Inkerin romaani

By Toivo Pekkanen

Kun Juhana Korpolainen palaa Inkerinmaalla sijaitsevaan kotikyläänsä Venäjän vallankumouksen jälkeen, mikään ei ole paikkakunnalla enää ennallaan. Isä on kuollut, ja Juhanan täytyy ottaa talossa uudenlainen rooli. Kyläläiset eivät enää luota toisiinsa. Kukaan ei tiedä, mitä valtaan nousseet bolševikit aikovat. Kylän raunioissa Korpolainen ei kuitenkaan arvaa, että Inkerin kansalla on edessään vielä paljon lisää vaikeita aikoja – alkavathan Stalinin puhdistukset jo 1920-luvun loppupuolella.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726543261

Book preview

www.egmont.com

I

Emäntä heräsi äkkiä kevyestä ja herkästä unestaan. Oliko ikkuna todella helähtänyt vai oliko hänet ehkä herättänyt ainaisen pelon, epävarmuuden ja varuillaanolon synnyttämä harha-aistimus? Hän lepäsi liikkumattomana ja kuunteli. Syystuuli kahisi hedelmätarhassa ja rakennuksen nurkkien ympärillä rientäessään peltojen ja metsien ylitse etelään, yhä syvemmälle Inkerin sorronalaiseen maahan. Pitkään aikaan ei tuulen kohinan lisäksi kuulunut muuta kuin hänen kahden tyttärensä tasainen hengitys. Oli niin pimeätä, ettei ikkunaneliössä näkynyt heikointakaan kajastusta.

Lopulta ikkuna helähteli jälleen heikosti, ikään kuin joku olisi naputellut sitä varovaisesti sormenpäillään. Emäntä kohosi hiljaa istumaan vuoteessaan. Kuka sisäänpyrkijä mahtoi olla? Juuri tähän aikaan vuorokaudesta nykyiset päivänvaloa kaihtavat vallanpitäjät mielellään saapuivat harjoittamaan laillistettua mielivaltaansa. Mutta he olisivat tuskin tyytyneet naputtelemaan näin hiljaa ja varoitellen. Nykyisin oli liikkeellä monenlaista muutakin valoa pelkäävää ja mieluummin pimeän aikana liikkuvaa väkeä. Verinen pesänselvitys entisen ja uuden hallitusjärjestelmän välillä riehui eri puolilla mittaamatonta Venäjänmaata. Sekasortoiset ja kurittomat armeijat hyökkäsivät toisiaan vastaan, etenivät satoja kilometrejä valtakunnan äärettömillä alueilla, valloittivat suuria kaupunkeja, juhlivat voittoaan teloituksilla ja peräytyivät taas yhtä nopeasti ja vaivattomasti jättäen aina osan kannattajiaan teloitettaviksi vuorostaan vastapuolueen voitonjuhlissa. Nälkä levisi yhä laajemmille alueille. Vankilat ja uudet vankileirit olivat täpötäynnä. Suurten kaupunkien kaduilla ja salaisissa lymypaikoissa villiintyi laumoittain kodittomia ja ryövärielämää viettäviä lapsia. Ihmisten ulkonäkö muuttui yhä kirjavammaksi, köyhemmäksi ja repaleisemmaksi. Suuret alueet rikasta maata oli hävitetty aivan autioksi. Tehtaat seisoivat, pellot odottivat viljelijöitään, kauppa oli painunut miltei kokonaan maanalaiseksi vaihtokaupaksi. Koko maa oli täynnä ruumiitten löyhkää, kaatuneitten ja teloitettujen ruumiita, vangittujen ja nälkää näkevien valituksia, kidutettujen tuskanvoihkinaa. Venäläinen kansanmies, hyväntahtoinen, mutta koko olemukseltaan vielä puolivilli raakalainen, oli herännyt vuosisataisesta orjuuden unestaan ja hekumoi nyt uuden ihmeellisen leikkikalun, vapauden, kanssa. Vapauden tehdä pahaa, kostaa, hävittää, tuhota, polttaa, murhata. Suuret ennustukset ja uhkaukset, joita jo enemmän kuin vuosisadan ajan oli singottu Euroopan taivaalle, toteutuivat nyt Venäjällä: »Ce n’est pas Catilina, qui est á vos portes, – c’est la mort!»

