Kolehti kuolemalle

By Risto Juhani

Millaisia salaisuuksia pikkukaupungin seurakunta kätkee taakseen?Verinen välikohtaus keskeyttää hartaat kirkon menot. Joku tuntee raivokasta kaunaa seurakuntaa kohtaan. Syyllinen on selvitettävä. Kirkkoneuvosto suhtautuu kuitenkin tutkimuksiin nihkeästi, vaikeista asioista kun ei ole tapana puhua ääneen. Poliisiin turvautumista on viivytelty, ja nytkin viranomaisilta vaaditaan erityistä hienotunteisuutta.Kimurantti tapaus päätyy komisario Paavo Iisakki Pesosen työpöydälle. Pesosta ei juuri tunneta hienotunteisuudestaan, mutta hänen kuulustelutaitonsa tulevat taas tarpeeseen, kun suoria vastauksia ei tunnu saavan keltään. Mitä seurakunta oikein piilottelee?Kolehti kuolemalle on toinen osa Paavo Iisakki Pesosen tutkimuksia seuraavaa dekkarisarjaa.Kiitetty kotimainen dekkarisarja seuraa komisario Paavo Iisakki Pesosen tutkimuksia. Pesonen on omaperäinen pohdiskelija, jolla on erityinen taito vaistota epäiltyjen todelliset tunteet. Pesosen työparina toimii suomenruotsalainen rikoskonstaapeli Gunnar Oljemark.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728558102

Book preview

Kolehti kuolemalle

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2005, 2023 Risto Juhani and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728558102

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I OSA

Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen on kuvattu Jeesus Kristus ristiinnaulittuna.

(Gal. 3:1)

1.

Kahden nyrkin kokoinen kivenmurikka tuli laajassa kaaressa ja osui keskelle lasimaalauksin koristeltua liki seinän kokoista temppelin ikkunaa.

Heittäjää suojeli syyskuinen pimeys.

Ristiinnaulittu putosi kuin giljotiinin terä, pientä sälää sinkoili ympäriinsä.

Hän seisoi hievahtamatta hautausmaan suuren kuusen suojassa ja tuijotti kummallisen kiihkon vallassa sisällä syntynyttä kaaosta. Särkyvän lasin helinä peitti äänet. Oli vain avonaisia suita ja kauhistuneita ilmeitä.

Tilit siihen paikkaan oli nyt tehty selväksi.

Pakoon, pakoon, hän kuuli äänen päänsä sisällä, mutta jalat eivät totelleet. Vasta kun hän näki särkyneessä aukossa sirpaleiden verille repimän miehen valkoisessa albassa, hän havahtui. Mies kääntyi katsomaan ulos ja tuntui kuin tämä olisi tuijottanut häntä suoraan silmiin. Ei vihaisena vaan toruvana, jotenkin ymmärtävän näköisenä.

Ei aivan satanut, mutta kylmän tihkuista oli ja kaikkialle tunkevan kosteaa.

Kuusen pitkät oksat suojelivat, peittivät hänet pimeään kuin räystäs.

Hän pelkäsi, että verta valuva mies tulisi risasta aukosta, kävelisi ilman halki tai kuin vettä pitkin…

Hän ravisteli itsensä irti siitä ja ryntäsi pakoon. Tiesi kyllä suunnan, oli kävellyt reitin läpi moneen kertaan. Hän pujotteli hautakivien lomitse, polki surutta haudoille, ja siinä paniikissa kävi niin, että kaikki haudat muuttuivat samannäköisiksi.

Katuvalot valaisivat kiviaitaa kolmelta sivulta. Hänen piti vain juosta yhtä tiettyä sivua kohti ja sitten kääntyä ylämäkeen… mitä sivua… ne olivat nyt aivan väärässä järjestyksessä… siunauskappelikin tuolla vaikka… hän säntäili edestakaisin, paniikki raapi selkää. Hän oli jo valmis luovuttamaan.

Tapahtui kai ihme tai jotakin siihen suuntaan: hän seisoi äkkiä piilopaikkansa edessä ja oli siinä samassa varma pelastumisestaan.

Hän siirsi syrjään leveän lankun, pujahti sisään ja hilasi lankun takaisin paikalleen, suojakseen.

