kohti tätä naista, jonka hän kokee kohtalokseen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726543131

Book preview

www.egmont.com

I

Viimeisteltyään huolellisesti asunsa eteishallin suuren peilin edessä Johanna astui tanssisaliin, jossa noin viisi-kuusikymmentä paria tanssi foxtrottia valonheittäjien haaveellisessa, epätodellisessa valossa.

Kuten tavallisesti oli poikia tänäänkin huomattavasti vähemmän kuin tyttöjä; se puoli salia, jossa pojat istuivat, oli miltei tyhjä, mutta naisten puolelle oli jäänyt useita tyttöjä, joille ei ollut riittänyt tanssittajaa. Nämä tanssimisen ilosta osattomiksi jääneet katselivat keskilattialla pyöriviä pareja kaihoisin silmin, äänettöminä, miltei liikkumattomina, yrittäen mielikuvituksensa avulla saada ainakin pienen aavistuksen siitä nautinnosta, jota tanssijat kokivat.

Johanna tunsi heistä useimmat ja nyökkäsi heille ohikulkiessaan. Hän oli viimeisten viiden vuoden aikana käynyt tässä tai jossakin muussa tanssipaikassa vähintään kolme tai neljä kertaa viikossa ja tutustunut vähitellen kaikkiin, jotka harrastivat tanssia yhtä intohimoisesti kuin hänkin.

Sopivan tuolin löydettyään hän istuutui ja rupesi katselemaan ympärilleen. Latomaisen huoneen kermanvärisillä seinillä oli muutamia suurennettuja valokuvia arvokkaan näköisistä vanhahkoista herroista. Samoin kaksi suurennettua ryhmäkuvaa palokuntalaisten takkeihin ja kypäreihin pukeutuneista viiksiniekoista miehistä. Huoneisto kuului näet VPK:lle, ja vanhahkot, arvokkaan näköiset herrat olivat sen entisiä johtajia. Salin toisessa päässä oli erivärisillä reklaameilla koristetun esiripun eristämä näyttämö ja toisessa päässä tummanpunaisten puupilarien tukema parveke. Paitahihasillaan oleva viisimiehinen orkesteri hikoili näyttämön edessä olevalla korokkeella.

Hänellä oli huomattavan kauniit, säännöllisen soikeat, mutta hiukan kalpeahkot kasvot, hyvinhoidettu tummanruskea tukka, nypityt kulmakarvat ja tuskin näkyvästi punatut huulet. Solakka, hyvinmuodostunut vartalo, pitkät, hoikat ja kauniit sääret. Hänen leninkinsä oli yksinkertainen ja ilmaisi kunnioitettavan hyvää makua. Nämä viimeiset viisi vuotta olivat kouluttaneet häntä monella tavoin ja opettaneet hänelle lukuisia pieniä temppuja, joiden avulla nainen voi parantaa ulkonäköään. Hän oli vilkas ja herkkä ja nopea hymyilemään, mutta hänen hymynsä ei ollut enää, kuten vielä pari vuotta sitten, täysin vapaa pingoittuneisuudesta. Silloinkin, kun hänen ruskeat silmänsä nauroivat pitkien silmäripsien varjossa, niiden pohjalla kuvastui eräänlaista itsetiedotonta alakuloisuutta.

Jo kauan sitten oli tanssi lakannut olemasta hänelle sitä viatonta iloa, mitä se oli ollut alussa. Siitä oli tullut välttämättömyys, miltei fyysillinen tarve ja sen antama nautinto ja tyydytys olivat saaneet karvaita sivumakuja. Hänellä oli usein hämärä tunne siitä, että hän odotti jotakin. Mitä? Häntä ei olisi saanut helposti tunnustamaan edes itselleen, että hän odotti miestä. Pikemminkin hän tunsi odottavansa ihmettä, jotakin salaperäistä onnea, jota hän ei mitenkään pystynyt kuvaamaan eikä määrittelemään. Suurta, ainutlaatuista tapahtumaa, koko olemassaolon mullistavaa tapahtumaa, jonka kuumissa pyörteissä hänen elämänsä tarkoitus täyttyisi.