Todellisen järjestyksen varjokin oli kadonnut. Suunnattoman laajan maan rauhallisillakin alueilla ajelehti kaiken karvaisia ja milloin minkin syyn tuuliajolle heittämiä ihmisjoukkoja edestakaisin kuin hylkyjä merellä raivokkaan myrskyn aikana. Inkerin talonpoikienkin rauhaa häiritsivät enemmän tai vähemmän säännöllisten sotilasosastojen ja enemmän tai vähemmän mielivaltaisten ja lyhytaikaisten viranomaisten lisäksi todelliset rosvot ja muut rikolliset, sotilas- ja vankikarkurit, piileskelevät ja pakoreikää valtakunnasta etsivät tai poliittisia juoniaan henkensä kaupalla punovat entisen hallituksen kannattajat, vastavallankumouksellisten armeijain ja ulkovaltojen lähettämät vakoojat ja urkkijat, eri puolueiden ja ryhmien salaiset tai puolijulkiset kiihottajat ja loppujen lopuksi vielä nälkäisten, leivän haussa harhailevien kaupunkilaisten laumat. Tsaarien valtakunnan tärisyttävä kuolinkamppailu ei ollut vielä päättynyt eikä bolševistinen valtakunta vielä päässyt hirvittävistä synnytyskouristuksistaan. Kukaan ei voinut olla varma huomisesta päivästä. Jokainen yöllinen kolkuttaja saattoi olla yhtä hyvin turman tuoja kuin henkensä hädässä apua anova ystävä tai omainen.

Kun varovainen naputus uusiintui vielä kerran, emäntä nousi vuoteesta ja hiipi hitain hiihtelevin askelin ikkunaa kohti. Hän ei erottanut mitään lasin takaa, mutta ulkopuolella olija oli kuullut tai pikemminkin aavistanut hänen lähenemisensä. Sieltä kuului äkkiä käheä, hurjistuneen kiihtynyt kuiskaus:

– Äiti, avaa ovi. Minä täällä olen, Juhana!

Parhaissa voimissaan oleva talonpoikaisnainen pysähtyi vavisten, tuntien äkkiä outoa heikkoutta sydämessään. Hänen päätään huimasi ja hänen täytyi nojautua hetkeksi ikkunan pieleen. Hän oli tuntenut vanhimman poikansa äänen, ja se kaikui hänen korvissaan kuin se olisi tullut jostakin kuoleman kuilujen takaa. Poika oli vallankumouksen puhjetessa ollut Pietarissa alokkaana ja liittynyt siellä bolsevikkeja kannattaviin joukkoihin. Siihen aikaan ei vallankumous ollut vielä ehtinyt näyttää oikeata luonnettaan, aatteilla ja säästämättä annetuilla lupauksilla oli ollut jäljellä koko lumousvoimansa varsinkin Pietarin kasarmeissa harjoitettavina olleisiin nuoriin ja luhistumassa olevalle rintamalle lähtöä kammoksuviin rekryytteihin. Inkeriläisistä ja suomalaisista muodostetun vallankumouksellisen rykmentin mukana poika oli myöhemmin joutunut jonnekin Vienanmeren rannikolle taistelemaan englantilaisia vastaan ja häipynyt sille tielleen. Kotona oli totuttu ajattelemaan häntä jo kuolleena.

Hetken kuluttua kuiskaus kuului toisen kerran, mutta tällä kertaa hiljaisempana ja vähemmän kiihkeänä, ikään kuin kuiskaaja olisi ihmetellyt ja epäillyt tuvan hiljaisuutta. Äiti ryhdistäytyi, sytytti vavahtelevin käsin petrolilampun ja meni lamppu kädessään avaamaan salvan oven edestä. Poika oli valoa nähtyään rientänyt ovelle ja seisoi kynnyksen takana pitkänä ja parrakkaana, verhoutuneena resuiseen ja olkaimettomaan sotamiehentakkiin. Harmaat silmät kiiluivat kuumeisesti ja levottomasti, syvälle kuoppiinsa vajonneina, kuluneen moskovalaislakin alta. Hän yritti hymyillä, mutta ohuthuulinen suu vääntyikin pikemminkin kuin itkuun ja hän tarrautui kouristuksenomaisella liikkeellä äitinsä käsivarteen. Äiti hillitsi sisäisen kuohumuksensa ja veti hänet eteiseen sulkien oven hänen takanaan. He jäivät seisomaan hetkeksi siihen pienen lampun heittämien synkkien varjojen häälyessä levottomina heidän ympärillään.

