Harmaa linna

By Axel Gabriel Ingelius

Nuori kotiopettaja Harald Thalberg on matkalla kuuluun Harmaaseen linnaan, kun hän löytää kauniin neidon uppoamaisillaan suohon. Hän pelastaa neidon ja jatkaa matkaansa. Perillä Harmaa linna uhkuu pahaenteisyyttä salakäytävineen ja hautakivineen, eikä taloa isännöivä paroni ole kotiaan pirteämpi ilmestys. Hänen jopa väitetään murhanneen veljensä omiakseen linnan itselleen. Harald iskee silmänsä paronin Irene-tyttäreen, mutta tilannetta mutkistavat linnassa piilevät, hurjat salaisuudet. Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaata linnaa (Det gråa slottet) pidetään Suomen ensimmäisenä kauhuromaanina. Tämä, uusi suomennos on alun perin ilmestynyt Faros-kustannuksen julkaisemana. Harmaa linna viittaa Ristilän kartanoon Satakunnassa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 16, 2022
• ISBN: 9788726478174

Book preview

Harmaa linna

Translated by Eeva-Liisa Järvinen

Original title: Det gråa slottet

Original language: Swedish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1851, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726478174

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sananen mainiolle arvostelijalleni

Siitäkin huolimatta, että pimennossa pysyttelemisesi vuoksi uskon sinun olevan jäljittelemätön Dulcinea del Toboso – tällä kertaa vain mieheksi taiottuna – ja että itse olen uudesti syntynyt Don Quijote Manchalainen, on minun tälläkin kertaa osoitettava sinulle muutama sana. Uskonhan vilpittömästi, että kerran näkemyksilläsi olet ilahduttava sekä minua että toisia.

Mielestäni on verraten paljon syitä jakaa romaanit historiallisiin, tendenssiromaaneihin ja fantasiaromaaneihin. Lisäksi viimeiseksi mainitulla tulee olla tietty etusija muihin nähden. Kun totuus kietoutuu runoon, ottaa niin sanoakseni runouden kaavun, se ei enää ole totuus, vaan runo sanan huonommassa merkityksessä, siis valhe. Näin ollen historiallinen romaani ei ole kelvollinen. Kun tapahtumien vapaan kehityksen on taivuttava orjallisesti jonkin tendenssin alle, ei kehitys enää ole vapaata. Eugene Suen väitetään arvostavan enemmän Vartiotorniaan kuin noita roskakokoelmiaan Pariisin salaisuudet ja Vaeltava juutalainen. Näin ollen ei tendenssiromaanikaan kelpaa mihinkään. (N.B. tavallisimmassa merkityksessään. Tendenssin on oltava – teoksen sisällä, ei ulkopuolella, kuten Almqvistkin sanoo.)

On kuitenkin eri asia, onko Harmaasta linnasta mihinkään. Juuri sinä, mainio ystäväni, annat vastauksen seuraavaan kysymykseen arvostelijan silmälasiesi avulla ja lävitse. Toivon, että kirjan nimi miellyttää sinua: aivan kuten Granriskojan kuulosti loputtoman yksinkertaiselta, idylliseltä ja suurenmoisen pikkuruiselta, saattaa Harmaa linna kajahtaa suurelliselta, rohkealta ja aateliselta. Enkös vain olekin nerokas otsikoiden keksijä!

Haluaisin uskoa, ettet pidä minua aivan liian koketeeraavana, vaikka käytänkin silmäyksiä ja… hiljaisuuksia. Kun kirjailijat yleisesti antavat suosikkihenkilöidensä vaikenematta keksiä pitkiä säkeitä, joista Luoja yksin tietää mistä ne tulevat, olen ajatellut lahjoittaa sen ajan katseille ja hiljaisuudelle. Jos siis joskus, epäonnistuttuani keksimään komeita sanoja nukkieni suuhun pantaviksi, annan heidän vaieta jne. Ajattelethan yhdessä kirjailijan kanssa, ettei se juurikaan ole pahempaa kuin toisten vuolassanaiset, irralliset tai hatarasti yhteen liittyvät lörpötykset. Enkös vain olekin itserakas!

Muotovirheistä totean vain, että niitä on runsaasti. Minulla ei juuri nyt ole aikaa kirjoittaa kuin tiedekunnalle. Silloin olisin voinut kirjoittaa kaikkien kieliopin sääntöjen mukaan virheettömästi ja korjata ihailun satoa, mutta nyt kirjoitan suopealle yleisölle, joka suo minulle tuollaiset muotoseikat anteeksi.

Kuinka Stella, jolle ruotsin kieli on aivan vieras, saattoi keksiä sellaisen nimen kuin Harmaa linna, on arvoitus, jonka varmasti mielelläsi ratkaiset.

