Peili

By Oiva Paloheimo

Kun Kristoffer Lampén vaihtaa nimensä Kristoffer Lampaanpääksi, hänen luullaan menneen sekaisin. Kristoffer itse tietää kuitenkin paremmin. Hän haluaa tunnustautua yhteiskuntalauman jäseneksi ja erottautua samalla teeskentelijöistä, jotka luulevat olevansa jotakin muuta kuin oikeasti ovat ja esiintyvät väärillä nimillä. Ystävä kehottaa viisaaseen pintapuolisuuteen, mutta Kristoffer ei voi lakata ajattelemasta. Hän perustaa peilitehtaan, jotta ihmiset voisivat nähdä oman itsensä ja omat arvonsa. Samalla lukija johdatetaan nokkelaan ajatusleikkiin, joka soi pohjimmiltaan individualismin ylistyslaulua.Oiva Paloheimo onnistuu yhdistämään veijariromaanin kepeään kerrontaan vakavia teemoja. Teos sai kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1947.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788728055106

Book preview

1.

Eräänä huhtikuisena päivänä tuli lääninhallitukseen kookas herrasmies, jonka poikkeuksellinen pituus pakostakin veti huomion puoleensa; miehen hillitty asu ja olemuksen hyvänsävyisyys kokivat kaikin tavoin torjua vartalon mittavuuteen kohdistuvaa kiusallista ja lisäksi täysin väärinkäsittänyttä huomiota. Hän lähestyi arvokkaan näköistä vahtimestaria ja tiedusteli kohteliaasti, melkeinpä sydämellisesti osastoa, jossa Uudenmaan läänin asukkaat saattoivat muuttaa sukunimensä. Vahtimestari lähti ohjaamaan vierasta ja arvioi siinä aivan umpimähkään, mutta kutakuinkin kohdalleen, että vieras oli tasan kaksi metriä pitkä. Ennen sotia olisi moinen jättiläinen saattanut ympäristönsä missä tahansa lamauttavan alemmuuskompleksin tuntoon, mutta nyt se ei enää kyennyt aikaansaamaan minkäänlaista sielullista liikahdusta. Aikakaudella, jolloin nuoruus on hulluutta ja vanhuus typeryyttä, ei ole mitään alemmuuskomplekseja.

Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka vieras kuului vahtimestarin käyttöön, tämä ajatteli vielä, että siinä nyt oli näyte miehestä, jonka sekä luonto että räätälit olivat valmistaneet aivan erikoisella huolella, jopa kunnianhimolla. Jos vahtimestari vielä — ammattikuntansa taipumusten mukaisesti —olisi tuntenut viehtymystä elämää ja sielua koskeviin pohdiskeluihin, olisi hän lisännyt herrasmiehen tekijöiden joukkoon myöskin paholaisen. Tämä lisäys olisi ollut helposti luettavissa vieraan ystävällisistä silmistä, joiden katse oli epäuskon tähden surullinen ja kyselevä. Suun vaiheille piirtyneet juonteet kertoivat siitä myöskin: mies oli idealisti, jonka sielunrauha oli kadonnut ja josta sen tähden oli tullut kiivailija. Jos vahtimestari olisi kyennyt päättelemään näin pitkälle, olisi hänen ollut helppo muodostaa loppupäätelmäkin: tulisielu yksinkertaisessa sydämessä. Mutta vahtimestari ei pohdiskellut sielullisia kysymyksiä. Jostakin syystä hän tuli kuitenkin ajatelleeksi, että jos vieraalla olisi ollut yhtä musta leukaparta kuin tukkakin, olisi hän muistuttanut Kristusta. Tämäkin ajatus väsyi jo alkuunsa ja vahtimestari toteutti itseään luontevammin sanomalla yhtäkaikkisella äänellä:

— Tästä vasemmalle, neljäs ovi vasemmalla.

Pitkä herrasmies tuli määräpaikkaansa ja saattoi melkein heti esittää asiansa. Tietämättä ollenkaan olevansa ärsyttävä hän tiedusteli lempeästi, joko hänen nimenmuutosanomuksensa oli hyväksytty, ja ellei ollut, niin aiottiinko hyväksyä, vai oliko tämäkin anomus joutunut hylättyjen joukkoon.

— Luonnonlakien mukaisesti on anomuksien osana tulla hylätyiksi, lisäsi hän vielä alakuloisesti.

