Suomalaista kuningasverta

By Aili Somersalo

Kaarina Innama synnyttää kuningas Juhanalle kolme lasta, vaikka he eivät ole naimisissa. Tilanne herättää kysymyksiä: kenestä tulee herttua itsenäiselle Suomelle? Entä mitä tämä merkitsee Lauri Henrikinpojalle, joka haluaa Kaarinan vaimokseen kuninkaan lapsista huolimatta? Soppaan sekoittaa lusikkansa myös Klaus Fleming omine pyrkimyksineen. Viihdyttävä ja mukaansatempaava historiallinen romaani kiinnostavine kuriositeetteineen on on kiehtova matka menneisyyteen. 1500-luvun Suomi väreilee ympärillä elävänä ajankuvana.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2023
• ISBN: 9788728543764

Book preview

Suomalaista kuningasverta

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright ©1938, 2023 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543764

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Käsi putosi raskaasti pöydälle, kirje hiukan rypistyi; hän ei enää vilkaissutkaan siihen, nousi vain mittelemään virkatuvan lattiaa.

Lauri Henrikinpoika Hordeel, Kokemäen kuninkaankartanon vouti, oli kookas, keski-ikäinen mies, jonka silmät katsoivat vilpittöminä leveän otsan alta, voimakkaasti piirtyvien kulmien varjosta. Tavallisesti seesteinen mieli oli nyt levoton.

Ne Kaarinan ja Juhana kuninkaan kolme lasta …

Nyt oli tosiaankin tapahtunut se, mitä hän oli pelännyt ja mikä aina silloinkin, kun hän ei ollut siitä ollut selvästi tietoinen, oli hämäränä tajunnassa elänyt.

Hordeel huoahti raskaasti.

Kahdeksan pitkää vuotta hän oli saanut taivutella Kaarinaa vaimokseen, ennenkuin tämä suostui. Aina Kaarina niinä vuosina oli ajatellut vain lapsiaan, Lauri Henrikinpojalle oli häneltä riittänyt vain joitakin ystävällisiä, välinpitämättömiä sanoja — harvoin tavattaessa. Eihän Kokemäeltä Vääksyn kartanoon Kangasalle sopinut tuhkatiheään pistäytyä ja virkatoimiaan hunningolle heittää. Vasta sitten, kun lapset Kaarinalta riistettiin ja vietiin hoviin, oli yksinäisyys alkanut painaa häntä liiaksi. Emännöiminen Vääksyn hiljaisessa kartanossa oli kai ruvennut tuntumaan toivottoman tyhjältä. Silloin vasta Kaarina oli kosintaan suostunut ja muuttanut Kokemäelle.

Hordeelin kädet pusertuivat lujasti uumavyöhön, hän pysähtyi tuijottamaan lattiapalkkiin. Kuinka hän olikaan aikanaan, emännättömässä kartanossa, noita kolmea lasta vihannut. He olivat olleet heidän välillään kuin seinä, jonka lävitse Kaarina ei ollut voinut häntä nähdä! Ja vielä sittenkin, kun lapset jo oleskelivat hovissa Ruotsinmaalla ja Kaarina taipunut vaimoksi, ei hän itse ollut voinut täydellisesti rauhoittua. Oli ikäänkuin aivoja olisi jäänyt nokkimaan tumma lintu, joka ei lakannut ahdistamasta ja ilkkumasta: mikään ei häviä — menneisyys palaa, ja kerran kadotat mitä olet voittanut …

Ja nyt oli menneisyys palannut.

Hordeel pyyhkäisi hiostunutta otsaansa ja palasi pöydän ääreen. Hän ei istuutunut, otti vain kirjeen ja luki sen vielä kerran.

Se oli kuvernaattori Klaus Åkenpojalta, joka tiedoitti saaneensa kirjeen kuninkaalliselta majesteetilta. Kuningas oli tammikuussa määrännyt Julius Juhananpoika Gyllenhjelmin Turun linnan käskynhaltijaksi, mutta tietäen Tanskan kuninkaan voimakkaasti vahvistavan laivastoaan ja peläten yllättävää hyökkäystä Turkuun, oli kuninkaallinen majesteetti nyt määrännyt Gyllenhjelmin isäpuolen, Lauri Henrikinpoika Hordeelin, Kokemäen kuninkaankartanon voudin, Turun linnan päälliköksi, Viipuriin siirrettävän Pertteli Erikinpoika Ljusterin tilalle. Hordeelin oli astuttava virkaansa 30 päivänä toukokuuta kuluvaa vuotta 1580.