Sydän läppäsi läpi puseron, korvissa humisi.

Exodus – kakstoista – kolmetoista, Exodus – kakstoista – kolmetoista, hän toisteli kuin mantraa, uudestaan ja uudestaan niin kauan, että levollinen varmuus upotti hänet.

Sitten hän kääriytyi hupputakkiinsa, veti polvet koukkuun ja vapisevat kädet hihojen sisään ja kietoutui sikiöasentoon. Hän oli kuin surkea, märkä, hylätty mytty piilopaikkansa äärimmäisessä nurkassa. Mutta mitään pahaa ei hänelle voisi sattua, ei nyt eikä koskaan enää…

Hän oli rakentanut piilopaikkansa huolellisesti, varmistanut kaiken sen mukaan mitä Kirjassa oli lukenut. Hänellä oli pyhä ilmoitus turvanaan.

Hän tiesi, että etsijät tulisivat kohta, kuuluiko jo askelten töminää. Pian ne tulisivat. Joukko tummapukuisia miehiä, juuri niitä omahyväisiä hurskaita, joita hän eniten inhosi ja pelkäsi. Ne olivat kaikki pahoja ihmisiä.

Mutta nyt hänellä oli varmuus, että vainooja menisi ohi. Sitä varten oli merkki piirrettynä.

Sisällä Särkyneen Sydämen Temppelissä ihmiset kirkuivat, hukkasivat hetkessä kaiken kirkollisen arvokkuuden ja uskonsa varmuuden, pelkäsivät henkensä edestä. He lymysivät penkkien väliin ja seinustoille. Muutamat ristivät kätensä rukoukseen, käänsivät katseensa kattoon kuin peläten, että taivaat nyt romahtaisivat.

Lasin sirpaleista verille mennyt mies näytti luonnottoman rauhalliselta. Hän piteli rintaansa vasten mustaa nahkakantista Raamattua aivan kuin olisi puristanut vertavuotavaa haavaa. Seisoi jäykkänä paikallaan ja jakeli ohjeita eteensä kerääntyneille miehille kuin käskyn jaolla. Muutaman tummapukuisen miehen joukko loikki yksi kerrallaan risasta ikkunasta takaa-ajoon kuin tieteiselokuvan aikapoimusta.

Alttarilla seisovan miehen luo tuli kaksi rohkeaa naista. Toinen seisoi huojutellen kädet ristissä rinnalla, silmät ummessa. Toinen pyyhki liinalla miehen verisiä kasvoja.

He vaikersivat kuin olisivat itse olleet haavoilla.

Salissa kuului kielillä puhumista, sekavaa, käsittämätöntä ja pelottavaa.

Vähitellen penkkien väleistä nousi päitä, muutamat uskaltautuivat seisaalleen. Seinustoille paennut kirkkokansa lähti hiljalleen tulemaan alttaria kohti.

Mies verisessä albassaan nyökkäsi merkin soittajille ja nämä aloittivat ja kuoro aloitti ja seurakunta yhtyi lauluun. Pauhu kasvoi, se karkasi ulos rikotusta alttarin ikkunasta ja raskaasti huokailevat suuret kuuset ottivat laulun omakseen.

Ihmiset tuijottivat paimeneensa hurmoksen vallassa kuin ristiinnaulittuun.

Jotkut heistä uskoivat, että tämä oli lunastuksen ilta.

Verisen paimenen kylmä katse kiersi pitkin seurakuntaa; hän ottaisi tästä onnettomuudesta irti kaiken.

Rikotun ikkunan hinnan moninkertaisena.

2.

Kirkkoneuvoston kokouksen oli määrä alkaa 18.30.

Kello oli jo seitsemän, mutta kirkkoherraa ja talouspäällikköä ei näkynyt eikä kuulunut.

Seurakuntasihteeri Riittaliisa Sippu ravasi neuvottomana kokoushuoneen ja viraston väliä. Hän tiesi enemmän kuin uskalsi odottavalle kokousväelle kertoa; tiesi kirkkoherran ja talouspäällikön kärhämät, oli kuullut oven läpi sotaiset äänet ja nähnyt iltasiivoojien kauhistuneet ilmeet. Kokouksen alkua odottaville neuvoston jäsenille hän sirotteli valkoisia valheita. Arveli viivästyksen johtuvan esityslistan täydennyksistä ja tuputti haalistunutta kahvia ja voisilmäpullia.