Virkamies ei ollut enää siinä iässä, että olisi harrastanut aforismeja. Nykyhetken virkamies ei ole enää siinä asemassakaan, että jaksaisi harrastaa niitä. Hiin kävi kuivasti asiaan.

— On aivan turhaa ihmetellä asioitten viivästymistä, ja teidän asiannehan on ollut täällä vasta muutaman viikon. Lääninhallitus on sisäasiainministeriön alainen virasto, ja tässäkin virastossa on vielä tänä päivänä asioita, jotka on jätetty jo vuonna 1646 eikä niitä ole vieläkään ehditty käsitellä. Päätöksistä lähetetään kyllä aikanaan asianomaisille ilmoitus. Muuta en voi asian tässä vaiheessa sanoa.

Myötätuntoa aneleva ilme vieraan kasvoilla osoitti, että hänen mielensä oli pahoittunut. Hän pyysi niin nöyrästi kuin hänen asemansa herrasmiehenä suinkin salli:

— Vilkaiskaapa nyt kuitenkin papereitanne tai ehkä puhelimesta olisi apua. Sillä katsokaahan, asiallani on kiire, se on muutenkin senlaatuinen, että se on omiaan herättämään levottomuutta.

— Levottomuutta? kysyi virkamies ääntään alentaen ja käyden äkkiä tarkkaavaiseksi, mikä on ominaista levottomille aikakausille. Vieras nyökäytti vakavana päätään ja jatkoi:

— Levottomuutta. Ihminen, joka on saamaisillaan uuden nimen, on levoton, maltiton. Entinen nimeni on täällä, teidän hallussanne, ettekä te ole vielä antanut minulle uutta. Yksinkertaisesti, minä en ole ollut kuukauteen kukaan. Eikö sellainen ole laitontakin? Kun minulla ei ole karjaakaan.

— Karjaa? Mitä se tähän kuuluu?

— No, tämä on vain selventävä asianhaara. Eino Leino valitteli sortovuosinaan olevansa kirjaton ja karjaton. Mutta hänellä oli sentään tunnettu runoilijanimi. Minulla ei ole mitään.

Virkamies päätteli helppotajuisesti, että kysyjä oli hullu, ainakin pikkuhassu. Hän lohdutti virastolliseen sävyyn:

— Jokainen asianomainen tulee aikanaan saamaan ilmoituksen lääninhallituksen päätöksistä.

Jättiläinen näytti epäuskoiselta. Hän ajatteli vuonna 1646 eläneitä asianomaisia, mutta pidättäytyi sentään vetoamasta heihin. Lempeän kärsivällisesti hän pyysi vielä:

— Jos kuitenkin vilkaisisitte papereihin, tai ehkä kannattaisi sittenkin koettaa puhelinta. Kenties joku toinen viran- ja toimenhaltija osoittautuisi auliimmaksi, kannattaa ainakin yrittää. Koettakaa toki olla hieman huolestuneempi, enhän ole, kuten kerroin, ollut kuukauteen kukaan. Suvaitkaa… ah niin, venäläiset puhuttelivat tsaarin aikaan virkamiehiään tällä tavalla ja se tepsi. »Jos suvaitsisitte katsoa, herra kolleegineuvos…» Se tepsi. Olen ensikertaa elämässäni virastossa enkä tunne menettelytapoja, minun täytyy siksi turvautua kaunokirjallisuudesta ammentamiini opetuksiin. Suvaitkaapa siis katsoa, missä portaassa nimikysymykseni tällä haavaa kiipeilee. Kuka sen sanoo, vaikka se olisikin luikumassa parhaillaan portaita alas — suoraan syliimme. Ellemme pidä varaamme, se saattaa viipotella vuoteen 1646 saakka. Ehkäpä sentään suvaitsette katsoa!

Vieraan pitkä puheenvuoro oli saanut virkamiehen kuuntelemaan myös hänen syvää ja samalla omituisen pehmeää ääntään, joka ihmeellisesti lumosi. Virkamies myönsi mielessään, että vieras miellytti häntä. Eihän tämän tarvinnut silti hullu olla, vaikka hän esittikin asiaansa hiukan omalaatuisesti, mieshän ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt virastossa. Sitä paitsi vaikutti vieras sivistyneeltä ja tietyllä tavalla vaikutusvaltaiseltakin; miehen asiaa saattoi oikeastaan katsoakin.

— No niin, koetan ottaa selvää: Kuinka olikaan, anteeksi, nimi? Lam… Lamberg?