Hordeel taittoi kirjeen kokoon ja lähti etsimään vaimoaan.

Hänen oli kierrettävä naistupaan pihan kautta. Portaat ja porstuapalkit natisivat askelten alla. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi oven luo ikäänkuin epäröiden. Tuvasta kuului tuttu, kotoinen rukkien surina. Hän painoi ripaa ja pysähtyi kynnykselle.

Rukkien pyörät pysähtyivät, kymmenen silmäparia suuntausi voutiin. Emäntä istui kehräämässä piikojen keskellä.

»Kaarina!»

Kaarina Hannuntytär nousi ja seurasi miestään pieneen kulmahuoneeseen. Sen huhtikuisessa kirkkaudessa hän näki miehensä kasvoista, että oli jotakin erikoista tapahtunut.

»Olen saanut kirjeen. Lue se.»

Kaarina luki sen hitaasti ja tarkkaan. Ensin kuin ihmetellen, mutta sitten levisi epäuskoinen ja samalla riemukas ilme hänen kasvoilleen. Hän kohotti kostean, mutta loistavan katseen ja kohtasi miehensä murheellisen silmäyksen. Hetkeksi Kaarina jäi kysyvästi katsomaan. Murjottiko Lauri Henrikinpoika? Ilo hävisi Kaarinan kasvoilta; hän kysyi vitkaan, miltei raskaasti: »Et siis olekaan iloinen?»

Hordeel katsoi lattiaan.

»Jos tanskalainen hyökkää, on edesvastuu suuri. Gyllenhjelm on vasta parikymmenvuotias, hänen käskynhaltijatoimensa on varmasti vain edustavaa laatua.»

»Sekö on ainoa syysi?»

Hordeel sävähti emäntänsä äänensävyä.

»Ei, se ei ole ainoa syy. Etkö tiedä, mitä pelkään?»

Kaarina katsoi miehensä hyviä kasvoja ja tajusi epämääräisesti hänen huolensa. Hän ravisti päätään hämmentyneenä. Hordeel tuli hänen luokseen, laski kätensä olkapäälle.

»Olemme olleet onnellisia täällä — ainakin minä olen ollut, etkä sinäkään ole tuntunut tyytymättömältä —, mutta kun joudumme Turkuun, niin paljon muuttuu …»

Kaarina kävi torjuvan viileäksi.

»Kun joudumme Turkuun, Kaarina, olet sinä käskynhaltijan äiti ja linnan mahtava emäntä. Joudut korkeaan asemaan, ja — sanon sen suoraan — pelkään, ettei se koidu sinulle eikä avio-onnellemme hyväksi.»

»Niinkö», Kaarinan ääni oli kylmä. »Olen aina ja kaikkialla mikä olen ja olen ollutkin» — hänen päänsä nousi pystympään, — »Kaarina Hannuntytär, Innaman sukua. Eikö minulla ole aateliskilpeni —?»

»Jos siitä puhutaan, onhan minullakin —»

»Se annettiin sinulle palvelustesi palkkioksi.»

»Entä sinulle, Kaarina?»

Hordeelin ääni oli niin ankara ja murheellinen, että puna nousi Kaarinan poskipäihin. Hän kääntyi nopeasti ikkunaan, sillä kyyneleet kohosivat silmiin ja hän ajatteli kiihkeänä, että tässä asiassa Lauri Henrikinpoika ja hän eivät koskaan voineet toisiaan ymmärtää. Hän katseli sinettisormustaan, jonka kolme kultaista tähteä edustivat hänen kolmea lastansa, kolmea kuninkaanjälkeläistä. Sille tipahti kirveltävä kyynel. Erik kuningas oli korottanut Kaarina Maununtyttären kuningattareksi, mutta hänen veljensä, Juhana herttua, oli naittanut kolmen lapsensa äidin toiselle miehelle …

Lauri Henrikinpoika laski kätensä uudelleen lempeästi hänen olalleen, käänsi puoleensa.

