Lapsia ja enkeleitä

By Oiva Paloheimo

Uhmaikäinen Siina kärsii nimestään ja horjumattomasta siinamaisuudestaan, joka ei koskaan anna periksi. Karjalasta evakkoon tullutta Liisaa kutsutaan Rasvasilliksi, mutta kun hän kirjoittaa kouluaineen kotipaikastaan Seitsemännestä taivaasta, lisänimi vaihtuu Seitsemännen taivaan Liisaksi. Ja kun lastenkodissa asuva orpotyttö Kristiina saa tädiltään lahjaksi uuden, punaisen mekon, Taimi-tyttö alkaa kadehtia ja uhkaa kertovansa mekosta nimismiehelle.Lapsia ja enkeleitä on koskettava kokoelma lapsista kertovia runoja ja tarinoita, joissa todellisuus muuttuu toisinaan sadunhohtoiseksi ja kummallisen hauskaksi. Oiva Paloheimo kirjoittaa sydämellisesti ja osoittaa samalla, että lapset ovat lapsia joka aikakautena.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788728055045

Book preview

Legendoja jeesuslapsesta

Neitsyt Maarian kehtolaulu

Pedotko ulvoo? Kylmä on yö,

lyhty tallissa häilyy.

Lapseni valjulla otsalla

tähtien kajoa päilyy.

Miksi et nuku? Yhä vain

ojennat pientä kättäs,

niinkuin äitiäs siunaisit,

poloni, tietämättäs.

Nuku jo pieni, että et nää

äitisi kyyneleitä.

Voi rakas, pitkä ja raskas tie

ulkona odottaa meitä.

Pientä kättäsi ojennat.

Veriin lyödään se kerran.

Miksi, oi lapseni, kohtasikaan

sun äitiäs armo Herran.

Ah, sinut saattaa tahtoisin

onnenpäivien mukaan,

riemuksi ruusujen, lintusten.

Ei sua kiusaisi kukaan.

Voi, sinun äitisi kapinoi

taivaan tahtoa vastaan.

Mutta ah, tuska on tuudittaa

ristille ainutta lastaan.

En sua hennoisi antaa ees

kauneimman enkelin syliin.

Mutta mä tiedän: kuljet pois

julmien ihmisten kyliin.

Jumalan sydäntä kantaa saat,

siunata kaikkia heitä.

Kuka on valmiina siunaamaan

kahta poloista meitä.

Nuku jo heinille juhtien,

lepää rauhassa hetki.

Huomenna, armas, alkava on

pitkä kärsimysretki.

Nukkuos lapseni kultainen,

Jumalan prinssi pieni.

Kunneka täällä sä kuljetkaan,

sinne on minunkin tieni.

Jeesuslapsen veistotyöt

Kun isä Joosef askaroi

ja höyläs majassaan,

niin siinä viipyi Jeesuskin

ja seuras toimiaan,

ja iloitsi, kun lastuset

noin kiertyi kiharaan.

Niin kerran Jeesus itsekin

myös kävi veistämään,

ja aivan kohta seetripuu

jo puhkes elämään,

ja aasi puinen kirmasi

pian pihaan käsistään.

»Se elää», Jeesus riemuitsi,

»kuin oikea se ois.

Se nurmen ruohoa jo syö.

Kai juodakin se vois.

Vaan miksi oma aasini

noin luotain juoksi pois?»

Myös aasinvarsan veisti hän

niin pienen, hupaisan.

Se nosti pystyyn korvansa

ja päästi hirnunnan.

Vaan senkin Jeesus nähdä sai

pois luotaan karkaavan.

Nyt lammaskatraan veisti hän

ja mietti siinä näin:

Kai yksi edes luoksein jää

ja viihtyy kädessäin?

Vaan niin ei käynyt. Kaikki ne

pois juoksi tielle päin.

Niin silloin Jeesus onneton

ah, puhkes itkemään

ja kyyneleisen ristinpuun

hän veisti hädässään.

Se ainut koskaan jättänyt

ei hänen käsiään.

Lapsen sydän

Nasaretin kaupungissa

arkipäivä paahteinen.

Mietteissänsä hiljaisissa

höylää Jeesus hymyten.

Varjo suuren öljypuun

lankee pihaan siunattuun.

Maariainen, äiti hellä,

porraspuulla ompelee,

pihamaalla helteisellä

kirkas nauru helisee.

Lapsiparvi naapurin

saartaa pienen mestarin.

Jeesuslapsi siellä taasen

näyttää muille ihmeitään.

Ottaa silmun, kohta saa sen

hymyllänsä lehtimään.

Sitten Jeesus sormellaan

piirtää hiekkaan pihamaan.

Noin hän loihtii eloisasti

talon, kaivon, ruukut sen,

liljat jotka palvovasti

taipuu yli polkujen.

Vielä isä Joosefin

piirtää toimeen tarhurin.