— Lampén, Kristoffer, syntynyt 9. 9. 1910, kirjoilla Helsingissä, naimaton, evankelisluterilainen. Kansalaisluottamus on, mutta ei ihmisluottamusta.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— En luota ihmisiin, he huiputtavat minua alituiseen olemalla muuta kuin mitä ovat, he kun ovatkin muuta kuin mitä ovat.

Virkamiehen kasvoilla käväisi kärsivä ilme, joka johtui tuloksettomasta ajatusponnistuksesta. Hän nielaisi ja merkitsi jotakin paperiinsa.

— Lampén, Lampén… Entä uusi nimi? Minkä nimen olette anomuksessanne esittänyt?

— Lampaanpää.

— Mi-mikä?

— Lampaanpää.

— Ah. Aivan. Jaaha. Te olette se. Teistä on ollut puhetta. Niin, on ollut puhetta, asianne viivästymisen syy onkin ollut juuri tässä. Nimenne kun on, no — hiukan omituinen.

— Mutta hyvänen aika, ei suinkaan. Kuinka niin?

— Lampaanpää on yleisessä kielenkäytössä haukkumanimi. Puhuu kuin keitetystä lampaanpäästä, sanotaan.

Vieras katsoi hyvin vakavana toiseen ja sanoi apeasti:

— Se on surullisen totta. Niin ihmiset puhuvat ja niin he ajattelevat ja elävätkin, kovin tyhjästi, kovin hengettömästi. Mutta kuitenkin, kaikkea vajavaista voidaan korjata ja auttaa, rohkaista. Pitää vain osoittaa tie ja selittää, mistä on kysymys. Mutta tosiaan, kuulen siis ilokseni, että nimikysymystäni on pohdiskeltu. Onko tuloksesta jo annettu päätös? Leimamerkkeineen?

— Kyllä, kyllä on, muistankin nyt, että on. Asia aiheutti keskustelua siksi, että oli syytä epäillä pilaa ja… ja oikeastaan vakavampaakin.

— Ette ole mitenkään voinut epäillä tarpeeksikaan vakavaa. En kuitenkaan ole hullu. Jos olisin pyytänyt teiltä Napoleonia tai Hitleriä, niin sitten tietenkin…. Mutta minähän pyydän teiltä meidän yhteistä yleisnimeämme. Eikö se ole vakavaa?

— Aivan, aivan. Saatte päätöksen haltuunne tänään. Tunnin kuluttua, ehkä. Otan asian huolekseni. Voitte tulla tunnin kuluttua, ehkä. Ehkä tunnin kuluttua uudelleen.

Pitkä vieras oli täynnä lapsekasta kiitollisuutta, hyvästellessään virkamiestä hän puristi tämän kättä erikoisen sydämellisesti. Toisella näytti olevan vielä jotakin kysyttävää ja hän saattoi vierasta eteiskäytävään saakka. Tässä hänen sopi esiintyä jo yksityishenkilönä, ja siksi hän kysyi kiinnostuneesti:

— Anteeksi, herra Lampén… herra Lampaanpää, suokaa anteeksi, jos olen tunkeileva, mutta rohkenen olla utelias. Kuinka tulitte valinneeksi juuri tällaisen nimen?

Toinen pysähtyi, hänkin oli kiinnostunut, hän riensi tarjoamaan toiselle savukkeen ja alkoi hätäisesti puhua:

— Kiitos. Olen teille kiitollinen, kun olette kiinnostunut. Sillä katsokaahan, tähän minä juuri pyrin. Uuden nimeni ensimmäinen otollinen uhri olette te. Pelkkä sana Lampaanpää teki teistä avoimen ja luonnollisen ihmisen. Herra Lampaanpään seurassa tunsitte heti olevanne kotonanne, unohditte olevanne lääninhallituksessa. Ja kun te muistatte minua, tunnette aina olevanne kotonanne. Itsekin tunnen oloni nyt hyvin turvalliseksi. Muuttakaapa tekin nimenne Lampaanpääksi ja kas, te tulette huomaamaan, miten typerä ja valheellinen teidän elämänne on ollut. Saatte alkaa puhtain mielin alusta. Ihmisen velvollisuus on olla rehellinen itselleen; täyttäkää siis tekin velvollisuutenne. Ja ellette ole varsinaisesti levoton yksilöntilastanne, niin olettehan ainakin levoton kansamme tulevaisuudesta. On suorastaan kansalaisvelvollisuutenne muuttaa nimenne Lampaanpääksi. Se on verraton ja erinomaisesti ihmistä luonnehtiva nimi. Eikö totta, niin kotoinen ja tuttu nimi? Lampaanpää.