Muutamat neuvoston jäsenet loivat merkitseviä katseita, mutta oivan kristillisen tavan mukaisesti kukaan ei ihmetellyt viivästymistä, eihän toki.

Piinallisista asioista ei ollut tapana ääneen puhua.

Kahdeksankymppinen kamreeri Rantasalo näytti nukkuvan hurskaan unta tuolissaan. Hän oli vielä kerran huudattanut itsensä neuvoston varapuheenjohtajaksi – enää ei edes muistettu monettako kertaa – ja lopultakin hän oli tehtävään erittäin sopiva: ei puuttunut mihinkään, ei ollut kiinnostunut mistään seurakunnan elämänmenoon vaikuttavasta päätöksestä. Jos hän joskus puhui, jutut lipsahtivat hetikohta Summaan ja Kollaalle, eikä siinä tietenkään ollut mitään pahaa, että veteraanien asia tuli siinä seurakunnassa hyvin hoidetuksi. Itarana tunnettu kamreeri Rantasalo ei itse veteraanikeräyksiin kukkaroaan raottanut. Sanoi isänmaan pikemminkin olevan velassa hänelle. Arveli tehneensä oman osansa maansa itsenäisyyden eteen.

Neuvosto oli harvinaisen täysilukuisena paikalla. Suunnitteilla oli joidenkin metsäalueiden hakkuita, lisärahoituksen tarvetta leirikeskuksen ja seurakuntatalon remonttiin ja erityisen kipeänä asiana kirkkotontin pohjoiskulmassa olevan maapalan myymistä kerrostalon pohjaksi. Kerrostalo ei kirkonmäkeä kaunistaisi, sen kannattajatkin myönsivät, mutta vastapainoksi seurakunta saisi rahaa ja kipeästi tarvitsemiaan asuntoja työntekijöilleen.

Tästä olivat nyt tulleet keskustelemaan järkipuhetta ymmärtävä opettaja Tapio Lilja, kaikesta nariseva kauppias Antti Siljander, lihava ylilääkäri Tauno Tiiranmäki, hupakko kotirouva Elsi Hatakka ja tunnettu naisten hurmaaja, naurettavalla tavalla harvenevat hiuksensa mustaksi värjäävä evankelista Sampo Kujanpää, kaikki kirkkoneuvoston jäseniä.

Poissa olivat metsänhoitaja Leevi Lappalainen ja sairaanhoitaja Kirsi Hormio.

Varsinkin kulmatontin myynnistä oltiin rajusti kahta mieltä. Vähintään kahta. Neuvoston jäseniin oli yritetty vaikuttaa, järjellä ja tunteella. Vastustajat olivat vedonneet kulttuurimaiseman puolesta ja kannattajat taas vyöryttäneet pöytään kylmiä talouslukuja. Ilmassa olikin kokouksen alkua odotellessa ollut sähköä, mutta se alkoi hiljalleen hiipua alun yhä viivästyessä. Melkein kaikki neuvoston jäsenet olivat naulanneet kantansa, mutta kun ei ollut kenen kanssa väitellä, mielenkiinto kääntyi kahviin ja pullaan.

Se taas palveli aivan erityisesti talouspäällikkö Torsti Jurvelan suunnitelmia. Hänen aloitteestaan kulmatontin myyntiehdotus oli tuotu neuvostoon ja hän oli neuvoston jäseniin yrittänyt kiertäen kaartaen vaikuttaa.

Pastori Miika Hiltunen totutteli asuntoonsa. Haki tavaroille paikkoja ja opetteli vähitellen kutsumaan sitä kodiksi. Hän oli ensimmäisessä virkapaikassaan ja rakensi itselleen pesää vanhan kanttorilan kaksikerroksiseen asuntoon.

Miksi ihmeessä hän oli täällä ja miksi hän oli pappi?