Kohta hiekkaan siirrettynä

nähdään koti kaikkineen.

Sormi niinkuin kultakynä

kertoo siitä itsekseen.

Vielä valkopilvet luo

kuvan ylle piirrin tuo.

Hiljaisina, ihmetyksin

lapset kuvaa tuijottaa.

Jeesuslapsi heistä yksin

hiekankin noin eloon saa.

Mutta eteen Jeesuksen

käykin tyttö hiljainen

itku silmissänsä ihan.

— »Rakas Jeesus», kuiskaa hän,

»kauniiks niin teit kaiken pihan,

unohditko tärkeimmän!

Miks ei kotipiirissäs

lainkaan omaa äitiäs?»

Kätösensä sydämelle

painaa Jeesus suloinen,

hiljaa lausuu tyttöselle:

— »Tänne, pohjaan sydämen,

äidinkuvan ihanan

hymys katse korkeimman.»

»Tänne hänet, äidin armaan,

kaksin käsin painan näin,

silloin hänet pitää varmaan

aina saatan lähelläin.

Tuuli hiekan hajoittaa,

sydän äidin pitää saa.»

Jeesuslapsi kaivolla

Vaimot Nasaretin ruukkuinensa

valittivat laakson kaivon luona,

sillä poreilevaan pohjaan saakka

helle oli kaivot tyhjiin juonut.

Huulin kuivin valittivat vaimot,

vaan ei pisaraakaan kaivo suonut.

Äiti Maariakin veden noutoon

kanssa ainoansa oli tullut.

Myöskin Jeesuslapsen pieni ruukku

kaivon kiviportaikolla vuotti

rinnatusten äidin ruukun kanssa.

Mutta tyhjiksi jäi ruukut kaikki.

Kuivin huulin vaimot valittivat,

että Jumala jo heidät hylkäs.

Mieli haikeana Jeesuslapsi

kaiken kuuli, tyhjät näki ruukut.

Itkuun hyrskähti hän niiden tähden,

lankes polvillensa kaivon eessä.

Silloin kyynel, pisaroista herkin,

vieri ripsiensä varjon alta

kiviportaikolle, alas kaivoon siitä.

Silloin, katso, kaivon syvänteessä

puhkes virta, helmeilevä vesi

täytti kuilun partaitansa myöten.

Kohta täyteen saatiin ruukut kaikki,

kohta viihtää saatiin kuuma jano,

vaimot riemumielin paluutielle kääntyi.

Maaria ja Jeesus vielä jäivät.

»Miksi itket, rakkaimpani, sano»,

kysyi lapsen hätääntynyt äiti.

»Miksi itket? Ihmeen teithän suuren.»

Jeesus katseensa nyt äitiin käänsi

niinkuin katsonut ois taivaan vetten alta,

läpi kyyneltensä hymys hälle,

hymys heille, jotka pois jo meni

rinnetietä, ruukut olkapäillään.

»Kallis äiti, ihmettä en tehnyt.

Vaan kun vettä en mä voinut antaa

annoin nyyhkyttävän sydämeni.

Katso äiti, ruukuissaan nyt kantaa

vaimot juomavettä, tietämättä

kantavansa maljaa kyynelteni.»

Ääneti he paluutielle lähti.

Täysi ruukku olkapäällä äidin

keinui poljennossa askeltensa.

Tyhjä oli Jeesuslapsen ruukku,

siihen lankes suuren taivaan valo.

Päivän hellettä hän olkapäällään kantoi.

Jeesus kaksitoistavuotiaana pyhäkössä

Varjostossa pyhäkön

valo himmentymätön

taivaan valtakuntien.

Kolme päivää kuunnelleet

ovat kirjanoppineet

Natsaretin Jeesuslasta

kaksitoistavuotiasta

ihmetystä tuntien.

Lausuu ääni suloisin:

— Viisaat Jerusalemin,

missä hyvän salaisuus,

lohdun valo rajaton

yhä kätkettynä on?

Miks’ ei itkemästä laata,

miksi yhä peittää maata

varjon vallanalaisuus?

Mihin valo kätkettiin?

Viisaat vaipuu mietteisiin.

Pylväät vaiti kohoaa.

Laps’ ei vastausta saa.

Taas soi ääni suloinen

pojan taivassukuisen:

— Nähkää, tää on lyhin tie:

Menkää alas syvyyteen,

ylös ihmissydämeen.

Hiljaisina käykää sinne,

siell’ on valo, temppelinne.

nöyrtymyksen pyhin tie.

Isä meidän rakastaa

vilpitöntä tulijaa,

isä meidän, pyhäkön

hohde himmentymätön.

Pieniä kapinoitsijoita

Pöytärukous

Rakas Jeesus taivahan,

atriani siunaathan.

Mutta kalasoppaa en

ainakaan syö, sanon sen.

Äiti ei voi ymmärtää

kalasopan jättäjää.