Kirjan kaksi viimeistä lukua olisi hyvin voinut jättää pois, mutta yhtä hyvin ne voivat olla mukana, vai mitä mieltä olet?

Ei, nyt vain pilailen kustannuksellasi: pääasia on, että pian osoitat maailman saavan sinussa kerrankin nähdä arvostelijan, joka tarkkanäköisesti ja nopeasti yhdistää syvämietteisyyden ja pohdiskelun sekä puolueettomasti ja ankarasti liittää yhteen jalouden ja hellyyden.

Ensimmäinen osa

Stella

Luku I

Kärryt suon laidalla

Oli jälleen yksi niistä valkeista kesäöistä, joiden tähdettömyys ja päivästä muistuttava hämärä kertovat, että olemme Pohjolassa ja että keskikesän juhla lähestyy.

Sellaisten öiden lumousta useasti lisäävät leudot tuulet, jotka helteisten päivien jälkeen lempeästi hivelevät sielujamme ja tuudittavat meidät hiljaiseen, valveunten täyttämään tilaan, jossa tunteemme ylittävät järkemme, ja pohdiskelumme – jos niin haluamme niitä kutsua – ovat hellintä lajia.

Yö, jona tarinamme alkaa, oli kuitenkin aivan toisenlainen, sillä se oli niin kylmä kuin kesäyö voi milloinkaan olla. Jäinen riite jopa peitti järvenrantoja: oli selvästikin yksi kesäkuun niin kutsutuista rautaöistä.

Näin ollen ei liene syytä ihmetellä, ettei Harald Thalberg ollut erityisen taipuvainen haaveellisuuteen, jonka äsken totesimme seuraavan valkeita kesäöitä. Lämpimämmän päällysvaatteen sijasta hän oli pukeutunut vain ohueen matkaviittaan ja alkoi käydä kärsimättömäksi:

Kuski, mitä oikein ajattelet, kun ajat näin hiljaa?

Eikös herra näe, että tässä on ylämäki? Pitää elukkaparan välillä vähän huilata.

Tämäkö muka ylämäki? Kyllä minä teidät kuskimiehet tunnen ja tiedän, että teillä on tapana opettaa hevosenne lönkyttelemään heti, kun mäki näkyy. Nyt ravia ainakin mäen alkuun saakka!

Herrako kuvittelee, ettei tässä ole ennen väkeä kuskattu?

Varmasti on, mutta tuskinpa ovat kovin tyytyväisiä ajoosi olleet. Katso, nyt ruunikkosi voi kulkea käymäjalkaa. Tämä on mäki.

Mäen jäätyä taakse kuski ajoi todellakin reippaampaa tahtia, mutta vain hetken. Ruunikko hukkasi taas pian rytminsä ja palasi hiljaiseen lönkyttelyynsä.

Kuulehan kuski, sanoi Harald hyväntahtoisesti, teit äskettäin sen huomion, että matka on pitkä etkä siksi halua liikaa rasittaa hevostasi. Mutta mitä jos todistaisin hevosesi uupuvan pikemminkin tästä aasinravista? Talonpoika katsoi Haraldiin yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä, joten tämä jatkoi: Oletko koskaan kävellyt puolta peninkulmaa tunnissa?

Tunnissa olen usein ehtinyt paljon pitemmällekin.

Oletko väsynyt siitä pahoin?

No en, en oikeastaan. Mutta kerran minulla oli mukana äitimuori ja naapurin Leena… siinä on sitten sievä tyttö, ymmärtäähän herra… Kävelimme vain kirkolle, siis puoli peninkulmaa. Siihen kului kaksi tuntia ja minä todella väsyin.

Niin, katsohan, sinä väsyit, vaikka Leenakin oli mukana. Ja miksi? Siksi, ettei sinun tarvinnut kaiken aikaa rasittaa ruumistasi ja mieltäsi. Kaikkien, joille Jumala on voiman antanut, on sitä usein ja säästelemättä käytettävä. Sillä tavoin voima ja kyvyt lisääntyvät. Yhdellä viljanjyvällä on kyky itää ja tuottaa tuhansia ja taas tuhansia uusia jyviä, mutta jos se jää laariin makaamaan eikä sitä kylvetä, siitä tuskin tulee mitään. (Ja nyt minä johdatin itseni ontuvien vertausten labyrinttiin, Harald ajatteli.)

No nyt minä ymmärrän herran tarkoituksen, talonpoika ehätti parahiksi sanomaan, herrahan tarkoittaa, että aivan niin kuin minä väsyin silloin, kuin jouduin kulkemaan naisväen kanssa, hevoseni väsyy nyt tästä rauhallisesta lönkytyksestä, joka on vähemmän kuin mihin sen voimat riittäisivät.