Ensimmäisen tanssin kestäessä hän istui kädet ristissä helmassa, näennäisesti välinpitämättömänä, mutta seuraten todellisuudessa hyvinkin valppaasti tanssivien parvea. Valonheittimet lakaisivat hikoilevaa, toisiinsa kietoutunutta ihmismassaa milloin punertavilla, milloin siniseen tai violettiin vivahtavilla valosuihkuilla. Siistejä, huolellisesti käherrettyjä ja kammattuja päitä, raukeita, tylsiä katseita, joiden syvyydestä ei pilkottanut pienintäkään hengen valoa. Nuoria, terveitä ja kiihtyneitä ruumiita. Tehtaantyttöjä ja merimiehiä, palvelijattaria ja satamatyöläisiä, ompelijattaria, liikeapulaisia ja mustanyrkkisiä metallimiehiä. Kansan alempien kerrosten verevää ja elämännälkäistä nuorisoa, jonka suonissa kiersi pisara tuntematonta myrkkyä. Kahden suuren sodan välisen aikakauden nuorisoa. Näky oli hänelle liiankin tuttu eikä herättänyt hänen mielessään enempää vastenmielisyyttä kuin innostustakaan. Hänen verhoutunut, liikkumaton katseensa etsi jotakin muuta tähystäessään tanssivien keinuvia päitä. Se etsi tuota ihmettä, tuota salaperäistä, määrittelemätöntä onnea, jonka hän kerran uskoi putkahtavan ilmoille tanssimusiikin hekumasta.

Lopulta hän keksi hoikan, kolmeakymmentä lähentelevän miehen, joka tanssi erään vaalean tytön kanssa. Heidän katseensa yhtyivät ja lämmin värähdys liikahdutti hänen mieltään. Miehen ryhdissä ja liikkeissä oli huoletonta, velttoa siroutta, joka osoitti, ettei hän ollut ensimmäistä kertaa tanssilattialla. Hän hymyili ja nyökäytti hieman päätään salaisen yhteisymmärryksen merkiksi. Johanna hymyili takaisin, mutta enemmän surullisesti kuin iloisesti, sillä hän tiesi jo, että vaikka he pitivätkin toisistaan, heidän suhteensa pysyisi aina kuin kuivana puuna, joka ei koskaan kantaisi oikeita hedelmiä. Antti ei ollut se mies, jota hän odotti. Hän oli tosin suurenmoinen tanssija; tuskin kukaan tyttö, joka oli liitänyt hänen käsivarsillaan, voi olla toivomatta, että tuo kokemus uusiintuisi mahdollisimman usein. Mutta hän oli sittenkin vain tavallinen mies ja yksinäiselle tytölle lisäksi erittäin vaarallinen tavallinen mies.

Kaksi tyttöä, joita hän tunsi sen verran, että tervehti heitä kadulla, kuiskutteli ja nauraa kujersi hänen läheisyydessään, ja hetkisen hänen teki mielensä liittyä heidän seuraansa. Mutta aikansa epäröityään hän jäi kuitenkin paikalleen. Viime aikoina hän oli alkanut tuntea epämääräistä vastenmielisyyttä tyttöjä kohtaan. Hän ei viihtynyt heidän seurassaan, heidän puheensa tuntuivat hänestä typeriltä ja mauttomilta, heidän kanssaan vietetty aika hukkaan heitetyltä. Hänen oli parempi olla yksin, vaikka häntä moitittiinkin ylpeäksi sen takia.

Tanssi tuntui kestävän kiduttavan kauan. Oli epämiellyttävää istua näin liikkumattomana kuin mikäkin näytteille asetettu mallinukke. Useitten ohi tanssivien poikien katse kiinnittyi häneen tutkien pitemmäksi aikaa. Hän tunsi noitten katseitten ihailevan lämmön kasvoillaan ja hiuksissaan, mutta se vain kiusasi häntä. Pelkät katseet eivät kyenneet häntä enää elähdyttämään. Ja. poikien joukossa ei ollut ketään, joka olisi voinut antaa ja jolta hän olisi halunnut ottaakaan mitään muuta.