»En tahtonut pahoittaa mieltäsi, Kaarina. Tiedät hyvin, että minulle on vain kaksi tähdellistä asiaa: palvella kuningastani ja pitää sinut aina vierelläni.»

»Jos olen sinulle tähdellinen, miksi nureksit minulta lapsiani? Vaimollesi soisit kaiken hyvän, sen tiedän, mutta äidin minussa antaisit nälkiintyä.»

»Sinä teet minulle vääryyttä, — vaikka, totuuden nimessä, olet hiukan oikeassakin …»

»Eihän äidinrakkauden tarvitse riistää osuutta aviomieheltä», sanoi Kaarina pehmeästi.

Hordeel nyökkäsi vastaamatta ja ajatteli, että se osuus oli jäänyt hiukan niukanlaiseksi. Ei hän mielessään Kaarinaa syyttänyt, omakseen oli tahtonut, vaikkei Kaarina häntä rakastanutkaan. Toisinaan hänkin oli tuntenut olevansa nälkiintynyt. Mutta elämä Kokemäen kartanossa oli kuitenkin suurin piirtein viihtyisää. Joskus hän oli ollut melkein onnellinenkin, kun Kaarina kulki rinnalla ja näytti tyytyvän osaansa. Mutta nyt? Millaiseksi kehittyisi elämä tästälähin?

Kaarina näytti hiukan väsähtäneeltä. Lauri Henrikinpoika oli kyllä perinjuurin kelpo ja hyvä ihminen, mutta kaiken aikaa oli täytynyt käydä taistelua tätä salaista mustasukkaisuutta vastaan. Kaarinan mielessä välähti muistona eräs Hordeelin käynti Vääksyn kartanossa, lasten vielä ollessa hänen luonaan, — silloin hän oli yllättänyt Lauri Henrikinpojan katseesta jotakin, mikä muistutti vihaa. Hän kysyi äkkiä:

»Onko joskus ollut hetkiä, jolloin olisit toivonut lapseni kuolleiksi? Sano minulle totuus.»

»Miksi tuollaisia kyselet?»

Mutta kun Kaarina pysyi vaatimuksessaan, vastasi Hordeel vastahakoisesti, mutta totuudenmukaisesti: »Ensi aikoina — kyllä.» Kaarina huokasi syvään, ja Hordeel lisäsi kiireisesti: »Vain ensi aikoina, Kaarina. Siksi, että olivat meidän välillämme.»

»Ja nyt kaikki uusiutuu?» Kaarinan ääni oli katkera.

»Ei koskaan enää. Vannon sinulle, että kun lapsesi ovat luonamme Turun linnassa, milloin ikinä tukea tai apua tarvitsevat, autan heitä parhaani mukaan. Teen sen siksi, että he ovat sinun lapsiasi, osa sinua itseäsi. Olen heidän isäpuolensa, — tahdon olla isä.»

Kaarina kääntyi poispäin, ettei Hordeel lukisi hänen ajatuksiaan. Hänen lapsensa eivät milloinkaan tarvitsisi isäpuolensa apua, olihan heillä äitinsä.

Lauri Henrikinpojan lähtiessä Kaarinan luota oli kummankin mieliala helpoittunut; kuitenkin oli jäänyt ikäänkuin avaamaton solmu heidän välilleen.

Kaarina ei voinut heti palata naistupaan. Hän oli liiaksi kiihdyksissään. Hän vilvoitteli kuumia kasvojaan vedellä ja seisoi ikkunan ääressä. Ajatukset olivat kuin vauhkoutuneet ratsut. Hänen olisi tehnyt mieli mennä miehensä luo virkatupaan pohtimaan heidän elämänsä suurta käännettä, mutta hän tiesi Hordeelilla olevan tärkeitä kirjeitä kirjoitettavina ja että moni pyrki hänen puheilleen. Hän siis taltutti mielensä, ja kun ulkonainen tyyneys oli saavutettu, palasi naistupaan.

Uteliaat katseet kohdistuivat häneen, mutta rukit eivät lakanneet surisemasta, sillä Kerttu Veräjänkorvan, tuiman ja tarkan emäntäpiian, silmä valvoi valppaasti.

Kaarina istuutui rukkinsa ääreen.