Niin, juuri sitä minä tarkoitan. Ja muista myös, että mitä nopeammin hevosesi tulee perille, sitä nopeammin se pääsee nauttimaan välttämättömän ravintonsa.

Se on totta se. Nyt mennäänkin sitten reipasta kyytiä.

Ei, ystävä hyvä, se ei ole tarpeen. Olisi jopa vahingollista, jos ruunikkosi rasittaisi itseään liikaa. Ei, toiseen vaakakuppiin tulee lause ’kohtuus kaikessa’. Anna hevosen nyt kulkea niin kuin se kulkee ja hengähtää hetkisen, niin suostun sen jälkeen tahtiin, joka sopii sekä sinulle että hevoselle.

Herrahan tuntuu olevan vuosiinsa nähden hyvin järkevä mies. Joko herra on kahdenkymmenen?

Nosta vielä neljällä vuodella, ystäväni… mutta älä nosta hevosta laukkaan.

Ja herra on sitten Ristilään matkalla? Mitä varten? Minusta tulee paronin kahden pikkupojan opettaja, Harald vastasi lainkaan talonpojan röyhkeydestä piittaamatta.

Sinne on vielä peninkulman verran. Minua varmasti pelottaisi kovin tulla perille näin yösydämellä. Siinä onkin kauhea paikka: öisin siellä saa nähdä niin paljon kaikkea rumaa ja pahaa, sellaisten varjoja, jotka ovat jo kuolleita. Eivätkä ne ole kuolleet luonnollista kuolemaa, joka Jumalan tulisi meille kaikille suoda, eivätkä edes oman käden kautta. Ei, vaan heidän kuolemansa on tullut väkivaltaisesta kädestä vastoin heidän omaa tahtoaan, ja se vasta hirveä kuolema onkin. Sillä jos pappien puhe, ettei itsemurhaaja saa Jumalan armahdusta, on totta, niin ainakaan heidän kuolinhetkensä ei ole niin kauhea kuin niiden, jotka eivät haluaisi kuolla.

Harald kuunteli hämmentyneenä filosofoivaa kuskiaan, jonka ajattelu tuntui laajenevan samaa tahtia kuin aihe herätti hänessä kiinnostusta, ja jonka puhuma puhdas länsisuomikin tuntui saavan puheenaiheesta lisää voimaa ja arvokkuutta. Koska Harald ei halunnut ryhtyä suoraan väittelyyn asioista, jotka eivät olleet hänelle itselleenkään aivan selviä, hän tyytyi vain kysymään:

Ja kenen syyksi nämä väkivallanteot luetaan? Mahtaisinko uskaltaa puhua vapaasti sellaiselle, joka tulee asumaan siinä talossa kuin perheenjäsen? Hyvä herra, miettikää nyt toki… Niin, sitä sanotaan, että paroni olisi mennyt liittoon Pahan kanssa. Herra tuntuu ystävälliseltä ja oikeamieliseltä mieheltä: miksi herra sitten asettaa itsensä vaaraan ryhtymällä seurustelemaan sellaisen väen kanssa?

Muistatko, kunniallinen ystäväni, mitä juuri sanoin viljanjyvästä? Ehkäpä sallimus nyt käyttää minua niin kuin me käytämme viljanjyvää. Jumala heittää minut paikkaan, jossa voin olla hyödyksi ja kantaa hedelmää.

Voi kunpa herra nyt onnistuisi, kun on niin reipas ja rohkea. Ja sitten herra puhuukin niin mainiosti, totuudenmukaisesti ja ymmärrettävästi minullekin, joka olen vain köyhä talonpoika. Luulin ensin herraa pelkäksi hevostyranniksi, mutta olen nyt nähnyt, ettei herra suinkaan halua pahaa kopukalleni.

Siitä tulikin mieleeni, ukko hyvä, anna hevosen hengähtää.

Paikka jossa he sillä hetkellä olivat, näytti samalla kertaa houkuttelevalta ja luotaantyöntävältä. Se oli suomalaista luontoa villeimmillään: vasemmalla avautui suunnattoman suuri suomaa, joka levittäytyi kuin roomalainen areena, hyisenä ja tauteja aiheuttavana. Oikealla kohosi harju, joka ei ollut korkea, mutta kolkko ja paljas. Maantie kiemurteli käärmeen lailla harjun ja suon välistä ja kiersi suon puoliympyrän muotoisena.

Hevonen pysähtyi juuri tuohon paikkaan ja matkustajat näkivät kaiken juuri tästä suunnasta.

Onko lukijani milloinkaan nähnyt ja tuntenut seutua, joka majesteettisessa rumuudessaan, loputtomassa tyhjyydessään ja valtavassa autiudessaan kantaa todistetta Luojan loputtomasta monimuotoisuudesta ja majesteettisesta rikkaudesta?

