Yön ääniä

By Aili Somersalo

Kauhutarinoita sairaalaosaston yövuorostaSairaalan salissa kaikki paitsi yksi ovat unessa – potilas Rantaska tarttuu nuorta hoitajatarta kädestä ja kertoo tälle piinaavan salaisuutensa. Hoitaja epäröi potilaan kertomusta, mutta Rantaska vakuuttaa puhuvansa totta. Hän on nähnyt, kuinka pimeän salin lattialla kiemurtelee verinen ihminen kuin kuolemankielissä. Hän on tullut kostamaan Rantaskan vuosien takaisen teon.Airi Somersalon novellit kuljettavat lukijan yön pimeimpään hetkeen. Yliluonnolliset tapahtumat ja kauhu kohtaavat viidessä sairaalamaailmaan sijoittuvassa tarinassa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 7, 2023
• ISBN: 9788728543696

Book preview

Yön ääniä

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1924, 2023 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543696

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

YÖN ÄÄNIÄ.

Lamputkin paloivat oudon himmeästi sinä yönä. Ne näyttivät vain pieniltä punervilta silmiltä kaukana käytävien kulmauksissa. Joukko avoimia ovia käytävän toisella seinällä johti sairassaleihin. Vastakkaisen seinän suurista, verhottomista ikkunoista tuijotti pimeä sisään, tuijotti kuin jokin elävä, salaperäinen, vahingonhaluinen olento, joka vain vaanii tilaisuutta pahojen aikeittensa toteuttamiseen. Sade rapisi ruutuja vasten, rapisi, rapisi, ei yksitoikkoisen nukuttavasti, vaan hetkittäisin raivokohtauksin. Nurkissa kuiski ja naksahteli, näkymättömät kädet liikuttelivat ovia. Aika ajoin kävi kylmä henkäys autioiden käytävien läpi, ja sen mukana lehahti omituinen mullan ja homeen haju. Yksinäinen kaasuliekki lepatti ja värisi siellä täällä kolkossa hämärässä.

Myrsky vonkui ja ulisi ulkona. Kuului siltä, kuin olisi se hyökäten kiertänyt vanhaa rakennusta ja mennessään lakaista huiskinut seiniä suunnattoman suurilla luudilla. Katto ryski ja rämisi. Oli melkein ihme, ettei se lähtenyt lentoon.

Nuori hoitajatar tuli hitaasti käytävään, sulki jäljessään yksityishuoneen oven ja jäi käsi ovenrivalla seisomaan. Hän tuijotti tummaa ikkunariviä hievahtamatta. Kalpeilla kasvoilla oli jännittynyt ilme, ja silmäterät olivat luonnottomasti laajentuneet.

Tuolla pimeässä ikkunain takana liikuskeli jokin! Se pyrki sisään, painautui salaisesti ruutua vasten, hiljaa, varovasti, kurkisti vaanien käytävään, valmiina hyppäämään heti, kun selkänsä käänsi… Nyt se kopeloi ikkunapieliä, tempasi äkkiä voimakkaasti ja ravisti raivostuneena, noin! Nyt raavittiin ruutua pitkillä petolinnun kynsillä ristiin, rastiin … Lähtikö se pois nyt? Sadeko siellä vain rapisi? Niin, sade vain!

Tyttö hengähti helpoituksesta ja hymyili väkinäisesti omaa lapsellisuuttaan. Sade ja tuulihan siellä ikkunain takana vain pieksi ja pauhasi, sade ja tuuli vain! Hän liikahti väsyneesti ja jatkoi matkaansa käytävää pitkin vilkaisten usein hätäisesti taaksensa. Tänä yönä hän aina kuuli askelia takanaan. Minne ikinä menikään, aina takana tissutteli, tassutteli. Kun kääntyi katsomaan ei näkynyt mitään, kaasuliekit vain ilkeästi sähähtelivät. Karmiva pelko kiirehti tytön kulkua.

Hän poikkesi suureen, miltei pimeään sairassaliin, liikkuen tottuneesti ja varmasti vuoderivien välissä. Sairaat nukkuivat levottomasti ja valittelivat. Tytön valkopukuinen vartalo näytti kumartuvan melkein joka vuoteen luona. Kumartuessaan säilähti hänen päässään ilkeästi, ja väsymys särki jäseniä niin, että pieninkin liike tuotti tuskaa. Mutta tämä olisikin viimeinen valvottava yö, viimeinen monista, loppumattoman pitkistä, yksinäisistä öistä.

Tyttö huokasi. Hän oli oppiaikansa alussa vihannut näitä koleita sairassaleja ainaisine tuskan öineen, ja käytävien äänetön, harmaa jylhyys oli tuntunut masentavalta. Siitä oli jo kauan aikaa, ja valitukset ja ikuiset yöt loppumattomine kiertokulkuineen sairassaleissa olivat muuttuneet hänen koko elämäksensä. Mutta tottumusta seurasi näännyttävä ruumiillinen ja sielullinen väsymys, joka painoi jäseniä levolle mennessä ja tylsistytti mieltä vuoteelta noustessa. Se oli alituinen seuralainen, välttämätön paha, josta ei milloinkaan päässyt, ja niin ylivoimaiseksi oli se kasvanut, ettei tietoisuus edes siitäkään, että nyt oli viimeinen valvottava yö käsissä, voinut tuottaa hänelle minkäänlaista huojennusta. Ainoa tunne, joka hänessä eli, oli kammo. Häntä kauhistuttivat takana hiipivät askeleet.

Tyttö katsahti toisinaan arasti sinne, missä yksityishuoneen ovi heikosti häämötti. Hän oli juuri ollut siellä paariliinaa levittämässä. Tänä yönä oli monta heikkoa sairasta, hän siellä yksityishuoneessa olisi kai vain ensimmäinen manallemenijä. Tullessaan viimeiseen saliin, pysähtyi tyttö ovelle, oli turhaa mennä sisälle, sillä kaikki sairaat näyttivät nukkuvan.

Mutta kaikki eivät nukkuneet. Seinän luona, lähinnä ovea olevassa vuoteessa, makasi keskiikäinen nainen. Hän muistutti villiä eläintä häkissä. Vuoteen toisella puolella oli seinä, toiselle oli asetettu korkea lautareuna, ettei hän kohtaustensa aikana putoaisi vuoteesta. Sairas liikahteli levottomasti. Hän oli hyvin lihava, ja verettömistä kasvoista tuijotti pöhöttyneiden silmäluomien alta pienet, vetiset silmät, joiden katse oli omituisen jäykkä ja eloton. Pellavankeltainen tukka oli kireästi letitetty kahdeksi pieneksi, törröttäväksi palmikoksi. Joka kerta, kun myrsky tempasi ikkunoita, säpsähti hän ja kyyristyi peiton alle. Hänen kasvoillaan oli kauhua.

Kuinka saattoikaan kukaan nukkua tällaisena yönä? Varmaankin olivat kaikki hornanhenget liikkeellä ja vaanivat vaivaisen, syntisen sielua. Helvettiin ne tahtoivat sen syöstä. Ja siellä ne sitten vaivasivat, kiduttaisivat, polttaisivat sammumattomalla tulella… Hän pyyhkäisi kädellään hikeä otsaltaan.

Kunhan tässä ei tarvitseisi aivan yksinään valvoa, helpompi olisi olo, jos joku toinenkin olisi hereillä.

Hän makasi hiljaa ja kuunteli. Viereisestä vuoteesta kuului rauhallista hengitystä, ikkunan luona joku kääntyi, ulkona kohisi, ryski ja pauhasi.

Tällaisena yönä, juuri