Lopulta soitto sentään vaikeni ja keskilattialla pyörivä massa rupesi hitaasti hajaantumaan. Hetken kuluttua hän tunsi olevansa huohottavan tyttöparven ympäröimänä, joka haki paikkojaan iloisesti kikattaen. Muutamat pyyhkivät hikeä punoittavilta kasvoiltaan. Suurin osa pojista näytti siirtyvän ravintolan puolelle. Musiikin sijasta täytti huoneen nyt vilkas puheensorina.

Mutta soittajat asettelivat jo uusia nuotteja telineilleen. He tiesivät pysyvänsä sitä paremmin suosiossa, mitä lyhyempiä väliaikoja he pitivät.

Valssi!

Johanna tunsi verensä ikäänkuin läikähtävän. Hänen vartalonsa jännittyi värähtelevästä kiihtymyksestä, mutta näyttääkseen välinpitämättömältä hän kiinnitti katseensa soittajiin ja oli kuuntelevinaan pelkästään musiikkia. Muutamia nuorukaisia kiiruhti lattian ylitse ennättääkseen siepata valittunsa ennenkuin kukaan toinen ehtisi edelle. Joku pysähtyi hänenkin eteensä. Hän vilkaisi ylös ja nousi hitaasti, ikäänkuin hiukan epäröiden, ikäänkuin hiukan pettyneenä siitä, että hakija olikin vain Antti, eikä vielä tänäänkään se tuntematon, jota hän tiedottomasti odotti.

He tanssivat äänettöminä, vakavin kasvoin, ikäänkuin olisivat suorittaneet pyhää rituaalia. Antti osasi viedä hyvin. Sulkiessaan silmänsä Johanna saattoi kuvitella, etteivät hänen jalkansa koskettaneetkaan lattiaa, vaan että he leijuivat jossakin korkealla, pilvien tasalla, pelkkien sävelvirtojen kannattelemina. Tuo kuvitelma antoi eräänlaista hiukan katkeran makuista tyydytystä, mutta ei iloa. Onnen illuusio ei enää koskaan tullut eheäksi ja täydelliseksi. Suurimpaankin hurmion hetkeen sisältyi aina hiven pettymystä, hiven karmaisevaa, kylmäävää tyhjyyden tunnetta. Tanssi ei ollut nautintoa, vaan pikemminkin kuin jonkin välttämättömän tarpeen tyydyttämistä. Siksi he eivät enää koskaan puhelleet tanssiessaan. He vain pyörivät toisiinsa kietoutuneina kierroksen toisensa jälkeen, juhlallisesti, uupumattomasti, kadehdittavan hioutunein liikkein, huumaten itsensä vauhdin kiihkolla ollakseen tuntematta kärsimystä, joka vaani heidän kantapäittensä takana.

Vasta tanssin loputtua, irroittautuessaan hitaasti toisistaan, he hymyilivät hiukan, ilmaistakseen raukealla, ilottomalla hymyllä toisilleen sekä kiitoksensa että pettymyksensä.

Huoneen ilma oli vähitellen muuttunut kuumaksi ja tukahduttavan raskaaksi. Vaatimaton tuulettaja ei jaksanut imeä läheskään kaikkia näiden kiivaassa liikkeessä olleiden nuorten ihmisruumiiden eritteitä. Istuutuessaan tanssin loputtua Johanna tunsi selkänsä olevan kostean lapaluitten välistä. Inhottava tunne. Mutta onneksi kosteus sentään kuivui pian istuessa, ja kun miltei kaikki hikoilivat, ei ollut pelkoa, että hänen hikensä haju tuntuisi muiden kuin hänen omassa nenässään. Soittajat näyttivät lähteneen tauolle, joten kaikilla oli nyt aikaa hiukan hengähtää. Pojat hävisivät taas ravintolaan, mutta tytöt istuivat supatellen paikoillaan tai parveilivat edestakaisin lattialla tuttaviaan hakien. Johanna jättäytyi edelleenkin yksin. Hän oli katselevinaan seinillä riippuvia vanhojen herrojen kuvia, mutta joka kerta, kun joku ilmestyi oviaukkoihin, hänen kosteat ruskeat silmänsä kääntyivät kuopissaan tuuheitten ripsiensä alla ja loivat tulijaan verhotun, kysyvän katseen, josta hän itse tuskin oli tietoinen.