Kaikkiin tällaisiin kohtauksiin liittyi Inkerinmaassa näinä vuosina muutakin kuin jälleennäkemisen riemua – oikeastaan enemmän juuri tuota muuta. Äidin mielessäkin risteilivät jo lukemattomat levottomiksi tekevät kysymykset. Mistä hän tulee? Onko hän laillisella vai laittomalla matkalla? Kuinka tulevat paikalliset viranomaiset suhtautumaan hänen kotonaoloonsa? Vain muutaman kymmenen kilometrin päässä käytiin parhaillaan verisiä taisteluita, joihin Inkerin miehiäkin otti osaa molemmilla puolilla rintamaa. Kenraali Judenitšin suurin toivein alkanut hyökkäys Pietaria vastaan oli juuri näinä päivinä kääntynyt tuhoisaksi tappioksi. Pietarin työläisistä ja kansainvälisistä vallankumouksellisista kootut armeijat vyöryttivät parhaillaan hänen joukkojaan Viron rajoja kohti. Ja hänen mukanaan katoaisivat näyttämöltä Inkerin omatkin vähäiset sotavoimat, joihin muutamat täällä kotonakin olivat kiinnittäneet liioiteltuja toiveita. Paikkakunnalla valtaa pitävät punaiset olivat jo viime päivinä osoittaneet tietoisuutensa asemansa vahvistumisesta. Välillä valkoisten hallussa olleista ja sittemmin bolsevikkien takaisin valtaamista kylistä kierteli pöyristyttäviä huhuja asukkaita kohdanneista julmuuksista. Viha oli molemmin puolin hirvittävä ja säälimätön. Vallankumoukselliset eivät toimineet vain villiintyneiden vaistojensa vallassa, vaan samalla tietoisina siitä, että he taistelivat koko olemassaolostaan. Heidän johtajansa olivat alusta alkaen osoittautuneet pelottavan kylmäverisiksi ei ainoastaan julkisia vihollisiaan, vaan kaikkia sellaisia kohtaan, jotka vaikkapa pelkällä olemassaolollaan voivat heikentää heidän valtaansa. Ja vain kuolleista saattoi olla kyllin varma, etteivät he jonakin päivänä osoittaudu salaisiksi vihollisiksi. Vain tulella perustuksiaan myöten hävitetyistä kylistä saattoi olla kyllin varma, ettei niistä aivan pian tule vastavallankumouksen tyyssijoja. Sen vuoksi oli varminta polttaa ja surmata mieluummin liian paljon kuin liian vähän.

Poika oli tosin aikoinaan ollut punaisten joukossa ja taistellutkin heidän riveissään. Mutta siitä oli jo aikaa. Mitä hän oli tehnyt katoamisensa jälkeen? Inkeriläiset eivät olleet vain valkoisia ja punaisia, vaan sen lisäksi vielä inkeriläisiä. Miltei kaikki heistä olivat tervehtineet aluksi vallankumousta innostuksella, sillä uskottiin heidän kansallista kehitystään jarruttaneiden esteitten katoavan pöyhkeän, lahjottavan ja väärinkäytöksiin alttiin tsaarillisen virkavallan mukana. Jonkin aikaa näyttikin siltä, kuin nämä toiveet olisivat toteutuneet. Tuntui kuin Inkerin kansalle olisi koittanut todellinen uudestisyntymisen kevät. Suomalaista opettajaseminaaria laajennettiin, kaksi kansanopistoa perustettiin, seurakunnallisten ja kunnallisten asiain johto saatiin miltei kokonaan omiin käsiin, osuustoimintaliike sai oman inkeriläisen keskusliikkeensä, hankittiin oma kirjapaino. Sanalla sanoen kaikilla elämän aloilla vallitsi mitä virkein ja luottavaisin toimeliaisuus samaan aikaan, kun suuri ja vihamielinen emämaa joutui yhä rajumpien kouristusten ja puistatusten valtaan. Ja näihin kouristuksiin täytyi Pietarin ympäristön suomalaisasutuksenkin toiveitten tuhoutua. Sitä mukaa kuin vallankumous edistyi ja paljasti todelliset tarkoitusperänsä, sitä mukaa muuttuivat suomalaiset talonpojat yhä taajemmin ja päättäväisemmin sen vihollisiksi. Tällä hetkellä taisteli jo huomattava osa Suomen ja Viron rajoja lähimpänä olevien seurakuntien nuorista miehistä avoimesti ja ase kädessä sitä vastaan.