— Oikku siis, niinkuin arvelimmekin. Olette aika rohkea, oletteko kuitenkin harkinnut perusteellisesti nimeenne liittyviä vaaroja? Lampaanpää tekee teidät kenties naurunalaiseksi, vaarantaa asemaanne.

— Minulla ei ole asemaa. Vuosi sitten vielä opiskelin, nyt minulla ei ole sitäkään asemaa. Mutta jos tarkoitatte asemalla varallisuutta, niin voin heti rauhoittaa teitä. Sitä minulla on. Tilejäni tullaan aina hoitamaan hellien, vaikka nimeni olisi sitten Jästipää.

— Aivan, onhan se niinkin. Tarkoitukseni oli kuitenkin kysyä… katsokaas. Niin, aikoinani harrastelin, osakuntaharrasteluna, niin sanoakseni, harrastelin kotimaakunnassani vanhojen paikannimien keruuta, olen innostunut sellaisesta, olen talonpoikaista sukua ja veri, niin sanoakseni, vetää. Kysyisinkin sen nojalla ja asiasta kiinnostuneena, perustuuko valitsemanne nimi johonkin vanhaan suvun nimeen tai mieluummin, ehkä kotitalossanne on ollut Lampaanpää niminen lammashaka tai lampaanpään muotoinen niitty. Jos nimellänne on tällaisia niin sanoakseni kotoisia traditioita, niin ottamanne nimi on oikeastaan komeakin. Onko nimi länsi-Suomesta?

Lampaanpään äskeinen innostus herposi. Virkamies olikin enemmän kiinnostunut lampaanpään muotoisista niityistä kuin lampaanpään arvoisista ihmisistä. Hän vastasi toisen kysymykseen hiukan pettyneenä, nyreästi:

— Onhan nimi länsi-Suomestakin, se on tarkemmin sanoen eläinmaailmasta ja se kuvastaa ihmisen typeryyttä, erikoisesti se kuvastaa kristillisen ihmisen tietämättömyyttä omasta sielustaan. Lammashan on kristillinen myytti, siis traditionaalinen kylläkin, mutta tuskin komea. Te olette kuitenkin oikealla tiellä, te olette kiinnostunut jostakin, se riittää. Saanko lähettää teille peilini?

Virkamies vilkaisi jättiläistä pelästyneenä. Oliko mies sittenkin hullu? Puhui kerrassaan sekavia. Mitä se tämäkin nyt oli, hullua kerrassaan?

— Peilinne?

— Niin, asia ei ole kylläkään vielä selvä, on teknillisiä vaikeuksia. Mutta ehkä jo ensi kuussa, pidän teidät mielessäni. Näkemiin.

Virkamies palasi päätään pudistellen huoneeseensa ja hänen henkisen tasapainonsa häiriintyminen kesti iltaan asti. Herra Lampaanpää laskeutui aurinkoiselle kadulle ja mutisi itsekseen:

— Sympaattinen ihminen, loppujen lopuksi. Halusi keskustella kanssani. Herra Lampénin kanssa hän ei olisi koskaan hairahtunut pakisemaan epävirallisesti, mutta herra Lampaanpäälle hän melkein avasi sydämensä, kertoi harrastuksistaan. Pohjaltaan puhdasmielinen ihminen, hänet pitää vain avata. Pidän hänet mielessäni ja lähetän hänelle aikanaan peilini.

Kaksi tuntia myöhemmin jätti herra Lampaanpää Helsingin Sanomiin seuraavan vaihtoilmoituksen: »Nimeni, joka tähän saakka on ollut Lampén, on Uudenmaan lääninhallituksen päätöksellä tästä päivästä lähtien Lampaanpää. Kristoffer Lampaanpää.»