Yksikään palkkapiika ei uskaltanut kuiskutella toiselle, vain syrjäkatsein pälyiltiin Kaarina emäntään. Tuollaiselta se aina näytti — sen he olivat jo kauan sitten keskenään päätelleet — ajatellessaan menneitä aikoja, varmaankin niitä, jolloin vielä oli ollut Turun linnan valtiatar … Tällaisina hetkinä Kaarinaa ympäröi väen silmissä hänen muinaisen mahtavan asemansa jo ammoin sammuneen hohteen heijastus. Nyt he vaistosivat hänessä jotakin outoakin. Tuossa hän istui, yhäti kauniina ja uhkeana, huhtikuisessa auringonkuvajaisessa, jalka polki tyynesti, mutta posket olivat kuumat ja ajatus näytti liikkuvan etäällä.

Etäällä liikkui, mutta samalla nykyhetkessä.

Hän oli astuvinaan linnan suojaan, jossa vaaleakutrinen poikalapsi, hänen pieni poikansa, nukkui kehdossaan herttuakruunuin somistetun suomalaisen ryijyn alla. Herttua Julius — sillä nimellä olivat huovit ja palvelijat poikaa usein maininneet. Siitä oli pari vuosikymmentä kulunut. Poika oli kasvanut Ruotsin hovissa kuten tyttäretkin, mutta nyt oli Julius Juhananpoika Gyllenhjelm määrätty käskynhaltijaksi Turun linnaan. Hän oli siellä jo! — Ja pian siellä olisi hänen äitinsäkin …

Ajatus vavahdutti Kaarinaa.

Siitä asti, kun tammikuussa tieto Gyllenhjelmin määräämisestä käskynhaltijaksi Turkuun oli tullut Kaarinan korviin, oli hän ollut onnensa tyrmistyttämä. Vain tämä ajatus täytti mielen: Julius Juhananpoika on käskynhaltijana Turun linnassa … Se oli niin ihmeellinen tieto, että sitä täytyi yhä uudelleen käännellä, katsella ja kummeksia, eikä se sittenkään mahtunut päähän, ei Kokemäen kartanon suojiin, ei edes ulkosalle kevätraikkaaseen ilmapiiriin. Eikä se ollut niin käänneltävä, katseltava ja kummeksittava senvuoksi, että olisi ollut outo. Päinvastoin, se oli uskomaton siksi, että oli ollut Kaarinan ainoa kiihkeä toive pitkät, harmaat vuodet. Sillä milloin ihmisen hartain toive täyttyy? Tavallisesti ei milloinkaan. Mutta tämäpä olikin täyttynyt, juuri siksi sitä olikin niin mahdoton uskoa. Ja nyt, kaiken onnen kukkuraksi, hänkin — Kaarina … Ei, sellaista onnea ei voinut ajatella. — ei saanut ajatella …

Sisäinen tärinä vapisutti Kaarinaa, jalka lakkasi polkemasta, kädet vaipuivat syliin, ja katse painui auringonkuvajaiseen lattialle. Kehräävät piiat vilkuivat toisiinsa.

Ulkona päivänpaisteessa, juuri naistentuvan yläpuolella katonräystäässä, oli pitkä, terävä jääpuikko sulamistaan sulanut. Nyt se irtautui ja sukeltaessaan pehmeään hankeen loi auringonkuvajaiseen välähtävän tikarin varjon. Kaarina hätkähti ja nosti hämmentyneen katseen. Ennekö —?

Kaarinan mielenjännitys ei päivänkään kuluessa herpautunut, eikä hän sitten illalla saanut unta. Koko Kokemäen kuninkaankartano näytti vaipuneen öiseen horteeseen, mutta Kaarinan täytyi valvoa, kuunnella verensä viestejä ja seurata ajatusten sekasortoista hyppelemistä asiasta toiseen. Oikeastaan hän ei unta kaivannutkaan; täytyi ajatella tapahtunutta ja tapahtuvaa. Hän kuuli miehensä tasaisen hengityksen, tunsi jäsenten lämmön ja makasi hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkuvaa.

Kaarinan oli kerran ollut lähdettävä Turun linnasta lapsineen puolalaisen ruhtinattaren tieltä, jonka Juhana herttua halusi naida. Ennen ruhtinashäitä Kaarina itse naitettiin kaukaiseen Vääksyn kartanoon Kangasalle herttuan lähimmälle ystävälle, Klaus Vestgötelle, joka kuitenkin veljessodan jälkeen kapinallisena teloitettiin, ja kartano ryöstettiin.