Lopulta äiti avasi hiljaa suuren tuvan oven ja työnsi pojan edellään sisään. Tyttärien ei vielä tarvinnut tietää tästä tulijasta. Hän pysähtyi hetkeksi keskelle lattiaa lamppu kädessään ja katseli liikutustaan vastaan taistellen ja silmiään hätäisesti pyyhkäisten parroittunutta ja kuoppasilmäistä olentoa edessään. Mitä tuo lapsi mahtoi olla kärsinytkään? Nurkassa oleva suurikokoinen talonpoikaisuuni uhoi vielä lämmintä iltaisen ruoanlaiton jäljiltä. Pieni-ikkunaisen tuvan vahvat tummuneet seinähirret ja kuluneet lattialankut säteilivät iäkkään asumuksen kodikkaita ja pyhiä tuoksuja. Vanhan, savuttuneen puun, suuressa uunissa palaneiden halkovalkeain, pelloilla ja metsissä työskennelleiden ihmisten tuoksuja. Kyntömiesten, heinänleikkaajain ja elonkorjaajain hien hajua, joka päivä tallissa ja navetassa oleskelleiden ihmisten eläimistä tarttunutta lannanhajua, imeväisten maidonimelää ja hentoa tuoksua, vanhusten lahoavan mullan aavistelevaa kalmanhajua. Sukupolvien tuoksuja. Nuori mies hengitti niitä sieraimet järkyttyneesti levällään, imien niiden mukana samalla itseensä jo unohduksissa olleita lapsuudenmuistoja ja kodin turvallisuuden tunnetta.

– Istu täällä sillä aikaa, kun käyn hakemassa jotakin haukattavaa, äiti sanoi vihdoin. – Voit peseytyäkin, liedellä on vielä lämmintä vettä.

Hän jätti pojan yksin pimeään tupaan ja meni lamppu kädessään salaisille komeroilleen, joihin paras osa talon vähiä ruokavaroja oli piilotettu turvaan ryösteleviltä sotilailta ja vallanpitäjien lähettämiltä takavarikoimisjoukkueilta. Kuoleman uhallakin talonpoika piti viimeiseen asti sitkeästi kiinni elintarvikkeistaan. Peseytymiseen tarvetta tuntematta poika haparoi penkille tukevan kotitekoisen pöydän ääreen, jonka ympärillä jo isoisä perheineen oli syönyt ateriansa. Koti! Miten innokkaasti hän oli pyrkinytkään suorinta tietä ja kaikkia vaikeuksia uhmaten tätä paikkaa kohti, mielessään kannustava toivo, että kun hän vain pääsee tänne, hän on turvassa ja hänen sisäiset ja ulkonaiset haavansa lääkitään. Nyt hän oli kotona. Jännitys laukesi hänen sisimmässään raukeaksi uupumukseksi. Lukemattomat valvotut yöt velloivat nyt omaansa takaisin. Kestetyt kärsimykset häipyivät kuin paha uni, koetut järkytykset katosivat jättäen jälkeensä vain pohjattoman ja tylsyttävän väsymyksen, johon hän tahdottomasti kietoutui. Hänen päänsä painui pöydän kiiltäväksi ja kovaksi kulunutta levyä vasten, silmäluomet vetäytyivät umpeen ja ennen pitkää hän oli sikeässä unessa.

Mutta samalla hänen rintamasotilaan ja sotavangin vaistonsa kuitenkin valvoivat ja oven käydessä hän hätkähti täydelleen hereille yhtä nopeasti kuin oli äsken nukahtanutkin. Äiti asetti lampun ja ruokavarat hänen eteensä pöydälle ja peitti huovalla ja hartialiinallaan kylätielle näkyvät ikkunat. Näin myöhään illalla voisivat valaistut ikkunat herättää tarpeetonta huomiota. Poika alkoi ahneesti syödä, sotilaan ja vangin puutteellisen ja usein miltei olemattomankin muonan jälkeen maistui kotoinen ruoka taivaalliselta. Hänen vahvat hampaansa ja leukaperänsä jauhoivat suurenmoista nautintoa tuntien ruisleipää ja kotona palvattua lihaa. Vallitsi hiukan juro äänettömyys. Poika oli keskittynyt syömiseensä ja äiti ei saanut otetta hänestä. Tuo sotatantereitten ja vankileirien tahraama ja kärsimysten kasvattama parrakas mies erosi liian paljon siitä kuvasta, minkä hän oli vanhimmasta pojastaan mielessään säilyttänyt. He olivat vieneet hänet miltei lapsena ja palauttivat hänet nyt repaleisena ja runneltuna miehenä. Äidin sydäntä kouristi. Mutta sittenkin hän oli samalla äärettömän onnellinen siitä, että tämä vainajana surtu oli yhä elossa. Hänen äidinsilmänsä alkoi pian erottaa ennen aikojaan uurtuneista kasvoista ja vartaloa verhoavien sekalaisten ryysyjen alta isän suvun pettämättömiä piirteitä. Poika oli sittenkin sama kuin lähtiessäänkin, vaikkakin suuresti muuttuneena.