Kadulle tultuaan hän jäi hetkeksi seisomaan paikalleen ja punnitsi siinä miettiväisesti suunnattoman pitkää kävelykeppiään, joka oli kuin paimensauva jouluyön kuvassa. Sitten hän astui ripeästi kadun toisella puolella olevaan parturinliikkeeseen. Hän ei ollut lainkaan ajelun tarpeessa, mutta onneksi kaikki tuolit olivatkin sillä hetkellä varattuina. Tyytyväisenä hän asetti vaatteensa naulakkoon ja istuutui pienelle sohvalle vastapäätä suurta peiliä. Tässä hän istui kauan ja tarkasteli kasvojaan. Mutta mitä pitempään hän katseli, sitä surullisemmaksi hänen katseensa kävi, hän huoahti ja nousi, pukeutui kiirehtimättä ja poistui liikkeestä masentuneena ikäänkuin olisi saanut turhaan odottaa jotakin läheistä ystävää. Kuljettuaan päämäärättömästi jonkin matkaa, hän äkkiä havahtui ja riensi sitten nopeasti Erottajan puistossa olevaan puhelinkioskiin. Kierrettyään numeron hän jäi odottamaan. Tuokion kuluttua vastasi tuttu ääni:

— Rekola.

— Terve, täällä Lampaanpää.

— Kas, terve, sinäkö? Ja Lampaanpää! Depressiokautesi jatkuu, vai? Soimaat itseäsi liikaa, mies, et sinä niin huono ole kuin luulet. Itsensä alentaminen on loppujen lopuksi itsensä korostamista. No, raamattua lukeneena miehenä tiedät sen itse paremmin. Lampaanpää! Kovin koristeellista. Hyperhurskaat munkit alensivat itseään aikoinaan siten, että ylensivät laihat ja likaiset ruumiinsa pylväitten päihin. Se oli sen ajan koristeellisuutta se. Mitäpä muuta kuuluu kuin uskon puute?

— Tahtoisin tavata sinut heti, tarvitsen neuvoasi.

— Oho, nytkö vasta. Hyvä näinkin, annan sinulle järkimiehen neuvoja vaikka tunnin päivässä. Luulen kuitenkin, että maallisen oikeuden tuomari ei juuri pysty antamaan neuvoja hengen tai sanotaan sielun konkurssipesän selvittämisessä. Koetetaan sentään, mikä hätänä?

— Pyytäisin neuvoasi liikeasioissa. Käykö laatuun?

— Käy laatuun. Mutta ensiksi minä menen syömään. Vatsa ensin, sielu sitten.

— Etkö aterioisi minun kanssani, samalla voimme jutella. Tapaammeko Catanissa?

— Tapaamme Catanissa.

Lampaanpää ehti ravintolaan ennen ystäväänsä. Nytkin hän viipyi pitkään eteisen suuren peilin edessä ja tuijotti surullisena surullisiin silmiinsä, huokaisi taaskin raskaasti ja lähti viimein etsimään pöytää. Kun tarjoilijatar oli ottanut ruokatilauksen, kysyi hän tuttavallisen lämpimästi:

— Ja sitten, mitä juotavaa saa olla herra Lampénille?

Toinen kohotti katseensa ja pudisti suruisasti päätään.

— Herra Lampénia ei enää ole, neiti hyvä. Hän kuoli tänään, aamupäivällä, kuoli pois ja lepää nyt lääninhallituksen arkistossa. Ajatelkaahan, neiti, herra Lampén joutui kilvoituksensa vuosina joskus epäilemään iankaikkista elämääkin, mutta siitä huolimatta hän on sen nyt saanut, ja saanut juuri sellaisen kuin hän ansaitsikin. Arkistot ovat ikuisia ja niitten kalmanhaju loppumaton. Rauha herra Lampénin tomulle ja kilvoitukselle.

— Mitä herra Lampén nyt hulluttelee?

— Onko se hulluttelua, jos ihminen muuttaa nimensä, ottaa porvarilliseksi tuntomerkikseen alkuperäisen nimensä.

— Ai, onko herra Lampén suomentanut nimensä? Saako olla utelias?

— Saa, neiti, uteliaisuus todistaa lapsenmielisyyttä. Nimeni on nyt Lampaanpää. Ja juotavaksi herra Lampaanpää pyytää punaviiniä. Ei mitään alkoholia, ei koskaan, mutta tällaisena merkkipäivänä haluan tarjota itselleni, herra Lampaanpäälle, lasillisen aurinkoisen maan punaviiniä.

— Kyllä herra Lampén tänään hulluttelee.

— No no, ettekö usko. Kas tässä, lukekaa, lääninhallituksen päätös, leimamerkkeineen.

— Varjelkoon…!