Tuo luvattoman myöhäsyntyinen kysymys livahti mieleen varsinkin iltaisin, kun kaikki ystävät oli soitettu läpi, kun lukeminen ei maittanut ja telkkari oli rikki. Rupisella cd-soittimella hän pyöritti kymmenen levyn kokoelmaansa alusta loppuun ja lopusta alkuun. Alepakettina ostetut Kriegit ja Vivaldit ja jumputtava Ravelin Bolero oli soitettu puhki aikaa sitten. Tyttöystävältä erolahjaksi saatua Jordi Savallin Katalonialaista elonkorjuumusiikkia hän vielä jaksoi kuunnella. Se vei hänet opiskeluaikoihin ja toisenlaiseen elämään, pois tuskastuttavasta apeudesta.

Miika oli tullut toukokuussa kesäteologiksi odottelemaan kapitulin lupaamaa ordinaatiota, pappisvihkimystä. Hänet oli toivotettu moninkertaisesti tervetulleeksi ja vähän sieltä ja täältä oli sadellut kutsuja: … sitten syksymmällä, kunhan nyt asetut, tulet meille syömään, laihakin olet, voi voi kuka sinusta huolen pitää, emäntä sinun pitää ottaa, pitää nuorella papilla emäntä olla, papin rouva, oltava omasta takaa että ei tarvitse hehe…

Että siveys säilyy, niinpä, Miika oli ymmärtänyt vihjeen.

Oli tullut syksy, oli tullut ordinaatio, tuloseurat, mitä kaikkea olikaan.

Yhtään kyläkutsua ei kuulunut, missään ei viritelty tulia lihapatojen alle hänen tulonsa kunniaksi.

Kaksi vuotta sitten, teologian maisterin paperit taskussa, Miika oli ollut kohtalaisen varma, ettei hänestä koskaan tulisi pappia. Hän oli ajautunut ihmissuhdeasioihin erikoistuneeseen konsulttifirmaan ja kummastellut jo ensimmäisen työviikon puolivälissä mitä virkaa hänellä siinäkin työpaikassa oli.

Isä hänestä oli pappia tehnyt pyhäkouluajoista asti. Körttikansan sydänmailla Nilsiän Nipasenmäellä häntä oli kuljetettu seuratuvissa ja hän itse arveli nimensäkin valitun pappisvirkaa silmällä pitäen. Yksi nimen valinta olisi vielä voinut mennä satunnaisen mieltymyksen piikkiin, mutta kun nuorempi veli kastettiin Joonaksi ja isosisko oli Raakel, näytti Hiltusilla olleen katala suunnitelma kaikkien lastensa varalle. Eikä ihan huonosti ollut käynytkään, Raakelkin palveli seurakuntaa, kotipuolessa Lapinlahdella.

Täällä Miika nyt joka tapauksessa oli, nuorisopastorina pienessä kaupunkiseurakunnassa.

Hän oli kyllä kuullut kuiskeita uuden seurakuntansa riidoista, kanteluista tuomiokapituliin, rikosilmoituksistakin. Kun nimiä ei sanottu, kun tapahtumia ei yksilöity, Miika yritti sivuuttaa huhut, ja jo näin lyhyen ajan kuluessa hän oli oppinut karttamaan kahdenkeskisiä tilanteita ja opetellut vielä tuhannen keinoa vaihtaa puheenaihetta jos näytti että uutta juorua oli tyrkyllä.

Ehkä juuri siksi kyläkutsujakaan ei kuulunut.

Pappisvihkimykseen liittyvää käyntiä piispan puhuttelussa Miika oli jännittänyt, kerrannut Novumia ja kauhistellut miten nopeasti koko kreikankielinen Uusi testamentti oli mielestä rapistunut. Piispa oli pahan tentaattorin maineessa.

Piinallisen odottelun jälkeen sihteeri oli tuona pelon päivänä sitten kutsunut Miikan odotushuoneesta piispan eteen. Tämä oli istunut kapitulin ummehtuneessa salissa lentokentän kokoisen pöydän päässä korkeaselkäisessä tuolissaan kyllästyneen ja poissaolevan näköisenä.

Miika oli istutettu kolmen tuolin päähän pöydän pitkälle sivulle.