Vasta kyllikseen syötyään poika alkoi ihmetellä itseään ympäröivää äänettömyyttä. Hänet valtasi jälleen unettava turvallinen raukeus, mutta hänen aivonsa olivat vähitellen selvinneet kotiinpaluun ja sitä edeltäneen pitkän toiviovaelluksen kiihkosta. Missä isä oli? Johtuiko pelkästään myöhäisestä hetkestä, ettei kukaan muu kuin äiti kiirehtinyt toivottamaan häntä tervetulleeksi? Hän oli paluumatkallaan ehtinyt nähdä ja kuulla sen verran uuden hallituksen voimaantulon jälkeen syntyneestä hämmennyksestä ja yksilöiden turvattomuudesta, että hänen torkahtamaan pyrkivissä aivoissaan saattoi herätä levottomia kysymyksiä. Hän vilkuili salavihkaa ympärilleen. Iäkäs tupa vaikutti jollakin tavoin tyhjemmältä kuin ennen, vaikkei hän voinutkaan muistaa, mitä sieltä oli poissa. Häntä hävetti oma kurja ulkoasunsa, jonka vuoksi hän ei rohjennut katsoa äitiä silmiin. Hänen isänsä oli ennen ollut kylän ensimmäisiä luottamusmiehiä, ja se oli näkynyt ulospäin hänen ja hänen perheensä olosuhteisiin katsoen varakkaassa ja huolitellussa ulkoasussa. He eivät kumpikaan tunnustaneet, että ihmisen arvon olisi määrännyt hänen asemansa, varallisuutensa tai ulkoasunsa, mutta näissäkin asioissa oli kumminkin olemassa raja, jonka alapuolelle sysäytynyttä he eivät enää voineet käsitellä muiden kanssa tasavertaisena. Määrätyn rajan alapuolelle ehtinyttä ulkoasun rappeutumistahan täytyi tavallisissa olosuhteissa pitää myös henkisen ja moraalisen rappion merkkinä.

– Mistä sinä tulet? äiti kysyi vihdoin ja istuutui vastapäätä poikaansa.

– Arkangelista. Olin englantilaisten vankina.

– Jamalaisen Eino kirjoitti, että epäiltiin sinun joutuneen vangiksi. Mutta me emme oikein jaksaneet uskoa siihen. Surimme sinua kuolleena.

– Ette paljon erehtyneetkään. Välillä minä todella olinkin miltei kuollut.

Jotkin kärsimysten muistot vavahduttivat pojan ruumista. Hän kohosi puolittain pystyyn kuin aikoen nousta seisomaan, mutta vaipuikin takaisin istuimelleen. Unettava raukeus pyrki jälleen voittamaan hänet. Se ei ollut ainoastaan ruumiin unen tarvetta, vaan myöskin sielun tarvetta päästä vapautumaan määrätyistä ajatuksista ja mielikuvista, menneisyyden muistoista ja tulevaisuuden näköaloista, vieläpä nykyhetkenkin velvoituksista unen suloiseen tiedottomuuteen. Hänen välttelevä katseensa pyrki aristellen kohtaamaan äidin katsetta. Äiti oli naiseksi hiukan liian pitkä ja luiseva. Hänen leikkaamattomassa tuhkanvärisessä tukassaan, joka oli sidottu niskassa yhteen valkoisella kangaspalasella, oli jo paljon iän ja huolien tuomaa harmautta. Laihtuneissa punahipiäisissä kasvoissa oli muutamia ohuita lihaspoimuja. Povi näkyi kadonneen miltei olemattomiin ohuen valkoisen röijyn alle, jolla hän oli peittänyt pitkän, palttinasta tehdyn paitansa yläosan. Mutta hänen levolliset harmaat silmänsä uhoivat samaa järkähtämätöntä totisuutta, jonka poika muisti jo varhaisimmasta lapsuudestaan. Ne kykenivät herkästi kuvastelemaan vihaa ja rakkautta, sääliä ja hellyyttä ja kaikkia muitakin omistajansa mielialoja ja tunteita, mutta totisuus ei väistynyt niistä koskaan, ei edes hänen nauraessaan. Juuri tuon järkähtämättömän totisuuden vuoksi niihin ei uskaltanutkaan katsoa sellainen, jonka asiat eivät olleet ulkoa ja sisältä järjestyksessä, ei oma poikakaan. Päästäkseen ajattelemasta itseään ja kokemuksiaan noiden silmien edessä poika pakottautui jälleen kummastelemaan kotiinpaluunsa outoa hiljaisuutta.