En tiedä, mihin sellaista maisemaa voisi verrata, ellei… suureen mutta langenneeseen ihmissieluun.

Ellei Harald olisi sattumalta pysäyttänyt hevosta juuri tähän, ei tuo alue olisi varmastikaan vaikuttanut häneen niin kuin se vaikutti nyt. Kärrynpyörien tärinä ja jatkuva liike eteenpäin olisivat laimentaneet tämän vaikutelman. Nyt hän kuitenkin koki siinä samassa suuren muutoksen. Hänelle kävi niin kuin käy niinä hetkinä, jolloin ihminen ei muutu paremmaksi tai huonommaksi, vain… toisenlaiseksi. Hän tunsi hiustensa nousevan pystyyn, mutta ei ymmärtänyt miksi.

Talonpoika, itsekin 24-vuotias nuorukainen (sillä Pohjolassa eivät 24-vuotiaat miehet vielä ole muuta kuin nuorukaisia), puhkesi joitain minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen puhumaan.

Tämä kaikki on kuin suuri kirkkomaa… Eikö olekin, herra, kuin valtavan suuri kirkkomaa?

Kyllä, ystäväni. Suuri kirkkomaa, joko kuolleille tai kuoleville. Täällä minäkin tahtoisin kuolla.

Kaukaa kantautuva pyörien ääni havahdutti heidät. Talonpoika, jolla oli luonnon keskellä kasvaneen tarkka näkö, sanoi:

Herra on hyvä ja katsoo tuonne, missä tie kaartuu jyrkästi vasempaan: sinne on ehkä puoli neljännespeninkulmaa… Näen kärryt, jotka ajavat poispäin ja hirmuista vauhtia ajavatkin.

Minä en näe noin kauas, kuulen vain äänen.

Oli jälleen hiljaista. Talonpoika oli jo tarttumaisillaan uudelleen ohjaksiin, kun aivan läheltä kuuluva, omituinen ääni keskeytti hänen puuhansa. Molemmat miehet kuuntelivat.

Mio padre (Isäni), sanoi valittava ääni.

Miehet etsivät katseellaan äänen alkuperää ja näkivät jonkin päätä ja käsivarsia muistuttavan liikkuvan suossa.

Taivaallinen Jumala, Harald sanoi, ole ylistetty. Sinä pysäytit hevosemme. Nyt on ihmishenki kyseessä.

Io non vorrei morire (en haluaisi kuolla), ääni jatkoi.

Voisiko tuo olla elävä olento, vai mahtaako olla pelkkä kummitus? Mutta…, kuski jatkoi hitaasti, lapsen tavoin itsekseen puntaroiden, voisiko sellaisen nähdä ja kuulla samalla kertaa, sellaista en muista koskaan kuulleeni. Sen täytyy olla elävä ihminen.

Olipa onni, Harald pisti väliin, etten viimeisellä hollituvalla ottanut kuriirivaunua, vaikka sitä minulle tarjottiin. Irrottakaamme kärrystämme osia ja käyttäkäämme niitä siltana.

Työ oli pian tehty, ja he saattoivat alkaa lähestyä noin kolmenkymmenen askeleen päässä maantiestä sijaitsevaa kohdettaan, joka kuiskasi enää hiljaa:

Fra poco Stella è morte. Addio, addio! (Stella on pian kuollut. Hyvästi, hyvästi!)

Tuolla ei siltamme enää kanna meitä molempia. Kokeile, kantavatko nuo mättäät sinua, niin siirrän yksin lautoja eteenpäin, Harald ehdotti.

Kantavathan ne. Odotan sitten tässä. Valitusta ei enää kuulunut, kun Harald saavutti päämääränsä.

Se näytti olevan hyvin nuori tyttö, joka oli jo tiedoton eikä siten nähnyt tai kuullut mitään. Mustat kiharat kehystivät hänen kasvojaan, ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Niin syvälle hän oli vajonnut suon liejuun.

Harald tarttui tyttöä käsivarsien alta ja yritti nostaa tätä. Tyttö oli kuitenkin niin syvällä, että Haraldkin alkoi upota. Hän päästi otteensa hetkeksi, otti toisenkin laudan jalkojensa alle ja aloitti uuden yrityksen kaikki voimansa ponnistaen.

Kaksi lautaa kesti painon yhtä paremmin ja Haraldin onnistui vapauttaa tyttö. Paluumatka samalla menetelmällä ja kuskin noutaminen mättäältään kestivät vain hetken.

Harald kuunteli tytön hengitystä… Tyttö hengitti vielä. Sitten Harald koetteli tytön käsiä: ne olivat kylmästä ja kauhusta jäykät. Harald riisui matkaviittansa ja kietoi liejuisen, puolikuolleen lapsen siihen.