Harmaita ja viluisia olivat aamut sinä talvena olleet. Kaarinan oli ollut pakko nousta jalkeille jo aamunkajossa kivistävin jäsenin, mieli tummana, suorittamaan arkiset askareet, monen palvelijan osuudet, koska Vääksyn kartanossa silloin oltiin aivan puilla paljailla. Taloon jäänyttä palveluskuntaa oli pidettävä tiukasti ohjaksissa, lapsia johdettava, vanhoista huolehdittava, loputtomasti astuttava ikuisia jälkiään yhä tyhjempien aittojen ja ahdistavan autioiden tupien väliä. Nälän hukka oli ulvonut kynnyksellä. Yhä hämärämmäksi ja hiljaisemmaksi oli Vääksyn kartano sen kauhistavan talven kuluessa käynyt, yhä mustemmaksi Kaarinan mieli.

Hiukan olivat olot parantuneet sen jälkeen, kun Erik kuningas armollisella suojeluskirjeellään oli ottanut Kaarinan lapsineen suojaansa, vahvistanut hänen lahjakirjansa Vääksyn kartanoon ja sen alaisiin taloihin. Olipa hän lahjoittanut kaiken lisäksi Kaarinalle Vestgöten menetetyn ja kruunulle palautetun Kapelstrandin tilankin. Kaarina oli ollut Erik kuninkaalle kiitollinen, mutta olot olivat jatkuvasti vaikeat ja mieli musta.

Vain yksi valo oli pilkoittanut Kaarina Hannuntyttärelle loppumattomalta näyttävän, tulevien vuosien harmaan jonon päästä. Se oli hänen ja mahtavan Klaus Flemingin salainen suunnitelma: itsenäistä Suomea olisi kerran suuren Kustaa kuninkaan pojanpojan hallittava, sen, jonka suonissa virtasi suomalaistakin verta, suomalaisen äidin kohdussaan kantaman. Mutta tehtävään olisi Julius Juhanan poika hyvin kasvatettava; luonteen lujuutta häneltä vaadittaisiin, kykyä, Suomen herttuaksi kelvatakseen. Minkään vätyksen pyrkimyksiä ei karski valtaneuvos aikonut tukea. Mutta tuskin oli Juhana nelivuotisen vankeutensa jälkeen julistautunut kuninkaaksi, kun jo vaati lapset luokseen. Heidän tuli — tosin avioliiton ulkopuolella syntyneinä, mutta kuitenkin kuninkaan lapsina — saada säädylleen kuuluva kasvatus, valmistuakseen siten soveliaaseen asemaan elämässä.

Kaarina huoahti.

Olisipa edes tyttäret jätetty äidille! Elämä oli lasten lähdön jälkeen käynyt jälleen Vääksyn kartanossa surkean hiljaiseksi, tyhjäksi, henkisesti köyhäksi, levottomuus lapsista ainaisena painajaisena. Kerrottiinhan, ettei muuten niin hyvä ja jalo Katarina kuningatar katsonut lempeästi muita noista kolmesta kuin Lucretiaa, Kaarinan nuorinta; hänet antoi kasvattaa yhdessä prinssi Sigismundin, prinsessa Annan ja Rydboholman kreivin pojan Kustaa Brahen kera. Mutta Kaarinalle ei jätetty ketään, jota helliä ja rakastaa. Tyhjä syli, kaipaavat käsivarret ja monet tuskaiset muistot …

Kaarina kääntää vitkaan päätänsä, katselee nukkuvan miehensä kasvoja.

Sitten oli Lauri Henrikinpoika ilmestynyt hänen elämäänsä, oikeastaan oli jo kauan siihen kuulunut, mutta Kaarina ei ollut häntä ennen huomannut; oli tajunnut hänet eikä ollut sittenkään hänestä tietoinen. Kaarinan astellessa tietään oli Hordeel ollut vain kuin jokin polulle lankeava kalpea valo, sillä Kaarina oli elänyt omaa kipeätä sisäistä elämäänsä, ollut kuuro ja sokea sille, mitä ympärillä tapahtui. Mutta ahdistus oli pakottanut hänet näkemään ja ojentamaan hapuilevan käden, ja siihen oli tarttunut toinen, luja ja hyvä. Kaarina muistaa, miten hänen silmänsä olivat ensi kertaa auenneet näkemään nämä kasvot, hyvät ja hellät, mutta eivät kuitenkaan Kaarinalle rakkaat. — Kaarina tarkkaa yhä Lauri Henrikinpojan kasvoja. — Sittemmin hän oli mieheensä kiintynyt, oli hänelle kiitollinen — kunhan mies vain ei olisi lapsille mustasukkainen.