– Eikö isä olekaan kotona? hän kysyi.

Poikansa katseluun ja omiin mietteisiinsä vajonnut äiti hätkähti tämän kysymyksen kuullessaan, hänen pitkät työstä sierettyneet sormensa hapuilivat kuin hätäytyneinä röijyn valkoisia nappeja. Pari kertaa hänen vavahteleva äänensä kieltäytyi muodostumasta sanoiksi. Vasta kolmannella yrityksellään hän sai vastatuksi:

– Isää ei ole enää.

Poika vilkaisi häneen nopeasti, aavistaen heti, mitä isälle oli tapahtunut. Äiti kokosi hetkisen voimiaan hiljaa nyyhkyttäen ja pyyhkien silmiään röijynsä liepeellä. Tuo asia oli jo ajateltu loppuun hänen sisimmässään, mutta lähes kolmikymmenvuotisen ja lopulta väkivalloin katkaistun elämänkumppanuuden muisto teki kuitenkin yhä kipeää. Sitten hän alkoi hiljaisella äänellä kertoa viime aikojen surkeaa tarinaa. Partainen sotavanki kuunteli tarkkaavasti, yrittäen elvyttää mielessään isän kuvaa ja ihmetellen omaa tunteettomuuttaan. Hän oli nähnyt kuoleman kohtaavan ihmisiä niin usein ja monenlaisissa olosuhteissa, että hän oli miltei kadottanut inhimillisen kykynsä surra kuolleita. Eikö hän monesti ollut suorastaan kadehtinut heidän osaansa?

Välttyäkseen joutumasta puna-armeijaan oli perheen nuorin poika, Martti-veli, paennut Suomeen jo edellisenä talvena. Keväällä hän oli liittynyt Virossa perustettuihin Inkerin vapaajoukkoihin. Joitakin teitä se oli tullut nykyisten vallanpitäjien tietoon, ja kenraali Rodsjankon hyökkäyksen aikana he olivat vanginneet isän epäluotettavana henkilönä. Poissa olevan syytetyn omaisten rankaiseminen oli nykyisen hallituksen suosituimpia kurinpitokeinoja, ja se oli varsin tehokas. Mitä vangitsemisen jälkeen oli tapahtunut, sitä ei äiti ollut saanut tarkoin tietoonsa, mutta virallisen tiedonannon mukaan hän oli tullut ammutuksi yrittäessään paeta miliisien käsistä. Pitkien neuvottelujen ja rukoilemisen jälkeen he olivat lopulta saaneet haltuunsa ruumiin antaakseen hänelle kristillisen hautauksen. Ruumiissa oli kaksi takaapäin ammuttua luodinreikää.

Äidin ääni katkesi jälleen tukahdutettuun nyyhkäisyyn. Poika nousi seisomaan, otti muutamia askeleita lattialla, sytytti savukkeen ja istuutui jälleen paikalleen.

– Missä se tapahtui? hän kysyi.

– Pari virstaa kirkonkylästä Pietariin vievän tien varrella. Vangit oli koottu ensin kirkonkylän kunnantalolle, ennen kuin heidät vietiin Pietarin vankiloihin.

– Isä parka.

– Hän oli ainoa, joka menetti siinä joukossa henkensä. Toisista on osa palannut jo kotiinkin. Mutta karkaamiseen en minä oikein jaksa uskoa. Luulen, että hän suututti heidät suorapuheisuudellaan. Hänhän ei koskaan epäillyt sanoa totuutta jokaiselle, joka sitä hänen mielestään kaipasi.

– Niin, en minäkään usko, että isä olisi yrittänyt paeta. Se ei olisi ollut hänen tapaistaan.

Poika nousi jälleen kävelemään pöläytellen savua savukkeestaan. Tuuli kohisi ikkunoiden takana olevassa syksyisessä pimeydessä. Hän yritti keskittää väsyneitä ajatuksiaan isään, tuntea jotakin oikein väkevästi hänen puolestaan, mutta hänen oli mahdoton saada mieleensä selvää kuvaa tapahtumasta ja sen merkityksestä. Se, että hän oli ollut puna-armeijassa, niiden riveissä, jotka surmasivat isän, ei merkinnyt mitään. Täällä hän oli ennen kaikkea tämän talon poika. Hän oli vain liian väsynyt ajatellakseen, liian turtunut tunteakseen mitään.