Tiedätkö jonkun kelvollisen paikan, joka olisi lähempänä kuin kartano, jonne olen matkalla?

Tiedän erään torpan aivan lähellä tietä. Sinne on matkaa noin neljännespeninkulma. Mutta mikään tunnettu paikka se ei ole.

Sillä ei nyt ole merkitystä. Aja sinne hevosta säästämättä, sillä aion yöpyä siellä.

Kun on ihmishenki vaarassa, en hevostani säästä, vaikka matka olisi kymmenkertainen.

Ei kulunut kauaa, ennen kuin torpan asukkaan havahtuivat Haraldin hellittämättömään kolkutukseen. Haraldin onnistui rauhoittaa torpanväki kertomalla vierailunsa syystä, ja lopulta torpan isäntä avasi itse pienen ja matalan ovensa. Pelkkään paitaan sonnustautunut torppari katseli näkemäänsä ensin epäuskoisena ja sitten hämmästyneenä. Harald kysyi, voisivatko he saada torpassa yösijan.

Avatkaas nyt ensin tuo käärö ja näyttäkääs, mitä teillä siinä on, kuului vastaus.

No, tässä näet pään, isäntä hyvä. Jumalan ihmeellisen johdatuksen vuoksi se ei vielä kuulu kuolemalle.

Astukaa siis matalaan mökkiini. Ehtii sitä myöhemminkin kuulla, mistä tässä on kyse. Tuo nuori neiti nukkukoon eukon vieressä, ja me muut saamme nukkua missä mahdutaan.

Haraldille ei vielä ollut ehtinyt syntyä selkeää kuvaa pelastetun ulkomuodosta tai vaatteista, mikä johtui osaltaan hämärästä, ja osaltaan kaiken muun ylittäneestä kiireestä, jolla hänen oli ollut pakko toimia. Nyt, kun hän oli astunut torppaan ja torpparin vaimo oli ryhtynyt riisumaan hentoa tyttöä, hämmästyi Harald yhtä paljon kuin muutkin tytön sadunomaista ulkomuotoa ja yhtä satumaista asua. Tyttöä olisi voinut luulla kauniiksi maahiskuningattareksi, ellei liejun tahrima puvun alaosa olisi muistuttanut maallisista olosuhteista. Puvun rintamus, ainoa vahingoittumaton osa, oli vaaleanpunervasta silkistä ommeltu jonkinlainen korsetti, jota koristivat kaikenlaiset leikkaukset ja koristukset. Itse leninki ylti vain polviin saakka, ja sen alta näkyivät neuloksesta valmistetut alusvaatteet.

Torpparin vaimo tunnusteli aluksi tytön keveää vartaloa kuin varmistuakseen, että tyttö todellakin oli lihaa ja verta eikä henkiolento, joka voisi silmänräpäyksessä hävitä kuolevaisten näköpiiristä. Siten hän ryhtyi riisumaan tyttöä lempeämmin kuin monikaan torpparinvaimo kykenisi ja laski tytön sitten lämpimään vuoteeseen. Koska Harald arveli syvän unen, johon tyttö oli vaipunut, olevan parasta lääkettä, torppari sammutti päreen, tarkasti illalla sulkemansa luukut ja antoi lopuksi vaimolleen rohkeutta asettua nukkumaan vieraan naisihmisen viereen.

Koko talo oli pian syvässä unessa. Vain Harald valvoi. Hän ihmetteli, kuinka kummallisia ja kuinka ohuista langoista punottuja voivat olla tapahtumat, jotka vaikuttavat ihmisen elämään ja kuolemaan. Jos hänen matkustusvauhtinsa kestikievarista olisi ollut hitaampaa tai nopeampaa, hän olisi tullut liian aikaisin tai kenties liian myöhään. Jos hän ei olisi sallinut hevoselle hengähdystaukoa juuri siinä paikassa – niin, jopa sillä, että hän oli tyytynyt tavallisiin talonpoikaiskärryihin, oli merkitystä. Jos yksikin näistä sattumista olisi jäänyt tapahtumatta, olisi tuo hento tyttöparka luultavasti joutunut hirvittävän kuoleman uhriksi. Harald ei tuntenut tyttöä eikä hänellä ollut mitään syytä kiinnostua hänestä, mutta hänen sydämensä ei ollut suljettu avuttomien hädältä eikä ihmiskunnan pyynnöiltä.