Sihteeri oli seisonut kaikkitietävän näköisenä kuin kardinaali herransa olan takana.

Vuosisatain takaiset piispat olivat vaanineet prameissa kultakehyksissä pitkin seiniä.

Lutherin kipsipää oli valvonut korkean tolpan päästä.

– Ukko-Paavon maisemista, piispa oli urahtanut Miikan papereita selaten.

– Nilsiästä, niin.

– Heränneen kansan sydämestä.

– Niin sanotaan.

– Aholansaari tuttu paikka?

– On kyllä.

– Niillä sydänäänillä pärjää kyllä hyvin pappina, kyllä kyllä…

– Toivotaan.

– Ei papin virka ole mikään toivotaan toivotaan! piispan ääni oli terävöitynyt aivan yllättäen.

– Niin, ei niin, Miika oli kuiskannut säikytettynä.

Hän oli hätäisesti ajatellut, että uskon asia, tietysti, uskon asiahan se oli papin virka ja kutsumus. Niin kai hänen olisi kuulunut sanoa, mutta niille sanoille ei siinä tilanteessa ollut löytynyt pitävää pohjaa.

– No, sinulla näyttää olevan kohtalaiset taidot Novumista niin että… sitä papin työssä kyllä tarvitsee… latina myös olisi hyvä pitää kunnossa ja miksei hepreakin… Novum nyt kuitenkin…

Hetken Miikasta oli näyttänyt, että piispa oli ollut nukahtamaisillaan. Väsyttikö ummehtunut ilma piispaa vai ummehduttiko piispa ilmaa, oli häijy ajatus käväissyt mielessä. Sitten piispa oli kuitenkin alkanut puhua hiljaisella äänellä, sanoja tapaillen Miikan tulevan työpaikan ongelmista. Välillä hän oli pitänyt pitkiä taukoja, ollut siitä vaivasta raskautetun oloinen ja kuin miettinyt mitä kaikkea voisi tulevalle nuorisopastorille uskoa. Oli kuin piispa olisi halunnut varjella Miikaa joutumasta sinne petojen revittäväksi. Välillä piispa oli vilkaissut sihteeriinsä kuin lisäpuhuttavaa kysellen, jatkanut sitten hajanaisesti sieltä täältä.

Miika oli ollut näkevinään, että piispan kädet tutisivat kuin Vatikaanin puolalaisella.

Sihteeri oli lopulta laukaissut piinallisen tilanteen ja muistuttanut piispaa jostakin aikataulusta, ja vanha mies korkeaselkäisessä tuolissaan oli vaikuttanut huojentuneelta.

Piispa oli noussut, ottanut tukea pöydän reunasta kuin verenpainetautinen liian riuskasti noustuaan. Sitten hän oli kätellyt Miikan silmiin katsomatta ja köpötellyt korkeiden kirjahyllyjen välisestä ovesta omalle puolelleen.

Sihteeri oli ollut reipasteleva nuori pappi. Hän oli pyrkinyt paikkaamaan onnetonta tapaamista juttelemalla teennäisen veljellisesti, ja se oli vain lisännyt tyhjyyden tuntua.

Näin oli ollut kuukausi ennen vihkimystä. Siinä toisessa tapaamisessa piispa oli sitten asettanut stolan pappeuden merkiksi hänen kaulalleen, mutta tyhjyyden tunne oli ollut ennallaan.

Miika vaihtoi levyä, jotakin ryhtiä joutilaisuuden ja tarpeettomuuden tunnelmaan piti saada: Carmina Buranan raju alkukuoro tuntui pakanallisen hyvältä. Hän lisäsi uhmakkaasti tehoja niin että koko kapinen laite tuntui räjähtävän kappaleiksi.

Hän ajelehti seisomaan viraston puoleiseen ikkunaan. Vain kynttilän valaisemasta huoneestaan hän näki alaviistoon pihan poikki valossa kylpeviin viraston ikkunoihin. Rakennusten väliä oli tuskin viittäkymmentä metriä.

Miika näki kaksi miestä.

Toisen hän tunnisti kirkkoherraksi, toisesta ei ollut aivan varma; mies istui puoliksi selin ja liikkui koko ajan. Pyörivä tuoli heilahteli rajusti, välillä näkyivät vain viuhtovat kädet.