Heitettyään savukkeenlopun lieden avoimeen kitaan hän istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen. Äiti rupesi taas jatkamaan kertomustaan. Poika laski parroittuneet kasvonsa käsiensä varaan ja äidin tasainen, hillitty ääni tunkeutui hänen korvaansa unettavana hyrinänä. Sanojen merkityksestä hän kykeni tajuamaan tuskin puoliakaan.

Isän kuolemaan välillisesti vaikuttaneiden Inkerin vapaajoukkojen tarkoituksena sanottiin olevan kotiseudun vapauttamisen bolsevikeista. Yltiöpäisempien haaveena kuului lisäksi olevan jopa oman tasavallan perustaminen tai alueen liittäminen Suomeen tai Viroon. Elettiinhän aikaa, jolloin kansojen itsemääräämisoikeus oli kansainvälisen politiikan suuria tunnuslauseita. Bolsevikkeja kohtaan tunnetun vihan lisäksi oli nuorison kannustajana Suomen ja Viron esimerkit. Nämä maathan olivat juuri saavuttaneet vapautensa. Äiti ei tiennyt tarkoin tapahtumain kulkua, hänen korviinsa oli kantautunut vain epämääräisiä huhuja. Jo keväällä, kenraali Rodsjankon hyökkäyksen aikana, oli ryhmä inkeriläisiä joukkoja noussut virolaisista laivoista maihin jossakin Laukaanjoen suun seutuvilla ja taistellut jonkin aikaa lupaavalla menestyksellä. Hetkisen oli muunmuassa. Yhinmäen mahtava rannikkolinnoitus ollut heidän hallussaan. Niinä päivinä oli kylästä kadonnut joukoittain nuoria miehiä ja etsinyt syrjäteitä ja salaisia metsäpolkuja pitkin tiensä taistelevien maanmiestensä armeijaan. Lopulta hyökkääjien oli ollut kuitenkin pakko peräytyä, ja pian sen jälkeen moni paenneista nuorista miehistä oli palannut kotiin yhtä salaa kuin he olivat lähteneetkin.

Tappion jälkeen kerrottiin Inkerin armeijaa kohdanneen vielä pahemman ja katkeroittavammankin katastrofin: Rodsjanko oli venäläisessä ylimielisyydessään ja inkeriläisten kansallisille pyrkimyksille vihoissaan riisunut pääosan kääpiöliittolaisensa joukoista aseista ja halunnut ilman muuta liittää miehistön valkoisiin venäläisiin joukkoihin. Siitä oli kuitenkin seurauksena, että inkeriläiset pakenivat nyt vuorostaan hänen luotaan, toiset tulivat takaisin koteihinsa, toiset vetäytyivät yhtenäisenä joukkona Viroon, jossa heidän onnistui saada armeijan rippeet liitetyksi erillisenä osastona Viron armeijaan. Tämä rajan taakse päässyt joukko muodosti ytimen, jonka ympärille miehet voivat jälleen kokoontua ja sen kerrottiin kesän aikana paisuneenkin aika suureksi. Uuden hyökkäyksen alkaessa syksyllä tiedettiin joka tapauksessa mukana olevan inkeriläisenkin joukko-osaston.

Mutta Inkeri oli sillä välin saanut paljon kärsiä. Erikoisesti monet niistä kylistä, jotka olivat välillä olleet valkoisten hallussa, olivat joutuneet raivoisan hävityksen alaisiksi. Ihmiset olivat paenneet näistä kylistä peräytyvän valkoisen armeijan jaloissa Viroon, hyökkäävien punaisten jaloissa sisämaahan päin, metsiin, mikä minnekin, ja hyökkääjät olivat vimmoissaan sytyttäneet heidän kylänsä palamaan. Tänne asti harhailleet pakolaiset olivat kertoneet hirvittäviä tarinoita julmuuksista, nälästä ja omaisuuksien tuhosta. Ja kaikkialla muuallakin maassa oli alkanut ankara vainon ja epäluulojen kausi. Ihmisiä vangittiin kenenkään tietämättä heidän tehneen pienintäkään pahaa ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Kukaan ei tuntenut oloaan enää varmaksi eikä omaisuuttaan turvatuksi. Juuri keväällisen hyökkäyksen jälkeen oli tyhjennetty heidänkin tallinsa ja navettansa, ja täytyi pitää pelkkänä sattumana, ettei äitiä itseäänkin, vastikään ammutun miehen vaimoa ja Inkerin armeijassa taistelevan pojan äitiä, ollut vangittu.