Luku II

Stella

Torppari heräsi viiden aikoihin – mikä hänen tapauksessaan oli hyvin myöhäinen aika – ja varustautui työhönsä. Hän sai näin aikaan melun, joka herätti myös hänen vaimonsa, kuskin ja Haraldin, jonka oli hetkeksi onnistunut vaipua unenkaltaiseen horteeseen. Niin mielellään kuin kuski olisikin jäänyt seuraamaan, miten seikkailu päättyisi, hän katsoi kuitenkin velvollisuudekseen palata kestikievariin, josta hän oli jo viipynyt poissa sopimattoman pitkän ajan. Harald lupasi kuitenkin ilmoittaa paikkakunnan viranomaisille viivytyksen todellisen syyn, joten kuski jäi tyytyväisenä odottamaan tytön heräämistä, jonka jälkeen hän kuljettaisi tämän sinne, minne parhaaksi katsottaisiin.

Harald katseli tyttöparan pukua, jonka torpparin vaimo oli jo ehtinyt huuhtoa, vääntää kuivaksi ja ripustaa kuivumaan. Puku oli varsin loistelias tai ainakin oli ollut sitä; se oli aivan kuin balettitanssijan asu.

Torpparin astuessa ulos Harald seurasi häntä, luultavasti antaakseen emännälle tilaisuuden olla yksin ja pukea tytön asianmukaisesti, tai koska hän koki kiitollisuutensa vaativan häntä kertomaan yösijan antaneelle, mitä hän tiesi kummallisesta tytöstä. Koska kuskikaan ei halunnut jäädä yksin emännän kanssa, torpparin vaimo jätettiin yksin nukkuvan tytön kanssa. Nainen katseli tytön kasvoja tarkkaavaisesti ja liikuttuneena.

Juuri – juuri tuollanen, torpparinvaimo sanoi itsekseen, meidän Johannamme olis, jos hän olis saanu elää. Vaan ei metsän villipedot armoa tunne. Ilman niitä meillä yhä olis lapsemme, sillä meidän lapseksi minä häntä yhä kutsun. Niin, hänestä olis tullut sellainen kuin tämä tyttö, neljän-viidentoista vanha.

Torpparin vaimo aikoi juuri koskettaa tytön olkapäätä, kun tämä yllättäen avasi silmänsä, hypähti istumaan ja päästi viiltävän huudon. Hän huomasi edessään seisovan naisen olevan pikemminkin pelästynyt ja utelias kuin pahantahtoinen. Niinpä hänen kasvonsa saivat paljon lempeämmän ilmeen, ja hän kuiskasi muutaman sanan, jotka kuitenkin jäivät torpparin eukolle käsittämättömiksi. Koska tyttö ei saanut mitään vastausta, hän toisti sanan useita kertoja anovalla äänellä. Tämä sana tai oikeammin nämä sanat olivat Cald’io (Minun on kuuma). Hyvää tarkoittava torpparin vaimo uskoi tytön pyytäneen tavallista suomalaista juomaamme kaljaa ja kiirehti täyttämään tuopin piripintaan. Tyttö katsoi emäntäänsä hämmästyneenä ja epäluuloisena, sillä sekavassa sieluntilassaan hän ehkä pelkäsi joutuvansa myrkytetyksi. Hyvän ja rehellisen vaimon ilme rohkaisi kuitenkin häntä, ja hän tarttui tuoppiin, joi ahneesti ja nyökkäsi haluavansa lisää. Toisenkin tuopillisen juotuaan tyttö tunsi itsensä niin virkistyneeksi, että nousi jälleen istumaan vuoteessaan sanoen Vesti (vaatteet). Tällä kertaa torpparin vaimo arvasi tytön tarkoittaman asian aivan oikein ja otti vaatteet esiin. Muisto kuitenkin heräsi tytön nähdessä vaatteensa: hän vaikersi hiljaa ja sanoi: Stella non fece un sogno (Stella ei nähnyt unta).

Torpparin vaimo uskoi valituksen johtuvan vaatteiden likaisuudesta ja kosteudesta ja avasi vaatearkun. Hän otti sieltä varsin hienot alusvaatteet ja sievän puuvillamekon. Silloin tyttö pudotti kärsimättömänä vaatteensa lattialle ja viittoi, että emännän pitäisi auttaa häntä pukeutumaan uusiin vaatteisiin. Tämä oli pian tehty ja tyttö taputti köyhää torpparin vaimoa itkuun puhjeten. Tästä seurasi, että torpparin vaimokin sydämellisesti syleili avutonta tyttöä ja puhkesi itkuun tietämättä miksi.

Kukin meistä kuvitelkoon torpparin vaimon tilan: hän oli aivan yksin tuntemattoman tytön kanssa. Hän ei tiennyt mistä tyttö oli tullut, mikä kohtalo hänet oli tuonut, eikä hän ymmärtänyt tytön kieltä. Eikä tyttö ollut käynyt selvästi koulujakaan: mutta suloinen hän oli ja aivan nuori!