Kirkkoherra seisoi liikkumattomana seinän ja asiakirjakaapin kulmauksessa kuin nurkkaan ahdistettuna. Hän ei näyttänyt puhuvan, mutta oli selvää, että tuolissa istuva mies puhui kahdenkin edestä. Miika näki tämän äänettömän kohtauksen ikkunan läpi, kahden miehen muodostamana panoraamakuvana.

Näystä tihkui jotakin uhkaavaa.

Tuolissaan heilunut mies nousi äkkiä ylös, rynkäsi kirkkoherraa kohti ja heilutti jotakin paperinivaskaa pelästyneen kirkkoherran kasvojen edessä. Suu selällään ja naama punaisena huutaja näytti karikatyyriltä. Sitten hurjistunut mies kääntyi päin ikkunaa aivan kuin vaistoten, että joku katseli hänen riehumistaan, ja tempaisi rajulla liikkeellä säleverhon alas.

Hän oli talouspäällikkö Torsti Jurvela.

Tältäkö tämä kristillinen seurakuntarauha näyttikin, Miika pyöritteli päätään In tabernan tahtiin.

Hän kaipasi äkkiä aivan suunnattomasti Marjaa ja yhteisiä yliopistossa vietettyjä vuosia. Miten hän olikin osannut pilata kaiken, ajaa Marjan pois elämästään jonkin turhanpäiväisen tapahtuman vuoksi. Olisi toista jos he nyt rakentaisivat yhdessä tästä narisevalattiaisesta ja vinokattoisesta asunnosta oikeata kotia. Eihän hän osannut löytää tavaroille luontevia paikkoja, ja jäisi tämä ankeudessa piehtaroiminenkin vähän vähemmälle. Se nyt vain oli myöhäistä. Marja oli löytänyt pian eron jälkeen teekkarinsa ja muuttanut Raaheen tai jonnekin. Kummallisen pian, Miika oli joskus haikeuksissaan miettinyt. Oli tainnut olla teekkari valmiiksi katsottuna.

Siinä tunnelmassa tuntui välttämättömältä pistää uudelleen katalonialaista soittimeen.

3.

Komisario Paavo Iisakki Pesonen sauvakäveli.

Ei muuten, ei muuten millään, mutta se oli hänen vaimonsa tahto. Jonkin verran hävetti kun aikuinen mies hiihti ilman suksia tasatahtiin vaimon kanssa. Itse asiassa vuorotahtiin jos ihan tarkkoja ollaan, tai jotenkin vain, nolosti kuitenkin.

He olivat viisikilometrisen lenkin loppupuolella ja Pesonen oli aivan puhki. Kohta tulevan lammen kohdalla hän tiesi penkin ja istahtaisi hetkeksi millä tekosyyllä tahansa tasatakseen vähän henkeä.

Vaimo meni menojaan terhakkana ja punaposkisena.

Mutka vielä ja näkyviin tuli armahtava penkki ja lampi, mutta tätä hiihtäjän tuskaa: rakastunut pari oli vallannut penkin. He näyttivät onnellisilta eikä siihen silloin ollut menemistä. Hän yritti tuijottaa nuoret matkoihinsa, mutta ei nuorten rakastavaisten kuulu piitata väsyneen ja ärtyisen poliisimiehen tuijotuksesta.

Pesonen nojasi lammen kaiteeseen ja pyyhki hihalla kasvojaan. Hopeapajujen oksat kaartuivat yli veden. Aivan veden rajassa lammen ympäri kiersi kävelytie.

Ei satanut, mutta oksiin tiivistynyt kosteus pisarteli ilkeästi niskaan ja hartioille.

Kesän jälkeen luonto näytti tyhjiin kaavitulta.

Lammen vesi oli mustaa, tuli synkän syvyyden tuntu. Melkein rannasta nouseva jyrkkä rinne lisäsi pohjattoman vaikutelmaa. Mitä kaikkea lammen vesi kätkikään? Hylättyä tavaraa tietysti, polkupyöriä, kaikenlaista uppoavaa. Jonakin keväänä sieltä oli ongittu jääkaappi ja rautasänky. Oli myös tarinoita, sitkeä legenda että syvimmästä kohdasta johti tutkimaton onkalo, joka kätki ne, jotka lampi oli omakseen ottanut.