Aina äiti riitelee.

Jeesus, kiltiks hänet tee.

Auttamaton Pekka

Tämä tarina, jonka nyt luet tästä,

on kuvaus Pekasta järkevästä.

Hän itsepäinen oli kuin pakana

mutta pysyi aina sanansa takana.

Sanat poikasen nelivuotiaan

erikoisen tarkasti punnitaan.

Oli Pekka todella pätevä mies,

ihan kaiken hän ties,

politiikan, tyttöjen laitteet fiinit

ja leivosherkkujen vitamiinit.

Mutta ässä-kirjainta kuitenkaan

hän ei oppinut oikein lausumaan.

Tuli sokerista tokeri ja isästä itä.

Mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.

Oli Pekka äitinsä mukana

nyt kirkolla osuuskaupassa,

kun villakoiran näki hän siellä.

Ei sellaisia näe kotikylän tiellä.

Ja Pekkakos huudahti: »Jellona — hui!»

niin että myyjäkin riemastui.

Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan

näin selitti (laps olis joutunut harhaan):

»Se on koira, lapseni, eikä saa

noin jellonaks sanoa leijonaa.»

»Te on jellona», tokaisi Pekka vain.

Voi äitejä tottelemattomain.

Kotimatkalla äiti siis ankarasti

tästä nuhteli poikaa portille asti.

Kun vihdoin päättyi se saarnan pito,

niin Pekka tuumasi: »Aika ito

te jellona tentään olikin.»

(Voi äitejä, huokaat sinäkin).

Ja kun Pekkaa pantiin nukkumaan

palas’ äiti vieläkin asiaan:

»Nyt taivaan isälle kerro se,

miten tuittuilit tänään äidille.

Sillä Jumala tietää, ettei saa

jellonaks sanoa leijonaa.»

Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi

(miten ihmeessä mielessäänkin pysyi

tuo pikkujuttu kaiken yötä

vaikka äideillä on niin paljon työtä):

»No lapseni, mitä Jumala sanoi,

kun Pekka eilistä anteeksi anoi?»

Ylen kirkkaat silmät Pekalla on

ja ne kilpaa kanssa auringon

nyt loistivat, poika kun haukotteli

ja vastasi: »Jumala kummatteli

titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin:

Kat hattumpaa, ei hattumpaa,

titä jellonakt minäkin entin luulin».

Ellin iltarukous

Jumala, minne sä kätket

kaikki ne rukoukset,

joita sä hiljaisin illoin

taivaassa kuuntelet.

Sinä kirjoittelet varmaan

ne suuriin kirjoihin

lukeaksesi joskus niitä

ihan huviksesikin.

Ovat täynnä ne kannesta kanteen.

Ja sieltä myös — niinhän, vai —

minunkin rukoukseni

oman nimikkosivunsa sai?

Jos olet, Jumala, vielä

sitä kirjaa selaillut,

niin tiedät, mitä en ole

sulta pyytää tohtinut.

Se on sellainen asia (kuule,

minä kuiskaan — sitä ei saa

edes kuiskata, sanoo äiti,

se on aivan kauheaa).

Se on sellainen asia että

— nenän uuden mä tahtoisin.

Tämä on niin lyhyt ja pysty

ja paksu kuin minäkin.

Rakas Jumala, kirjoita muistiin,

että Elli on onneton,

kun sinisten silmäinsä alla

niin nykerö nenä on.

Ongelmatyttö

Hänen nimensä oli Siina, vaikka hän oli vasta viidennellä. Siina on oikein sopiva nimi isoäidille, mutta hyvänen aika, kuinka sellaista voidaan tehdä lapselle? Mutta niin se on: jokaisen Siinan ja jokaisen isoäidin on aikanaan oltava pieni lapsi, sitä ei voi auttaa. Joka tapauksessa tämä Siina-nimi oli Siinalle itselleen kohtalokas, hänestä tuli ongelmalapsi. Tällä tempullaan hän tietämättään osui olemaan aikakautensa puhdas edustaja, sillä ihminen ilman ongelmaa on yhtä selvä kuin kaksi kertaa kaksi, kukaan ei pelkää eikä rakasta sellaista. Siinaa pelättiin ja rakastettiin, mutta hän ei ollut siitä tietääkseenkään, kulki vain topakkana omaa suurenmoista tietään.

Siinan ongelma oli siinä, että hän oli viidennellä: se on koetteleva ikäkausi, ja ne aniharvat lääkärit, jotka ymmärtävät lapsia, nimittävät sitä uhmaiäksi. Siina ei tietänyt siitä mitään, hän uhmasi maailmaa omasta vapaasta tahdostaan. Hän nautti silmin nähden sellaisesta tunnustuksesta, että oli mahdoton ja erilainen. Hän ei tahtonutkaan olla samanlainen kuin Elina ja Matti, hän tahtoi