Kaikki mahdolliset romaanit lukenut ja kaikki mahdolliset maailmankatsomukset tunteva maailmannainen olisi ollut yhtä hämmentynyt – tai kukaties vielä hämmentyneempi kuin tämä oppimaton torpparin vaimo, joka ei koskaan ollut ajatellut mitään rauhallisia rukouksia merkillisempää tai nähnyt muuta kuin peltoja ja torppia.

Tytössä ei kuitenkaan ollut mitään kauhistuttavaa, pikemminkin maagista tai haltijatarmaista.

Vaimo ja tyttö itkivät toistensa syleilyssä vielä Haraldin astuessa sisään. Harald ymmärsi heti, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut, eikä hän voinut vastustaa haluaan tervehtiä pelastamaansa. Hän ei voinut estää itseään astumasta esiin ja painamasta suudelmaa tytön otsalle.

Tyttö tuntui jo niin hyvin kotiutuneen hänelle aikaisemmin vieraaseen ympäristöön, ettei hän lainkaan hämmentynyt tai pelästynyt sellaista elettä: sitä vastoin hän näytti varsin tyytyväiseltä. Hän katsoi torpparin vaimoa kysyvästi ja Haraldin suuntaan viitaten kuin kysyäkseen: Tämä mieskö… Torpparin vaimo ymmärsi tämän pantomiimin ja nyökkäsi myöntävästi. Silloin tyttö astui muutaman askeleen eteenpäin ja pudottautui lattialle syleilläkseen Haraldin polvia. Harald auttoi tytön lempeästi jaloilleen ja kysyi: Che nome? (Mikä nimi?). Tyttö vastasi sävyyn, joka tuntui ihmettelevän Haraldin tietämättömyyttä: Stella.

Harald muisti yllättäen tytön omituisen puvun: hän muisti Helsingissä kuulleensa puhuttavan pienestä, suloisesta nuorallatanssijattaresta, jonka taitoja hän ei kuitenkaan koskaan ollut vaivautunut todistamaan. Ensinnäkin sellaisen taiteen uhrit herättivät hänessä suurta kärsimystä, ja toisekseen hän inhosi kaikenlaista temppuilua, johon hän, rohkeasti kyllä, luki kuuluvaksi myös nuorallatanssin.

Koska Harald ei ollut kovin perehtynyt italian kieleen, hän uskoi selviytyvänsä sillä vain aivan välttämättömästä. Siksihän teki tytölle muutaman helpon kysymyksen saksaksi päästäkseen alkuun. Tyttö ei kuitenkaan tuntunut juurikaan ymmärtävän häntä, joten hän esitti samat kysymykset ruotsiksi, mikä ilmeisesti kuulosti tytöstä tutummalta, sillä tämä toisteli kuulemaansa.

Haraldin sukujuuret olivat puoliksi saksalaiset, ja hän oli syntynyt Rügenillä. Kuitenkin häntä ilahdutti huomata Stellan ymmärtävän paremmin ruotsia kuin saksaa. Olkoonkin, että Harald oli viisivuotiaasta elänyt Suomessa, äitinsä synnyinmaassa, ja että hän aina oli tuntenut Suomen oikeaksi kotimaakseen, hän ei juuri nyt ajatellut sellaisia. Hänen mieleensä juolahti hämärä ajatus, että Stellan olisi hyödyllisempi oppia ruotsia kuin saksaa.

Onko Stella ollut Tukholmassa? Tai Helsingissä?

Tukholmassa Stella ollut. Olla Helsingissäkin. Stella ollut moni paikka.

Onko Stella…, Harald osoitti Stellan pukua.

"On, mutta Stella ei enää. Non, non, Stella on nyt sinun figlia o sorella (tytär tai sisar), sinä tulet minun padre o fratello (isä tai veli).

Juuri sitä Harald oli ajatellutkin: hän halusi olla Stellalle kuin isä tai veli, sillä hän saattoi ymmärtää, ettei tyttö halunnut palata niiden luo, joiden kanssa hän ennen oli ollut.