Lähellä vastarantaa ui yksinäinen lintu.

Koko syksy oli ollut kuivaa, ihanteellista kerrassaan, ja sitten kun talvikelejä jo oli lupa odottaa, tukkeutuivat katujen viemärit yhdessä yössä ja pinnalta kopsahdellut maa muuttui upottavaksi hyyhmäksi. Samalla hävisi se vähäinenkin valo, mikä kuuraisesta maasta oli sentään heijastellut.

Rannan kaiteesta kiinni pitäen Pesonen taivutteli muutaman kerran kyykkyyn ja ylös. Reidet tuntuivat puupökkelöiltä.

Järkyttyneenä hän oli joutunut tunnustamaan, että nuorena kilpaurheilijana hankittu kunto ei ollutkaan pysyväisomaisuutta. Hän oli sentään ollut kohtalaista kansallista tasoa keskimatkojen juoksijana ja vaalinut ajatusta, että juoksisi vieläkin kiinni kaljan veltostuttamia heittiöitä.

Oli hänen onnensa ettei sellaista tilannetta ollut tullut.

Sauvakävely oli Pesosen elämän suuren myllerryksen sivutuote. Kuitenkin sen näkyvin osa.

Komisario ei ollut edes kunnolla huomannut milloin kaikki vanha oli kääntynyt päälaelleen. Vuosi sitten keväällä Pesosilla oli vain alkanut ovelasti tapahtua kaikkea kummallista. Se oli ollut pitkälle kesään jatkuvaa melkoista kevätmyräkkää.

Jos Pesoselta ei nyt aivan kokonaan ollut kompassi hukassa niin neula kyllä hyrräsi vimmatusti.

Oli siinä ollut muuan aamuinen yhteenotto, josta Pesosen olisi kuulunut huomata vaaran merkit. Vaimo oli täysin yllättäen ja tuohtuneena ilmoittanut kyllästyneensä hellapoliisin rooliin, hakeutuvansa koulutukseen, muuttavansa etunimensä ja hiustensa värin. Hetken Pesosta oli kylmännyt, raapaissut sekin pelko, että muutoksen takana olisi ollut joku ihastus – herraties mitä kummallista keski-ikäiset naiset voisivatkaan saada päähänsä.

Hänellä oli kuitenkin siihen aikaan ollut selvitettävänä hankala ja monipolvinen hotellinjohtajan murha eikä siinä menossa ollut riittänyt voimia perheasioiden tarkempaan pohtimiseen. Kun hän silloin oli sanonut vaimolle, että mene vain koulutukseen ja värjää vain tukkasi, hän ei ollut tarkoittanut aivan kirjaimelleen sitä mitä oli suustaan päästänyt. Kunhan oli myötäillyt. Ja jos vaikka oli tarkoittanutkin, niin ei ainakaan sillä tavalla äkkirysäyksellä kuin miten asiat olivat sitten lähteneet vyörymään. Karanneet käsistä suorastaan. Ainakin Pesosen käsistä. He olivat olleet pääsiäisen tyttären perheen luona Hankasalmella ja vasta palattua Pesonen huomasi oudoksuneensa kun äiti ja tytär olivat kikatelleet keskenään kuin mitkäkin murrosikäiset. Kai siellä oli juonittu tulevaa muutosta oikein kahden naisen voimin. Hänen selkänsä takana.

Pesonen oli mennyt niin sekaisin siitä myllerryksestä, että pitkään hän nimitti vaimoaan välillä Kaarinaksi ja välillä vanhasta tottumuksesta Tyyneksi; siihen nimeen hän oli nuorena miehenä Hankasalmen Hangan tanssilavalla tykästynyt, tyynen hiljaiseen maalaistyttöön. Ja tuonut aikanaan poliisin vaimoksi pääkaupunkiseudulle.