Kahdeksaan vuoteen ei Kaarina ole Lucretiaa ja Juliusta nähnyt.

Julius Juhananpoikaa mainitaan nuoriin vuosiinsa katsoen viisaaksi ja vakaaksi, olipa joku sanonut hänen jossakin määrin muistuttavan isoisäänsä, Kustaa kuningasta. Kaarinan ajatus oli kiihkeästi tarttunut näihin tietoihin, ja hän oli rukoillut ne kuultuaan: — Salli, laupias Luoja, näin olla. Salli poikani kasvaa kelvolliseksi siihen kutsumukseen, johon hänet — niin toivon — on määrätty!

Kuuma ilo valtaa taas Kaarinan, se läikähtää koko olemuksen läpi. Julius on todella määrätty Turun linnan käskynhaltijaksi ja hänen isäpuolensa nyt sinne päälliköksi, perhe kokoutuu jälleen yhteiseen kotiin — entiseen kotiinsa. Kunpa sen voisi uskoa ja käsittää, satua se on.

— Ei ole satua, — sanoo selvä, kylmä järki, — elämää se on. Elämä antaa nyt, mitä kerran riisti. Antaa sen, minkä on velkaa.

Niin, elämä onkin Kaarinalle velkaa hänen lapsensa. Nyt vihdoinkin alkaa hänen ja lasten yhteinen elämä, rikas ja antoisa … Kaarina näkee tummat, kuluneet vuodet pitkänä, hämäränä käytävänä, jonka päässä raollaan olevasta ovesta pilkoittaa valo. On tuntunut, ettei tuon käytävän loppuun ikinä pääse, ja nyt hän aivan äkkiä onkin sen suulla. Ei tarvitse muuta kuin ojentaa käsi ja työntää ovi auki kirkkaaseen päivänvaloon.

Kaarina makaa liikahtamattomana ja ajattelee, että uusi, puhdas ja kaunis elämän runsaus on vielä hänen edessään. Hetkeäkään hän ei vielä ole siitä tuhlannut. Hän katselee sitä huikaistuin silmin, kääntelee ja tarkastaa joka puolelta kuin jalokiveä.

Kovia kokeneelle maalle koittaa uusi aika — kerran. Sanotaanhan Julius Juhananpojan muistuttavan isoisäänsä, voimakasta Kustaa kuningasta tämän nuoruusajoilta. Ei mitään sortoa enää, ei pakkoluovutuksia, ei ilmaisia kyytivelvollisuuksia kansalla, ei mielivaltaisesti määrättyjä ja ryöstettyjä lisäveroja — kerran. Kaarina näkee Juliuksen raatihuoneen parvekkeella, hän puhuu kansalle torilla. Julius kulkee kapitulitalossa, linnan saleissa — herrat supattelevat siellä täällä kapinallisia sanoja, mutta torilla riemuitaan …

»Me, Julius, Jumalan armosta Suomen herttua, säädämme … armollinen tahtomme …»

Kaarina makaa liikahtamatta ja katselee vaalenevaa ikkunaa, sitä näkemättä.

Entä tyttäret?

Kaarina siirtyy ajatuksissaan kahdeksan vuotta taaksepäin. Hän näkee vilkkaan Lucretian ja Sofian, joka oli Birgitta siskon näköinen, vakava, tumma, verkkainen liikkeissään. Mutta Sofia ei olekaan enää pieni tyttönen, hän on naimisissa etevän sotapäällikön Pontus de la Gardien kanssa. Lieneekö onnellinen …?

Sykähdyttävästi tulee mieleen Sofian lyhyt käynti Kokemäellä kuukausi sitten. Piha oli äkkiä ollut vilisevän täynnä uljaita ratsuja, rekiä, huoveja ja palvelijoita. Kuulun kenttäeversti de la Gardien puoliso on