Hämmästynyt neiti lähti toimittamaan tilausta ja teki sinä päivänä ammatissaan monta erehdystä. Lääninhallituksen kankea asiapaperi jäi avattuna pöydälle. Se oli omistajansa mielestä kuin laiva, valkoinen laiva, jolla uusi ihminen, Kristoffer Lampaanpää, oli tänään lähtevä purjehtimaan paljaana ihmisenä paljaitten tähtien alla, avoveteen, aina vain avoveteen. Vuosia sitten oli ystävä ja luokkatoveri, sama Rekola, jota hän nyt odotti, tehnyt hänelle kysymyksen: »Kuinka kummassa kirjoittauduit juuri teologiseen tiedekuntaan?» Ja hän oli vastannut: »Löytääkseni totuuden.» Ystävä oli naurahtanut, sillä onhan liikuttavan nuorekasta etsiä totuutta. Moniaita vuosia myöhemmin sai sama ystävä aiheen kysyä: »Kuinka kummassa erosit tiedekunnastasi? Sinunhan pitäisi olla jo iät ja ajat sitten valmis pappi. Ja nyt, miksi?» Ja hän oli vastannut samalla tavalla: »Löytääkseni totuuden.» Ystävä oli naurahtanut ja pudistanut päätään, sillä onhan sääli ihmistä, joka ei viisastu, joka hävittää lahjansa joutavuuksiin, etsii abstraktia.

Samassa varatuomari Rekola ilmestyi ravintolaan ja marssi toimeliaan ja monipuuhaisen miehen kiireisin askelin ystävänsä ja luokkatoverinsa pöytään.

— Terve! Mitä sinä olet tilannut? Voiko sitä syödä? Neiti, minulle sama tarjotin. Jaha, jaha. Juotavaako? Kaikki, neiti, kaikki lainmääräämät ryypyt. Minä olen täällä herra Lampénin työssä, hän maksaa. Jaha, jaha. Mikä paperi tämä? Tarvitaanko yhteiskunnallis-uskonnollisiin mietelauselmiinkin jo leimamerkit ja viranomaisten suostumus? Mutta — helvetti. Kuule, Kristo, onko sinusta tullut jo täysi hullu?

— Otin sellaisen nimen, jota minun ei tarvitse hävetä. Olen ottanut tämän nimen tunnustautuakseni kertakaikkisesti yhteiskuntalauman jäseneksi ja erottautuakseni samalla laumasta, joka on täynnä väärillä nimillä esiintyviä lampaanpäitä.

— Voi helvetti sinua taas. Onhan ihmisellä toki lupa ja oikeus ajatella nerokkaasti, mutta hän ei saa toimia sen mukaisesti. Toteutunut nerokas ajatus on kaistapäisyyttä. Mitä pirua sinä taas ajat takaa? Totuutta, vai?

— Ei, en totuutta. Etsin selvyyttä, etsin kirkasta yksilöllisyyttä itsestäni ja ympäristöstäni.

— Oikein, tässä näet sellaisen yksilöllisyyden kirkassilmäisen edustajan, jolla on menestyvä toimisto ja mielenrauha. Viisas pintapuolisuus on elämisentaidon korkein aste. Sinä sen sijaan, sinä etsit selvyyttä sananmukaisesti lampaanpäästä. Hyi helvetti, mikä tylsä ajatus. Hommaisit jotakin, ryhdy tekemään työtä, ota akka tai tee jotakin muuta järkevää, mutta älä funteeraa enää. Et sinä tuolla tavalla mitään selvyyttä löydä, peuhaat elämänkysymyksissä niinkuin itseopiskelija yliopiston kirjastossa.

— Kas, huudahti toinen iloisesti, kas, sepä oli hauskastisanottu, ja aivan oikein, siihen tapaan minä juuri etsinkin selvyyttä. Suunnitelmallisesti työskentelevä tutkija ei löydäkään koskaan mitään ylimääräistä, ei näe kun ei tarvitse. Minä, katsohan, olen sentään löytänytkin jo jotakin ja se on antanut minulle rohkeutta, olen nähnyt pienen pilkahduksen ainakin. Olen kieritellyt itseäni kuin umpinaista tynnyriä kolukossa ja viidakossa, ja usko pois, että se on saanut kolahduksiakin. Yksi vanne irtosi jo ja niinpä repesi tynnyrin kylkeen rakonenkin. Siitä se pieni valo nyt pilkottaa.

— Pimeästä tynnyristä? Mene suolle!

— Älä huido. Ihmisessä asuu valo, vaikka hän onkin pimeä. Muuan kiinalainen runoilija sanoo täysinäisestä vatsasta, että se on pimeä ja suloinen. Ihminen jotenkin aavistaa pimeytensä sulouden ja tavoittaa