Hotellinjohtaja Keromäen murhan selvittyä – siinä pääsiäisen alla – oli tullut tuttu väsähdys ja tyhjyyden tunne. Ne vaikeat jaksot olivat vuosi vuodelta pidentyneet ja syventyneet. Johtui ikääntymisestä tietysti, mutta tarkasti nähtynä sen aiheutti yleensä myös upottavan henkilökohtainen paneutuminen paitsi selvitettävään rikokseen sinänsä, myös niiden ihmisten kohtaloihin, joihin hän tutkinnan kuluessa joutui tutustumaan. Tai törmäämään. Oli raskasta joutua kaivelemaan ihmisten salaisuuksia ja likaisia nurkkia, sellaistenkin, joilla ei lopulta ollut mitään tekemistä tutkittavan rikoksen kanssa.

Käsiin jäi syyllisiä ja syyttömiä.

Kun häneltä vielä tuppasivat menemään puurot ja vellit sekaisin sillä tavoin, ettei hän aina edes ollut varma kuka lopulta oli syyllinen ja kuka syytön, kasvoi hänen maineensa kummallisena rikostutkijana entisestään.

Laajalti tiedettiin Pesosen tapa käsitellä rikoksesta epäiltyjä. Hän oli makeilematon, avoin, ymmärtävä, mutta tiukka. Ripaus maalaismiehen oveluuttakin siihen sanottiin sisältyvän. Mikä siinä sitten olikin, mutta monet vanhat venkulat uudelleen kiinni jäätyään pyytämällä pyysivät päästä Pesosen käsittelyyn.

Vain keplottelijoita ja valkokaulushuijareita hän tunnusti inhoavansa.

Jotkut tutkijat nurisivat tästä Pesosen erityisasemasta, jotakin epämääräistä kateuttakin siihen saattoi liittyä, mutta komisario itse ei ollut moinaankaan.

Päällikkö oli puuttunut Pesosen menettelytapoihin aikansa, mutta huomannut sen pian turhaksi.

Jonkunhan näitä surkeitakin on ymmärrettävä, ei niillä liiemmin ole puoltajia, oli Pesosen vakiovastaus kun joku pyrki asiasta huomauttelemaan.

Siihen miehensä väsymyksen ja tyhjäkäynnin hetkeen Kaarina Pesonen oli iskenyt.

Ensin oli ilmestynyt ulkoilupuku Elloksesta, samaa mallia kuin Kaarina-rouvan omakin puku, sietämättömän kirjava vielä. Sitten pipoa ja hanskaa ja lenkkaritkin oli pitänyt käydä ostamassa, talvilenkkarit vielä saman tien kuin vihjeeksi, että tästä muutoksesta et ukkoraasu muutamassa viikossa selviäkään.

Ja nämä kävelysauvat!

Laajalle levinnyt ja hyväksi todisteltu muotiliikunta oli Pesosen mielestä älytön ja luonnoton tapa liikkua. Hän oli päkistellyt pitkään, mutta niin vain oli käynyt, että erään lauantaisen ostosmatkan päätteeksi hän oli kantanut kotiin kahdet sauvat, vaimolle ja itselleen, ja iltahämärissä kokeillut niitä jo kotipihalla.

Pesonen oli todistellut, että sauvojen kanssa kulkeminen oli kehityshistorian näkökulmasta pelkkää taantumusta, paluuta puolentoista miljoonan vuoden takaiselle tasolle. Kirjoistaan hän oli kaivanut tiedon, jonka mukaan Homo erectus oli esi-isistämme viimeinen neljällä jalalla kulkenut.

Siihen tilaan ihmispoloinen näytti sauvoineen palanneen.

Kuitenkin jo kohta vapulta Pesonen oli joutunut tunnustamaan, että aamuiset niskajäykkyydet olivat selvästi hellittäneet.

Laitoksella hän ei kuitenkaan hiiskunut asiasta sanan sanaa, ei edes läheisimmälle työtoverilleen Gunnar Oljemarkille, vaikka tiesi tämän urheilumieheksi ja muutenkin ymmärtäväiseksi.

Kesä oli mennyt jotenkuten.

Kunnes sitten golfia ja tennistä ja muuta hienoa harrastava päällikkö oli kaiken kansan kuullen erään aamupalaverin päätteeksi virne suupielessä letkauttanut, että oli nähty outo näky,