Outo tyhjyyden tunne oli ottamaisillaan hänet valtaansa. Käsittämätön tulevaisuuden pelko värähdytti kuin vilunpuistatus hänen ruumistaan. Jokin hänen sisimmässään ikäänkuin huusi apua.

Onneksi soittajat palasivat pian.

Antti tuli jälleen hakemaan häntä. Nojautuessaan hänen rintaansa vasten Johanna tunsi äsken poltetun savukkeen tuoksun leijailevan vielä hänen ympärillään. Lehahtaessaan lattian ylitse kevein siroin liikkein kuin toisiinsa kietoutunut perhospari he herättivät monissa sydämissä sekä ihastusta että kateutta. Tavallisesti Antti oli siitä hyvin tietoinen ja ihailun kohteena oleminen yllytti häntä usein panemaan parastaan, tuomaan esille tanssitaitonsa kaikki erikoiset ja uskaliaat vivahteet. Mutta tänään tämä loistamisen tilaisuus ei häntä kiinnostanut. Ja Johanna tiesi kyllä minkä vuoksi. He eivät puhuneet nytkään, he tanssivat tämänkin kappaleen yhtä äänettöminä, yhtä juhlallisen vakavina, yhtä vailla rakkautta ja illuusiota kuin edellisenkin, mutta katsoessaan varovasti ylös Johanna näki Antin tummien silmien hehkuvan kuin kekäleet. Kylmäävä tunne läpäisi hänen olemuksensa. Tähän asti he olivat tanssineet, nyt alkaisi taistelu. Kärsimys, jota he pakenivat, oli sittenkin saavuttamaisillaan heidät.

Kolmen seuraavan tanssin aikana Antti ei luovuttanut häntä kenellekään. Niiden loputtua he molemmat suorastaan kylpivät hiessä. Antin musta tukka oli liimaantunut hänen otsalleen sekavina kiehkuroina ja hänen kosteat kämmenensä olivat niin kuumat, että Johanna tunsi niiden polton vaatteittensa lävitse. Hän oli itsekin tavattomasti kiihdyksissään, miltei tunnottomaksi huumaantunut.

Soittajat valmistautuivat lähtemään jälleen tauolle ja sen nähdessään Antti ei vienytkään häntä takaisin paikalleen, vaan jäi seisomaan keskilattialle käsi yhä hänen vyötäisillään.

– Lähdetään, hän kuiskasi hiukan käheästi.

Johanna vilkaisi hänen kuumina hehkuviin kasvoihinsa, joiden jännittyneet juonteet olivat selvästi näkyvissä. Hän tiesi, mitä nyt seuraisi, mutta ei myöntänyt eikä kieltänyt. Antin lähtiessä kuljettamaan häntä eteishallia kohti hän ei vastustellut. He tunkeutuivat toisiaan käsistä pidellen edestakaisin kuohuvan ihmismassan lävitse vaatenaulakkojen ääreen. Antti auttoi takin hänen ylleen erikoisen kohteliaasti, erikoisen hellästi. Vaatenaulakoitten hoitaja, vanha mies, joka hoiti virkaansa metrin korkuisen aitauksen takana, hymyili heille suopeasti.

– Siellä onkin nyt mitä parhain kevätilta, oikea kahden hengen ilma.

Antti heläytti hänen eteensä kaksi nikkelimarkkaa alentumatta vastaamaan. Hän pyyhki kasvonsa kuiviksi nenäliinaansa, painoi hatun päähänsä ja tarttui Johannan käsivarteen. Tunkeuduttuaan vielä ulko-oven edustalla olevan joukon lävitse, joka oli kerääntynyt siihen tauon ajaksi haukkomaan raitista ilmaa kuin kalat avannolle, he olivat ulkona.

Tanssisalin raskaassa, tukahduttavassa ilmassa vietettyjen tuntien jälkeen tuntui suloiselta hengittää raikasta yöilmaa. Ilta oli himmeä ja lämmin. Taivaan tumma holvi oli kääriytynyt liikkumattomiin pilviharsoihin. Johanna avasi päällystakkinsa turkiskauluksen päästääkseen ilman viileyden vapaammin hyväilemään tanssisalin kuumuutta huokuvaa kaulaansa. He kulkivat käsikkäin, paljoakaan puhelematta. Antin mielessä vallinnut kiihko tuntui ainakin ulkonaisesti asettuvan, sillä hänen käsivartensa ote kävi vähitellen yhä veltommaksi. Lopulta Johannasta tuntui miltei siltä, kuin hänen kainalossaan olisi ollut kuollut esine.