Mutta kuinka panna sellainen hanke toimeen? Se vaatisi ehdottomasti rahaa, eikä Haraldilla ollut sitä kovin paljoa. Veloissa hän ei ollut, eikä hänen kahden tusinan vuoden iässä ja korkeasti oppineen maisterinarvon haltijana olisi ollut tarpeen alistua siihen työhön, jonka hän oli ottanut vastaan… kaikki johtui pikemminkin hänen taipumuksestaan romantiikkaan… Tietyt olosuhteet antavat paljon aihetta romantiikkaan, etenkin jos niihin asettuva ei enää ole kokematon, korkeasti oppinut pedantti poikanen ja jos sitä paitsi on valinnut paikkansa huolella. Siispä, rikas Harald ei ollut, mutta hys – hänellä oli jäljellä 300 hopearuplaa äidinperinnöstään: niillä hän voisi aluksi viedä Stellan johonkin sisäoppilaitokseen. Mutta mihin? Missä olisi niin paljon ihmistuntemusta ja tarkkanäköisyyttä, jotta Stellan kaltainen olento saisi sen mitä tarvitsisi? Eikö luonnon helmassa, jyrkkien vuorten lomassa vapaana kasvanut villiruusu kuihtuisi ja tuhoutuisi, jos se istutettaisiin uuteen paikkaan kesken kauneimman kukoistuksensa?

Sellaisia ajatellen Harald heitti sisäoppilaitokset mielestään. Entä jos hän itse yrittäisi kouluttaa tyttöä? Mutta hänhän oli juuri ottanut vastaan työn, jota hän ei halunnut eikä edes voinut luopua. Kuka sitä paitsi saattoi taata hänen olevan täysikasvuisempi? Hänhän saattoi helposti rakastua tyttöön, tämä kun oli kaunis ja nuori… Ja sellaisessa oli myös varjopuolensa.

Harald istui ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes torpparin vaimon kysymys herätti hänet hänen unenomaisista suunnitelmistaan.

Minä ymmärrän kyllä, että herra on pelastanu tämän mamsellin elämälle. Loput kuulen varmasti kuskilta tai ukoltani, kunhan saavat tietää enemmän. Mutta minnekäs herra aikoo tytön viedä? Minnekäs herra itse aikoo?

Ristilään, paronin luo, ja sinne vien myös Stellan – se on hänen nimensä – niin, sinne nyt aluksi…

Ristilään, ei herra, ei sinne!

Ja miksi ei?

Mitäs herra on mieltä mekosta, joka mamselli Stellalla on nyt yllä?

No, sehän pukee häntä varsin hyvin ja istuukin kohtuullisesti. Mutta se ei liene emännän puku?

Voi ei, se on yksi niistä, jotka jäi jälkeen veljeni tyttäreltä, sanosinpa melkein omalta tyttäreltäni veljeni kuoleman jälkeen. Hän, nuori tyttö, otti piianpestin Ristilästä niin kuin neuvottiin. Siellä hän sai kauniita vaatteita ja muutenkin kohtelivat häntä kaikin puolin hyvin, niin sanottiin. Mutta kahden vuoden kuluttua hän joutui kurjempaan kuntoon kuin koskaan, ja hänen lopustaan en halua puhua. Onneton, onneton tyttöparka!

"No, minne minun emännän mielestä pitäisi Stella viedä?

Kaksi neljännespeninkulmaa täältä ja neljännes Ristilästä olis kappalaisen virkatalo, aivan siinä kirkon kupeessa. Herra kysyy pappia, luulen, että nimi on Ortman. Siinä on ymmärtäväinen ja hyvää ajatteleva mies, lempeä ja hyvä rahvastakin kohtaan… Hyvä palvelija Herran viinitarhassa. Herra lähtee ja vie mamsellin sinne ja kysyy kappalaisen neuvoa. Hän on varmasti teille hyödyksi. Herra suo nyt anteeksi, että minä, köyhän torpparin emäntä tällä tavalla sekaannun herrasväen asioihin, mutta minusta herra näyttää siltä kuin pitäisi huonompaakin väkeä ihmisinä eikä pidä heidänkään neuvojaan aivan arvottomina.

Hyvä on, tottelen emäntää: lähdemme kappalaisen luo. Oman viisauteni varassa olisin nyt ollut aivan neuvoton ja epäilevä. Ja tässä, emäntä hyvä, korvaukseksi Stellan uudesta puvusta.

Kiitos herra hyvä, tämä on aivan liikaa.

Kuski, menehän valjastamaan hevonen.

Stella ymmärsi melko hyvin, että hänen piti nyt matkustaa pois fratellonsa (veljensä) Haraldin kanssa. Minne, sitä hän ei tiennyt. Kuitenkin hän käyttäytyi kuin kiltti lapsi: vain hänen hyvästellessään torpparin vaimoa, jota hän luultavasti ei enää koskaan tapaisi, kihosi hänen silmiinsä pari surun kyyneltä, joihin torpparin vaimo vastasi. Hän ojensi tanssiaispukunsa torpparin vaimolle kuin merkiksi, että puku saisi olla muisto Stellasta.

Pian vaunut keinahtelivat eteenpäin pitkin suunnattoman suon laitaa. Se sai tytön kalpenemaan ja painautumaan tiiviisti Haraldin viereen tämän kättä puristaen. Harald hymyili hieman ja kietoi kätensä tytön