Myöhemmin kesällä oli kantautunut sotaisia huhuja myös Pohjois-Inkeristä, missä Pohjois-Inkerin miehet olivat muodostaneet toisen vapaajoukon omin neuvoin. Vihattuun puna-armeijaan ottamisen pelko oli saanut sielläkin sadoittain nuoria miehiä pakenemaan metsiin ja Suomen puolelle saakka ja järjestäytymään vihdoin yhtenäiseksi joukko-osastoksi. He olivat uskoneet Suomen tukevan yritystään, mutta ainakin toistaiseksi Suomi oli pysynyt hiljaa, ja omin voimin ei vapaajoukko jaksanut saavuttaa menestystä. Hyvin entein alkaneen hyökkäyksen jälkeen heidät lyötiin takaisin, ja tällä hetkellä heillä oli hallussaan enää pieni kolkka Inkeriä Kirjasalossa.

Syksyyn mennessä olivat valkoiset venäläiset saaneet jälleen kootuksi voimansa ja aloittaneet uuden rynnistyksen entistä suuremmalla ponnella. Se oli vienyt heidät aivan Pietarin porteille. Muutamien päivien ajan oli Venäjän ja ehkä koko maailman tuleva kohtalo häälynyt muutamien kymmenientuhansien miesten rynnistyksen varassa kuin miekan terällä. Asioita ymmärtävien bolsevikkien keskuudessa oli vallinnut jo suuri hämmennys ja hätä. Mutta sitten näytti tämäkin hyökkäys tulleen torjutuksi. Valkoiset ja heidän mukanaan myös inkeriläiset peräytyivät jälleen. Äiti ei ollut vielä oikein selvillä, mitä oikeastaan oli tapahtunut tai tapahtumassa. Sotanäyttämöltä saapuneet pakolaiset levittivät monenlaisia huhuja. Varsinaiset hyökkäysaallot eivät olleet tälläkään kertaa koskettaneet kylää, mutta eräänä päivänä siinä oli lepäillyt pietarilaisista työläisistä koottu joukko-osasto läpikulkumatkallaan, ja he olivat toistelleet lakkaamatta ja enteellisin äänenpainoin Moskovasta saapuneen sota-asiain kansankomissaarin nimeä: Lev Davidovits Trotski.

Äiti vaikeni hetkeksi. Politiikan ja sotaretkien vaiheitten kuvailu ei ollut hänen alaansa. Hänellä oli sydämellään läheisempiäkin, perhettä koskevia huolia, joiden painosta hän olisi halunnut purkaa mieltään. Häntä ihmetytti se ainakin ulospäin näyttävästi vähäinen mielenkiinto, mitä kotiinpalannut osoitti esim. isän kuolemaa kohtaan. Mutta sitten hän äkkiä huomasi, että kuuntelija oli nukahtanut. Huonosti leikatun vaalean tukan peittämä pää oli painunut hiljaa pöytälevyllä lepääviä käsiä vasten. Raollaan oleva suu hengitti raskaasti ja katkonaisesti. Olkaimettoman sotamiehentakin peittämät hartiat kohoilivat ja laskivat epätasaisesti nytkähdellen. Suvun vanha koti oli jälleen ottanut paljon kokeneen poikansa suojiinsa ja antanut hänelle unen jumalaisen unhoituksen. Äiti nousi huoahtaen, korjasi äänettömästi pois ruoantähteet ja valmisti vuoteen perheen päämiehen entiseen sänkyyn. Vaikka hän ei ollut saanutkaan purkaa raskaimmin painavia huoliaan, hän tunsi kuitenkin tällä hetkellä helpottavaa mielenkevennystä. Olihan nyt taas mies talossa. Pelkällä olemassaolollaan hän oli jo karkottanut osan sitä sallimuksenomaista häviön ja turvattomuuden tunnetta, joka isän kuoleman jälkeen oli heitä ympäröinyt.

Kevyt kädenkosketus sai pojan kavahtamaan jälleen hereille. Hänen syvälle kuoppiinsa vajonneet silmänsä harhailivat hetkisen oudoksuen huoneessa, jota hän ei heti tuntenut. Sitten hänen parroittuneille kasvoilleen levisi tyytyväinen ilme, hän nousi seisomaan kevyesti ja vapautuneesti huoahtaen. Huomattuaan äidin viittauksesta valmiiksi laitetun vuoteen hän rupesi riisuuntumaan. Äidin läsnäolo sai hänet häpeilemään likaista paitaansa ja pysyttelemään varjossa