Suurin osa kaupunkia nukkui jo työtä tehneiden ihmisten raskasta, sikeää unta pimeitten ikkunoittensa takana. Katulyhdyt riippuivat himmeänkeltaisina äänettömien katujen yläpuolella, jotka ensisilmäyksellä näyttivät aivan autioilta. Mutta kun katseli tarkemmin, huomasi kevätöisen hämärän kätkevän paljonkin salamyhkäistä elämää. Siellä täällä katujen kulmissa seisoskeli pieniä nuorukaisryhmiä, jotka kevät oli hullaannuttanut. He eivät tehneet mitään, eivät juuri puhelleetkaan mitään, he vain olivat ulkona, koska eivät voineet nukkua, koska heidän sisimmässään kyti hämärä toivo, että jotakin ehkä saattaisi tapahtua. Porttiholvien pimennoissa kavahtivat toisiinsa kietoutuneet parit säikähtyneinä erilleen lähestyviä askeleita kuullessaan. Jostakin hiljaiselta pihamaalta helähti äkkiä nuoren tytön helmeilevä, värähtelevä nauru. Yksinäinen keski-ikäinen nainen huokaili kuuluvasti avoimen ikkunan ääressä. Takkuinen kulkukoira lönkytteli levottomana katua pitkin, pysähtyi hetkeksi nuuskimaan erästä lyhtypylvästä ja jatkoi sitten matkaansa häviten pimeään.

Antti tunsi itsensä miltei yhtä onnettomaksi kuin tyttökin. Hän vältti katsomasta tätä ja sanoi sanottavansa lyhyesti, matalalla, karhealla äänellä, joka tuntui hänestä itsestäänkin oudon vieraalta. Hetkittäin hän tunsi miltei vihaavansa tuota kukoistavaa olentoa, jonka käsivarsi lämmitti hänen kuvettaan. Kukaan toinen nainen ei ollut koskaan saanut häntä tällaisen raivoisan kiihtymyksen valtaan, joka vei hänet aivan suunniltaan, Hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja tuijotti päättäväisesti eteensä. Tänään tästä täytyi tulla tavalla tai toisella loppu.

He saapuivat vihreäksi maalatun säleaidan kupeelle kaksi mustaa varjoa takanaan. Kaksi pientä rakennusta uinui pihan takana pimein ikkunoin. Portti narahti ilkeästi, kun Antti sysäsi sen auki jalallaan potkaisten. Talon yörauha ei näyttänyt siitä kuitenkaan häiriintyvän.

Toinen rakennuksista oli iloisen vaaleanpunainen asuinrakennus. Siinä oli avara lasikuisti, jonka seiniä kiipeili tummanvihreä köynnöskasvi. Toisessa oli talli ja holvimainen vaja rattaita ja rekiä varten. Tallin raikkaankirpeä haju tuntui kauas pihalle saakka. He pysähtyivät vajan eteen ja varjot pysähtyivät heidän taakseen. Hevonen tuntui heränneen, he kuulivat sen kavioiden raskaan tömähtelyn lattialautoja vasten. Kerran se ravisteli kiivaasti kiinnitysketjuaan ja hirnahti hiukan.

– Tänään tästä täytyy tulla tavalla tai toisella loppu, Antti ajatteli kiihtyneenä ja onnettomana, tähystäen hämärän lävitse tytön kasvoja, näkyisikö niillä mitään valoa tai toivoa. Mutta ne olivat jäykät, umpimieliset, sulkeutuneet, kuin kivettyneet kasvot, jotka eivät tulkinneet muuta tunnetta kuin eräänlaista jähmettynyttä pelkoa. Antti tarttui äkkiä lujasti hänen käsiinsä ja veti hänet rintaansa vasten. He taistelivat hetkisen kiihkeästi, mutta